David Bowien viimeiseksi jäänyt albumi julkaistiin Bowien 69-vuotissyntymäpäivänä tasan viisi vuotta sitten

Jose Riikonen ja Markku Roinila kirjoittivat David Bowien viimeiseksi jääneestä albumista vuonna 2016.

08.01.2021

Artikkeli on julkaistu alun perin 18.1.2016.

David Bowien viimeiseksi jäänyt albumi Blackstar julkaistiin artistin 69-vuotissyntymäpäivänä 8. tammikuuta 2016. Se jäi Bowien testamentiksi: hän menehtyi 10. tammikuuta.

Alta löytyvien tekstien piti olla ”vain” tavallisia levyarvioita. Mainituista syistä niiden sisältö kuitenkin muuttui.

Ensimmäinen levyarvio-essee, Jose Riikosen Kaikkien aikojen oudoin David Bowie -levy yrittää sivuuttaa sen seikan, että Bowie kuoli kaksi päivää levyn ilmestymisen jälkeen. Jälkimmäinen Markku Roinilan teksti Mustan tähden varjossa lähestyy albumia muun muassa Martin Heideggerin ja muiden filosofien kautta.

bowie

Jose Riikonen
Kaikkien aikojen oudoin David Bowie -levy

Musta aukko on kuollut tähti, joka imee kaiken, jopa valon. Jos Blackstarin aloittava nimikkokappale olisi mikä tahansa fyysinen kappale, se olisi nimenomaan musta aukko.

Se imee aavemaisella poljennollaan ja häiritsevillä, toisesta ulottuvuudesta puhisevilla torven törähdyksillään rajan taakse.

Kesken kaiken kaksi sekuntia vaille kymmenen minuuttisen kestonsa aikana tunnelma yhtäkkiä muuttuu kuulaaksi ja valoisaksi, kunnes vaivutaan taas mantraan.

”Olen musta tähti, olen musta tähti”, Bowie laulaa vääristyneellä äänellä. Bowie todistelee:

”Olen musta tähti, en ole filmitähti, en ole poptähti, en ole valkoinen tähti, olen musta tähti.”

Jos pitää verrokkina mustaa aukkoa, joka imee kaiken, Bowien on oikeassa. Hän on imenyt miljoonat ihmiset – minutkin – omaan maailmaansa. Syvälle ja kokonaisvaltaisesti hän on sen tehnyt, eikä hän päästä koskaan otteestaan.

Ja kuinka suloiselta se tuntuukaan, uudelleen ja uudelleen, viimeisimpänä tämän uuden albumin kohdalla.

Blackstar ei kumarra mitään tai ketään, vaan seisoo omilla 69-vuotialla, laihoilla ja haurailla jaloillaan musiikkimaailman taiteellisella huipulla. Jos Blackstaria pitäisi verrata Bowien aiempiin töihin, lähimmäksi tulisi kokeellinen Outside. Eikä se ole lainkaan huono juttu.

Sitten Bowie yllättää taas. Seuraavan kappaleen nimi on ’Tis a Pity She Was a Whore (harmi vaan, että hän oli huora).

Mitä helvettiä? Kuka oli huora? Bowieko?

Totta puhuaksemme, onhan hän sitäkin ollut. Bowie jos kuka huorasi kaikki mahdolliset musiikkityylit läpi ja varasti ja lainasi kaikilta surutta.

Sitten Bowie laulaakin jo kuolleesta heränneestä Lazaruksesta. Se on albumin hienoin kappale. Aavemainen, pelottava, sängyn alta hiipivä ja nilkasta tarttuva hidas laulu, joka vetää pimeyteen.

”Katso minua, olen taivaassa”, Bowie laulaa.

Bowie on kuollut, mutta onhan hän – tai hänen roolihahmonsa – kuollut jo monta kertaa aiemminkin. Ehkä Bowie suunnittelee vielä yhtä roolia, jona hän syntyisi uudestaan? Vai voisiko tämä olla se viimeinen? Onhan Bowiella jo ikää.

Ei kai sentään.

Nyt Bowie laulaa jo sairaalasta ja siitä, kuinka ”klinikalta soitetaan” ja ”röntgenkuva on ok”. Tempo on junnaava, eikä melodioita oikein erota toisistaan. Riitasointuja.

”Pian! Näkemiin!”

Kenen röntgenkuva?

Jos harhaileva, ahdistunut mieli olisi musiikkia, se olisi tämä Sue (Or In a Season of Crime) -laulu.

Koittaa varmasti herkkä hetki, kun seuraavan kappaleen nimi on Girl Loves Me.

Kaikkea kanssa.

Bowien ääni on sairaampi kuin koskaan. Hän vinkuu, siis oikeasti vinkuu, kuin pistetty sika:

”Mihin vittuun maanantai katosi?”

BowieIs1

Koittaa Dollar Days. Viimeinkin melodista musiikkia: kaunis kitara, piano, lempeä saksofoni. Mutta surullinen on tämäkin laulu.

”Minäkin kuolen”, Bowie laulaa. ”Älä usko sekuntiakaan, että unohdan sinut”, hän vakuuttaa.

Luulin, että Bowie oli näyttänyt anelevimman puolensa jo Station to Station -albumilla, kun hän polvistui luojan edessä Word On a Wing -kappaleella.

Mutta siinä missä hän oli noihin aikoihin silkkaa pintaa ja sisältä kuollutta kokaiinizombia, kuulostaa siltä, että hän on nyt ihan tosissaan, inhimillisenä ja avoimena.

”Minä yritän, minäkin kuolen”

Bowie? Inhimillisenä? Avoimena? Kuolevaisena?

Viimeinen kappale: I Can’t Give Everything Away.

Se on kaunis ja lämmin laulu, ja Bowie laulaa siinä kappaleen nimen mukaisesti viimeistä sanaa kauniisti mutta hauraasti venyttäen, vanhan miehen vibratollaan.

Siihen levy päättyy.

Tämä Blackstar-abumin päättävä kappale saa mielen juuri nyt erittäin haikeaksi, sillä David Bowie on kuollut.

David Bowie Black Star

 

Markku Roinila
David Bowie: Mustan tähden varjossa

Se on niin ilmeistä. Kuunnelkaa levyn avaava Blackstar. Sehän kuulostaa alussa ihan sielumessulta, toki Scottwalkermaiselta sellaiselta, mutta kuitenkin. Lazaruksessa Bowie laulaa: ”Look at me / I am in Heaven / I got scars that can’t be seen”, ja sanomaa alleviivaa vielä kitaran synkeät kolme päräystä, kuin alleviivaamaan sitä, että sisäiset arvet eivät ole umpeutuneet.

Lazarus, levyn hienoin kappale, on muutenkin Bowien pysäyttävimpiä biisejä . Siinä ollaan ikään kuin kuolinvuoteen äärellä, kuuntelemassa pian kuolevan viimeisiä sanoja. Ja levyn lopun viimeinen vetoomus: I Can’t Give Everything Away alkaa lauseella ”I know something is very wrong”. Mentävä on, mutta vielä olisi annettavaa. Ja Blackstar on siitä vahva todistus.

Entäpä videot. Kalloja, synkeitä maisemia, kylmästä (vai kivusta?) täriseviä ihmisiä, Bowie kädet yhteenliitettyinä, käärinliinoissa pyörimässä, sänkyyn pakotettuna.

Äskettäisessä haastattelussa Blackstarin tuottaja Tony Visconti paljasti, että vielä kesällä 2015 näytti siltä, että syöpä oli voitettavissa, mutta kun albumi alkoi olla valmis selvisi, että tauti oli levinnyt koko ruumiiseen. Sanoitusten sävy alkoi muuttua. Visconti huomasi tämän ja sanoi Bowielle: ”Senkin nenäkäs paskiainen. Olet tekemässä jäähyväisalbumia!” Bowie vaan nauroi.

On selvää, että teatraalisten elkeiden artisti tiesi koko ajan mitä teki. Tosin luonto sai viimeisen naurun – Visconti paljasti myös, että viikkoa ennen kuolemaansa Bowie soitti hänelle ja sanoi haluavansa tehdä vielä yhden levyn – jopa viisi demobiisiä sitä varten, Blackstarin jäämistöä, on edelleen olemassa. Mutta sitten hänen tilansa paheni nopeasti. Bowie kuolee kaksi päivää levyn ilmestymisen, siis syntymäpäivänsä jälkeen. Kohtalon oikku. Vai oliko?

Bowie muuten oli, paitsi äärimmäisen järjestelmällinen ihminen, myös popfani. Jopa siinä määrin, että joidenkin mielestä mies oli pinnallinen, enemmänkin pastissintekijä kuin omaperäinen artisti. Kyllä se tästäkin ilmenee. Ei nimittäin ole miehen itsensä idea verrata mustaa tähteä kuolemaan. Eräs melko kuuluisa laulaja on levyttänyt sen nimisen biisin jo aiemmin (vaikkei se ollutkaan hänen oma biisinsä). Kyseisellä laulajalla sattuu vielä olemaan sama syntymäpäivä kuin David Bowiella. Piti olla elokuva nimeltä Blackstar vuonna 1960, mutta se ristittiinkin uudestaan nimellä Flaming Star.

David-Bowie-Where-Are-We-Now

Ja nimibiisin laulaja, Elvis Presley, levytti sitten uuden version uusilla sanoituksilla… (alkuperäisen voi kuulla täältä). Ei liene liian kaukaa haettua olettaa, että kun alkuperäinen versio julkaistiin vuonna 1990, Bowie oli Elvis-fanina korvat hörössä. Mutta toisaalta Bowien neroutta musiikintekijänä kuvaa juuri se, että hän ottaa jonkin popkulttuurin timantin ja käyttää sitä omalla tavallaan.

Entä sitten itse levy? 69-vuotiaan taitelijan uralla Blackstar ei toki ole poikkeuksellinen siinä mielessä, että se ei kuulosta suoraan miltään Bowien aiemmalta levyltä. Mutta silti: se on miehen ensimmäinen jazz-levy. Tämäkään ei sinänsä ole mitenkään tyhjästä repäisty tempaus. 1960-luvulla nuori David Jones oli paitsi modi yhtyeessä The Lower Third ja miimikko, myös jazzista kiinnostunut saksofonisti, jota kuullaan mm. Ziggy Stardustin Soul Lovella, Pin Ups-levyllä, Low-levyllä, vaikka missä. Nile Rodgersin mukaan myös esimerkiksi Let’s Dance -levyn aikoihin Bowieta kiinnosti sittenkin eniten jazz (ja Little Richard).

Mutta kuitenkin. Ottaen huomioon, että A New Career In A New Town -biisin huuliharpusta kuullaan muistuma biisisssä I Can’t Give Everything Away ja että Bowien viimeinen projekti tämän levyn ohella oli Lazarus-musikaali, joka perustuu The Man Who Fell the Earth -leffaan ja jonka ainut uusi kappale Blackstar on, minulle Low asettuu jonkinlaiseksi verrokiksi Blackstarille, suurena ja hyvin tyyliteltynä askeleena uuteen suuntaan.

Saksalaisen filosofin, Bowien lailla natsi-ideologiasta (liiankin) kiinnostuneen Martin Heideggerin mukaan kuolema on ainoa asia, jonka ihminen todella omistaa, ainoa asia, joka tekee elämän oikeastaan mielekkääksi. Se on väistämätön, ylitsepääsemätön musta aukko, josta ei Lazaruksen lailla palata – ainakaan yleensä. Kun eräs toinen filosofi, 1600-luvulla elänyt ja nuorena kuollut Baruch Spinoza oli sitä mieltä, että kuoleman ajatteleminen heikentää elinvoimaamme, näyttää siltä, että David Bowien se herätti pistämään parastaan, antamaan kaikkensa. Miehen poistuminen elävien kirjoista on kokonaisvaltainen taideteos, joka puhuttaa ihmisiä vielä pitkään. Mitäpä muutakaan Bowie olisi halunnut. On helppo yhtyä hysteerisen fanin tuntoihin -70-luvun tv-pätkässä: ”He’s so smashing!”

Next Day oli mainio paluu, jossa vanheneva taiteilija herkistyi muistamaan mennyttä musiikkiaan, mutta Blackstar on reality check – pysäyttävä todistus siitä, että parhaimmillaan David Bowie oli suuri taitelija, jonka ajoittainen teatraalisuus ja tempoilevuus jalostui parhaimmillaan ajattomaksi musiikiksi, jota ei haluaisi lokeroida. Mutta sanon sen näin: Blackstar on mahtava kunnianhimoinen poprock-albumi, jonka on soittanut kokeellinen jazzbändi ja jonka tunnelma on hyvin intensiivinen, emotionaalinen ja painoton. Se on vapaa levy, ihan kuin sinilintu taivaalla.

Lisää luettavaa