Fievel matkalla moottoripyöräonnettomuuteen – Timothée Chalametin tähdittämä Bob Dylan -elokuva ei ole täysin totta, ja se on ihan OK

Jean Ramsay kävi katsomassa Timothée Chalametin tähdittämän Bob Dylan -elokuvan. Elokuvan arvion näet alta.

30.01.2025

Heti ensimmäisestä kuvasta olemme toiminnan keskipisteessä. Tai oikeastaan toisesta, sillä kun vasta New Yorkiin saapunut Timothée Chalametin Bob Dylan ylittää kadun, täyttää kuvan vasemman yläreunan legendaarisen Cafe Wha?’n kyltti. Kyseessä on yksi niistä ”coffee houseista”, joissa nuori Dylan teki nimensä (kuitenkin pääasiallisesti seisaaltaan, ei istuen, kuten elokuva esittää – tää on tätä). Seuraavassa kuvassa Dylan tiirailee Izzy Youngin Folklore Centerin ikkunan läpi. Ajankuva on riemastuttavan tarkkaa, ja New York jonkunlainen Technicolour-versio Hieronymos Boschin maalauksesta:  juu juu friikeissä löytyy, ja maailman kliseisimmät beatnikkien bongot siihen päälle.

Tavallaan heti kättelyssä esitellään myös James Mangoldin Dylan-biopicin A Complete Unknownin ansiot ja ongelmat: elokuva pohjaa kyllä ansiokkaasti totuuteen, mutta sitten kertoo sen kulmia reippaasti oikoen ja melkoisia vapauksia ottaen. ”Halutsä totuuden – vai halutsa jotain joka kuulostaa hyvältä”, kysyi jo aikoinaan Andy McCoy, ja Mangold on lopulta valinnut jälkimmäisen.

Ja se on ihan OK.

Tämä on elokuva, ei dokumenttielokuva. Kertoakseen neljän vuoden tapahtumat parissa tunnissa on pakko yhdistellä juttuja ja laittaa ihmisiä huoneisiin missä hei eivät todellisuudessa olleet.

Tämä arvio ei ole taas yhden itseään täynnä olevan Dylan-satulanhaistelijan valitusten litania siitä, miten hommat ei oo hitoriallisesti oikein nyyh nyyh, pois se minusta – vaikka olen pahimman laatuinen itseään täynnä oleva Dylan-satulanhaistelija. Hämmästelin suorastaan, miten pystyin jättämään ruutulehtiöni narikkaan, ja nauttimaan elokuvasta sellaisena kuin se on. Tälle on termikin, ihan dramaturgian ja teatterin teoriassa, ja se on ”suspension of disbelief” – joka käytännössä tarkoittaa että jätä ennakkoluulosi – tai ehkä tarkemmin epäuskosi – narikkaan.

Voisimme nyt täyttää internetin narinalla siitä, miten Dylan ei yöpynyt ensimmäisiä öitään Pete Seegerin sohvalla vaan Dave van Ronkin (jonkä hän kyllä tapaa ensimmäisenä heti ensimmäisen viiden minuutin aikana, pisteet siitä), tai siitä miten Joan Baez ei varsinaisesti keikkaillut New Yorkin folk-klubeilla eikä edes asunut itä-rannikolla, mutta nämä ovat lopulta hiusten halkomista.

Kannattaa varmaan tässä kohtaa kuunnella musiikkikirjoittaja Elijah Waldia, jonka kirjaan Dylan at Newport: Seeger, Dylan and the night that split the Sixties Mangoldin elokuva perustuu. Hän on sanonut, että elokuva ei ehkä ole historiallisesti tarkka, mutta että se on runollisesti tarkka – eli että faktoja käytetään vähän miten sattuu, mutta lopputulos on tarinan suhteen melko lähellä totuutta.

Wald on liian kiltti, tai sitten hänet on ostettu hiljaiseksi – tai ei itse asiassa ole, sillä hän on kyllä ahkerasti avannut puutteita ja melko reippaita vapauksia ottavia tulkintoja erinäisissä podcasteissa ja pikkulehdissä. Lisäksi hän tuntuu olevan mielissään, sillä hänen vähälle huomiolle jäänyt sinänsä erinomainen ja myyttejä puhkova kirjansa on noussut vuosien jälkeen kaikille bestseller-listoille, ja siitä otetaan uusia painoksia.

Historiallisesti vähän niin ja näin, mutta runollisesti jees.

Dylanin hahmon kohdalta onkin ehkä näin, mutta pari muuta hahmoa saa kyllä kylmää kyytiä. Pahiten kärsii Alan Lomax -raukka, josta maalataan juuri sellainen homekorva mitä hän ei ollut. Kyseessä on kuitenkin koko folk-buumin yksi keskeisiä hahmoja, eräänlainen amerikkalainen Nagra-nauhurilla varustettu Lönnrot, joka tallensi (ja julkaisi Folkways-levy-yhtiöllä ) kenttä-äänityksinä lähes kaikkia merkittävia amerikkalaisen folkin tai bluesin jättiläisiä, mm. käynnisti Muddy Watersin uran tallentamalla tältä akustisen session plantaasilla, jossa tämä oli töissä. Ja ilman Muddy Watersiahan meillä ei olisi Rolling Stonesia, ja niin edespäin.

Elokuvassa Lomax vastustaa Paul Butterfield Blues Bandin sallimista Newportin lavalle, joka kylläkin on historiallisesti täysin oikein: hän näki heidät keskiluokkaisina valkoisina poikina ryöstöviljelemässä mustien perintöä, eli kulttuurisen appropriaation herkimpänä kukintona ennen kuin kukaan oli edes keksinyt sellaisia termejä.

Seuraavaksi hän mouhuaa Dylanin ja tämän yhtyeen soittaessa ja vaatii lopettamaan möykän. Tämä taas ei ole totta. Lomax kyllä vihasi Dylania, mutta samasta syystä kuin Butterfieldiä:  Lomax vihasi nimenomaan Dylanin folk- ja protestivaiheen kappaleita, sillä hän näki tämän läpi: Lomaxille Dylan oli vain pulleaposkinen keskiluokkainen juutalaispoika esittämässä Woody Guthrieta – olihan Lomax alun perin nauhoittanut itseään Guthrietakin.

Wald kertoo erinomaisessa kirjassaan, että Lomax itse asiassa piti rock ’n rollia ja silloista garagea sinä todellisena nuorison folk-musiikkina – siis mielummin kuin keskiluokkaisia kakaroita Washington Squarella esittämässä flanellipaindoissa lama-ajan suruvirsiä täydellisiissä kolmiosaisissa harmonioissa. Lomax ei siis vieroksunut rumpuja ja sähkökitaroita, päinvastoin.

Ei jonkunlaisena vasta Paratiisista banjoineen astuneena pyhimyksenä esitetty Pete Seegerkään ollut vieras rummuille ja sähkökitaroille: hänen yhtyeensä The Weavers oli käyttänyt niitä studiossa jo 50-luvulla Kisses Sweeter Than Wine (1958) -kappaleessa.

Eli todellisuus ei ole ihan niin mustavalkoinen kuin millaisena se esitetään.

Pahin moka taitaa kuitenkin sitten olla laittaa Pete Seegeriä loistavasti esittävä Edward Norton katsomaan kirvestä Newportin backstagella. Legendan mukaanhan Seeger olisi halunnut iskeä kirveellä poikki voimajohdot Dylanin setin aikana, mutta tätä tarinaa pidetään hyväksytysti pitkälti urbaanina legendana. Mangoldin valinta viitata siihen visuaalisesti noin voimakkaasti on kuitenkin ehkä hieman kyseenalainen.

Kyllä, backstagella oli kirveitä (elokuvassa esitetty kohtaus, jossa neljä miestä hakkaa kirveellä tukkia ja laulaa field holler’ia todella tapahtui sinä iltana Newportissa), mutta kirves-tarinalla on muitakin vaihtoehtoisia totuuksia. Näistä yhden Wald esittää kirjassaan: yleisön buuattua Dylanin lavalta yksi festivaalin järjestäjistä eli Peter, Paul and Maryn Peter Yarrow (kuoli muuten männäviikolla, RIP) tulee rauhoittelemaan yleisöä ja sanoo Bobin tulevan soittamaan vielä yhden biisin, kunhan on ensin hakenut ”kirveensä”. Viaton keskiluokkainen teini-yleisö ei vaan tiedä että ”axe” on hipsterislangia kitaralle, ja tämä on Waldin mukaan yksi syy miksi jengi alkoi nähdä ja kuulla kirveitä kaikkialla.

Ja kyllä jotain onkin leikattu,  sillä Dylan palaa ja soittaa sen yhden akustisen biisin, It’s All Over Now, Baby Blue – ja jättää sillä kirpeät jäähyvästi folk-liikkeelle.

Napanuora on leikattu, todellakin – on toisarvoista oliko kyseessä kirves vai kitara.

Ja sen buuamisen kanssa on myös vähän niin ja näin: yleisö buuasi, koska soundi oli niin hirveä. Koko Newportin set up oli viritettty akustiselle musiikille, ja saadakseen vokaalihommat jonkunlaiseen balanssiin rumpujen ja Mike Bloomfieldin sähkökitaran ja Al Kooperin urkujen kanssa (soitti Newportissa itse asiassa bassoa, ei uruilla sitä ikonista riffiä – tässä taas yksi näistä suoriksi vedetyistä kulmista), joutuivat äänimiehet nostamaan mikrofonien tasot aivan kipurajoille – ja siitä yli, sillä lopputulos oli  aikalaisnauhoitusten perusteella feedbackin ja huonosti erottelevan kaaoksen sekamelskaa. Waldin mukaan osa yleisöstä kuitenkin jopa nautti keikasta, jonka näkee Mangoldin elokuvasta – mutta vain jos sitä osaa etsiä sieltä.

Kyllä sieltä Waldin mukaan myös huudettiin Juudasta, vaikka kuuluisin näistä on tallentunut nauhalle seuraavan vuoden kuuluisalla ”Royal Albert Hall” -keikalla (eli oikeasta Manchester Free Trade Hall)  Englannissa. Se, että Dylan vastaa tähän ”I don’t believe you… You’re a liar”, ja ohjeistaa sitten bändiään ”Play fucking LOUD!” tapahtui kylläkin vasta Lontoossa/Manchesterissa 1966 – ei Newportissa.

Mutta näin se soundaa paremmalta.

Mutta tämä nyt on taas tätä hiustenhalkomista.

Lopuksi sanottakoon, että kylmintä kyytiä saa sitten kuitenkin Suze Rotolo – tyttö jonka sinäkin, rakas lukija, varmaan tietämättäsi tunnet, ainakin Dylanin toisen levyn The Freewheelin Bob Dylan (joka muuten nyt elokuvan ansiosta on noussut komeasti Jenkeissä listoille, 60 vuotta julkaisunsa jälkeen) kannesta, Dylanin kainalosta.  Rotolo on elokuvan ainoa henkilö, joka esi esiinny omalla nimellään, vaan hänestä on tehty ”Sylvie Russo”. Hänestä on myös tehty verkkoaitojen läpi ja lavan reunoilla nyyhkyttävä tytönheitukka, joka ei tee Rotolon käänteentekevälle hahmolle oikeutta. Rotolo nimittäin oli pitkälti se henkilö, joka tutustutti Dylanin kansalaisoikeusliikkeeseen, vei tätä marsseille ja mielenosoituksiin,  ja on monessa mielessä vastuussa siitä, että nuori Guthrie-klooni päätyi kirjoittamaan sellaisia kappaleita kuin Blowin’ In The Wind ja A Hard Rain’s A-Gonna Fall.

Huhujen mukaan Dylan itse olisi vaatinut tätä muutosta antaessaan muuten hyväksyntänsä Mangoldin käsikirjoitukselle. Syitä voi vain pohtia. Yhden tarinan mukaan asian takana on Rotolon perikunta (Rotolo kuoli syöpään vuonna 2014), jonka välit Dylaniin ovat viileät.

Tai sitten kyseessä on Dylan itse, joka ei kenties tunnista elokuvan tyttöä Rotoloksi, vaan on siksi halunnut tälle fiktiivisen nimen. Mene ja tiedä. Elokuva jättää epämukavia asioita mainitsematta, kuin sen että Rotolo oli suhteen loppuvaiheessa raskaana, ja teki abortin – kenties koska päätteli oikein ettei tuuliviirimäisestä Dylanista olisi 20-vuotiaana isäksi, eikä halunnut jäädä nallina kalliolle lapsen kanssa ukon huidellessa pitkin maailmaa. Ei ihan heiteltävissä oleva pikkutyttö, siis. Mutta näin tämä soundaa paremmalta – ymmärrän, James. Tai Bob.

Toinen muutos, jonka Dylan tiettävästi on vaatinut käsikirjoitukseen on täysin fiktiivinen kohtaus, jossa hän saapuu Seegerin TV-ohjelman nauhoituksiin ja alkaa riffailla omaa Outlaw Bluesiaan varsin rehevähkön mustan bluesukon kanssa, ohi Seegerin ja hyvän käytöksen rajojen. Mutta tämä on aivan linjassa Dylanin itsemytologisoinnin kanssa, ihan samaa tarinaa kuin se hänen ”nuoruutensa sirkuksessa”, jonka elokuvan Joan Baez -hahmo (huikea, huikea Monica Barbaro – joka vastikään sai roolistaan Oscar-ehdokkuuden) herkullisesti ampuu alas.

Aivan oma lukunsa ovat myös erinäiset product placement -hommat. Elokuvassa tupakoidaan siihen tahtiin, että ennustan savukkeiden myynnin lähtevän jyrkkään nousuun nuorison keskuudessa. Ajankuvaa, joo, mutta harvemmin näkee enää.

Ja se, että Dylan olisi sairaalassa soittanut Guthrien kuuluisaa 40-luvun kitaraa, jossa on tarra ”THIS MACHINE KILLS FASCISTS”, on kyllä turskein kulmien suoristus.

Pientä huvitusta aiheuttaa myös se, että Baezin ja Dylanin esiiintyessä he laulava yhdessä mikrofoniin, jossa lukee ”Sony” – logolla joka introdusoitiin vasta vuonna 1973. Dylanin levy-yhtiö oli silloin vielä nimeltään Columbia.

Mutta joo, saa synninpäästön. Jos yksikin nuori sukupolvi löytää Dylanin tämän kautta, niin myhäilen tyytyväisenä.

Ajakuva on kohdallaan, detajit ovat huikeita.

Mangold käyttää olemassaolevia valokuvia lähtökohtanaan:  äänittäessään debyyttinsä raitaa Fixin’ To Die Chalamet istuu Columbian Studio A:n lattialla kyykyssä täsmälleen samassa asennossa kuin yhdessä tuon aikakauden ikonisimmista valokuvista.

Chalamet on muutenkin hyvä, varsinkin nuorena folkkarina. Sopivan lutuinen lippalakissaan ja pörröisessä kaulaliinassaan luuhatessaan Villagen katuja. Tulee suorastaan mieleen 90-luvun Disney-piirretty Fievel matkalla Amerikkaan.

Happopäisenä sähkö-Rimbaudina, jonka luiden päältä amfetamiinit ja beaujolais on polttanut lihat Chalamet ei kuitenkaan vakuuta – paitsi lähtiessään Newportista auton takapenkille sullottuna, jolloin mallintaa Dylanin epävarman aurinkolasien sohimisen ja hewrmostuneen elekielen täydellisesti, sormien asentoja myöden.

Alituinen moottoripyöräily tuntuu myös jotenkin tarkoitushakuiselta.

Moottoripyörä on kuin jonkunlainen proverbiaalinen versio Ikaroksen siivistä, jota nuoren miehen päälle (tai alle) sovitellaan joka käänteessä. Ilmeistä on, että tällä pohjustetaan sitä tulevaa moottoripyöräonnettomuutta, joka katkaisi Dylanin hurjan nousukiidon ja tahdin paria vuotta myöhemmin (mopo lähti käsistä, niin sanoakseni – Bobilla vai mangoldilla, siitä voidaan väitellä):

Joka sekin on luultavasti mytologiaa ja fiktiota: pidetään todennäköisenä, että koko onnettomuus lavastettiin, jotta loppuunpalanut Dylan pääsi pakoon orjapiiskurimaista manageriaan Albert Grossmania.

Mutta legenda soundaa paremmalta.

Ja näyttää!

Menkää katsomaan!

(Ja lukeekaa sitten kirja ja kuunnelkaa levyt.)

****/*****

A Complete Unknown elokuvateattereissa 7. päivä helmikuuta.

YouTube video