Musiikki loppui torstaina kello 23.59. Harvakseltaan Senaatintoria kansoittanut yleisö taputti käsiään yhteen, kun Hildá Länsman, Tapani Rinne ja Tuomas Norvio laskeutuivat muovikupoleistaan, joissa he olivat kolme tuntia musisoineet. Yhdysvaltalaistaiteilija Janet Echelmanin osana Helsinki Biennaalia toteutettu teos 1.78 oli noiden tuntien ajan leijaillut torin yllä kuin aavemainen avaruusmeduusa, tuulessa tanssien ja väriään vaihtaen.
Kun vuorokausi vaihtui perjantaiksi, se oli enää sateen kastelema verkko roikkumassa harmaassa syysyössä. Lohduton ja osuva yhteenveto kulttuurialan tilasta uusien kokoontumisrajoitusten voimaan astuessa.
Helsingin juhlaviikkojen avajaispäivän liveääniteos oli yksi harvoista tapahtumista, joita festivaali ei joutunut perumaan. Se oli myös verrattain diplomaattinen mielenilmaus, jota HS:n etusivulla mainostettiin. ”Pandemiaa oli helpompi ennakoida kuin viranomaispäätöksiä ja strategioita”, kuului kutsun viimeinen virke.
Aluehallintoviraston tuoreimmat määräykset ovat saaneet osakseen suorasanaista kritiikkiä kulttuurikentän lisäksi myös hallituksen omista riveistä. Tosiasia on kuitenkin se, että on yhdentekevää, mitä kulttuuriministeri twiittaa, sillä avi tekee päätöksensä lakipykälien, ei populististen heittojen perusteella. Hallitus yrittää pestä käsiään, vaikka on itse vastuussa siitä lainsäädännöstä, jonka mukaan avi toimii.
Eräs juhlaviikkoihin liittymätön promoottori kertoi alkuviikosta minulle, ettei pahimmalta tunnu enää tässä vaiheessa jatkuvat peruuntumiset, mittavat taloudelliset menetykset tai rajoitusten ennakoimattomuus, vaan joutuminen poliittiseksi pelinappulaksi.
Juhlaviikkojen teemavieras on Brian Eno. On jokseenkin ironista, että Eno ei alkujaankaan ollut itse tulossa Helsinkiin, mutta Eno-ohjelmakokonaisuus toteutuu koko mitassaan. Siihen voidaan laskea avajaiskonsertissa kuultu Philip Glassin Heroes Symphony, Brianin veljen Roger Enon pianokonsertti ja Musiikkitalosta löytyvät Brian Enon installaatiot.
Kuva: Petri Anttila
Installaatioista 77 Million Paintings on generatiivinen teos, jossa visuaaliset komponentit vaihtuvat satunnaisesti, kuin myös erilaisista elementeistä muodostuva äänimaisema. Pastellinsävyiset geometriset muodot muuttuvat verkkaisesti neonvärisiin luolamaalauksiin näyttörykelmässä, joka on kuin kaleidoskooppi paikassa jossa aika on miltei pysähtynyt. Ympäri salia sijoitelluista kaiuttimista kuuluu basson huminaa, kellojen kuminaa ja kilinää, syntetisoitua kuiskailua ja jännitettä luovia yksittäisiä pitkiä säveliä.
Saliin pystytetyt koivunrungot ohjaavat väistämättä ajatusta metsään. Vaikka Enon retrofuturistinen teos ei sinne muuten kenties kuuluisi, äänimaailma adaptoituu mielen mukana. Enon metsä ei ole Wolfgang Voigtin jylhä Königsforst vaan ennemminkin 80-luvun tieteiselokuvassa lentävän lautasen pakkolaskupaikkana toiminut pöpelikkö.
The Ship -installaatio on konstailemattomuudessaan toimiva: kitarakaappeja, kaiuttimia ja kyseinen albumi monikanava-ajona, kuten Eno sen on tarkoittanut. The Ship on omintakeinen levy, jopa Enon mittapuulla. Sen avauspuolikas on lähes staattista ambientia, jonka jälkeen ohjelmassa on mahtipontista paisuttelua, kuoroa ja spoken wordia ja päätösnumerona Velvet Underground -tulkinta. The Ship myös rakentaa siltaa koronavuoden yli: albumilla koskettimia soittaa Jon Hopkins, jonka generatiivinen ääni-installaatio oli osana Helsingin juhlaviikkoja 2019.
Helsingin juhlaviikkojen toteutuva ohjelma löytyy täältä.