Laulaja-lauluntekijä ja kosketinsoittaja Jim Pembroke on kuollut. Yle uutisoi asiasta lauantai-iltana. Viime aikoina terveysongelmista kärsinyt Pembroke oli kuollessaan 75-vuotias.
Pembroke tunnetaan parhaiten Wigwam-yhtyeen laulajana ja kosketinsoittajana. Ennen Wigwamia oli kerännyt mainetta pioneerityötä englanninkielisen rockin saralla tehneen Blues Sectionin laulajana. Tämän lisäksi Pembroke julkaisi seitsemän sooloalbumia, mikäli Jim Pembroke Band -kokoonpanon Flat Broke -albumin lukee osaksi sitä. Hänen laulujaan kuultiin kahteen otteeseen Suomen euroviisuedustajana, Kojon ja Riki Sorsan esittäminä.
Oma ensikosketukseni Pembroken musiikkiin tapahtui joskus ala-asteikäisenä, 1990-luvun lopussa tai 2000-luvun alussa. Kotitietokoneellemme oli hankittu WSOY:n julkaisema CD Facta -cd-rom-tietosanakirja. Siinä ei ollut muistaakseni mainintaa kovinkaan monesta pop-yhtyeestä, mutta Wigwam mainittiin, musiikkinäytteen kera! Levyllä siis oli lyttyyn pakattu, ehkä 30 sekunnin näyte Freddie Are You Ready -kappaleesta. Se lyhyt näyte oli lumoava, ihan erilaista kuin kaikki muu kuulemani kotimainen musiikki! Otsikkokin oli hauska, riimi tuntui oikealta neronleimaukselta. Halusin kuulla lisää, mutta kasvuympäristöni ei tarjonnut mahdollisuuksia tutustua yhtyeen musiikkiin lähemmin tuossa vaiheessa.
Joitain vuosia myöhemmin Freddie Are You Ready oli edelleen kuulematta. En ollut hirveän proaktiivinen kuullakseni kappaletta kokonaisuudessaan. Kuulin kuitenkin pienen pätkän lisää, kun veljeni oli hankkinut Armottomat 2 -tuplakokoelman. Sen verran osasin päätellä, että Pääkkösten kappaleen Pitkätukat hirteen loppupuolella kuultu ”Freddie Are You Ready” -kuiskaus oli sämplätty siitä Wigwamin biisistä.
Valitettavasti en muista, millaista oli lopulta kuulla Freddie Are You Ready kokonaisuudessaan, tai miten se tapahtui. Joka tapauksessa, lukioikäisenä alkanut matkani Love Records -katalogin ihmeisiin teki minusta Wigwam-fanin. Ennen kaikkea olen kiintynyt Pembroken lauluihin.
Kuuntelin tätä tekstiä pohtiessani Pembroken soololevyjä. Aloin miettiä sitä, kuinka kanonisoidussa Wigwam-narratiivissa ajatellaan yhtyeen progressiivisuuden, siis edistyksellisyyden vähentyneen merkittävästi Pekka Pohjolan ja Jukka Gustavsonin jätettyä yhtyeen. En aivan ymmärrä tätä tulkintaa. Nähdäkseni Wigwamin proge- ja deep pop -olomuodot ovat aivan yhtä edistyksellisiä. On väljähtynyttä rockpuritanismia ajatella, että progressiivisuus on vain ja ainoastaan monimutkaisia kappalerakenteita ja soitannollista virtuositeettia, jossa poplaulunkirjoittamisen perinteille ei ole tilaa.
Pembroke haastoi kuulijaa aivan yhtä lailla kuin Gustavson, Pohjola tahi joku muu progen viitekehyksessä musiikkia tehnyt aikalainen. Kehykset, joita Pembroke venytti musiikissaan olivat tyystin erit kuin virtuoosimuusikoiden, joihin häntä vertailtiin. Nähdäkseni Pembroke tutki musiikillaan nimenomaan popkappaleen rajoja, muunteli kappalerakenteita ja leikitteli kielellä.
Jo Pembroken ensimmäinen sooloalbumi, salanimellä Hot Thumbs O’Riley julkaistu Wicked Ivory esittelee näitä kykyjä. Levy on lavastettu klubi-illaksi Yhdysvaltain syvän etelän kapakassa ja esittelee Pembroken lukuisissa eri rooleissa seremoniamestarista kylähulluun ja kappalemateriaali vaihtelee aivan yhtä hervottomasti. Wicked Ivory on haastava levy, se on sitä vain tyystin eri tavalla kuin vaikkapa Wigwamin Being tai Pekka Pohjolan sooloalbumit.
Ylipäätään, kun ajattelen, mitä Pembroke musiikillaan Suomen musiikille toi, ajattelen hänen perintönsä olleen nimenomaan tietyn huumorin ja leikillisyyden saralla. Pembroke teki ennakkoluulottomia hyppyjä vieraille alueille, kuten Bee tai Pop, Kojon kanssa tehty suomenkielinen syntikkapop-albumi tai luottokortin käytön periaatteista valistanut rap-raita Muovirahan ylistys. Pembroke ei ottanut taidettaan vakavasti, vaan uskalsi myös epäonnistua kokeiluissaan. Eikä välttämättä edes tosiasiallisesti epäonnistunut.
Olen ollut pitkään sitä mieltä, että Kojon euroviisukatastrofi, Pembroken sävellys on Nuku pommiin on mainettaan parempi teos. Kappaleesta keskustelu keskittyy nollaan pisteeseen, vaikka keskustelun nollapisteessä pitäisi olla itse kappale. Ja mielestäni Nuku pommiin on sävellyksenä upea osoitus Pembroken kyvyistä kirjoittaa kuulijan yllättävä, rohkea ja monikerroksinen popkappale.
Sävellyksessä Pembroke vaihtaa tunnelmia, tarjoaa koukkuja ja huvittaa kuulijaa hienovaraisin tempuin alkutahtien räjähtävän energian laantumatta kertaakaan kolmen minuutin aikana. Kojon laulusuoritteestasta tai Juice Leskisen tekstistä voidaan olla montaa mieltä, mutta Pembroken sävellyksessä ei ole kerta kaikkiaan mitään vikaa.
Suomalaisen populaarimusiikin kirjo olisi aivan erilainen, ja ainakin huomattavasti tylsempi, jollei Jim Pembroke olisi vuonna 1965 saapunut naisen perässä Varkauteen. Kiitos.