Coldplay: A Head Full of Dreams
Coldplay on bändi, jonka rakettimaista starttia brittimedia oli vauhdittamassa vain saadakseen sylkykupin. Coldplay on bändi, jonka muodostavat Duracell-pupu Chris Martin ja kourallinen tapettiin kameleontin lailla sulautuvia kavereita.
Martinkaan ei ole pelkkää positiivista energiaa ja naurua: lehdistön riepottelu pääsi ihon alle, hän erosi Gwyneth Paltrow’sta ja on ollut kotioloissa siipi maassa. Silti hymyilevä ex-vaimo vilahtaa utuisissa kuvissa laulamassa A Head Full of Dreams -albumille (2015).
Ex-manageristaankaan bändi ei ole onnistunut hankkiutumaan eroon. Hän roikkuu mukana mystisenä ”viidentenä jäsenenä”, joka omien sanojensa mukaan ”pääsee nauttimaan bändissä olemisen hyvistä puolista olematta bändissä”.
Syvemmälle dokumentti Coldplay: A Head Full of Dreams ei vie, eikä tarjoa vastauksia muutenkaan. Ohjaajana Mat Whitecross on kuin ylisuojeleva museon vahtimestari: hän esittelee ylpeänä posliinivaasiaan mutta siirtää sen silkkihanskoin kauemmas, jos erehdyt kiinnostumaan jostain sen säröstä.
Whitecross on kulkenut kameroineen bändin rinnalla koko sen uran ajan, mutta takahuoneissa ja vapaapäivinä kuvatut pätkät ovat vain illuusio intiimiydestä. Rakeiset kotivideot pikkuklubeilta vaihtuvat nopeasti ilotulituksiin jättimäisillä stadioneilla. Pompöösit paukuttelut toimivat savuverhona sille, että kellään ei oikeastaan ole mitään sanottavaa. Keikkapätkien välissä Chris Martin pitää yllä yhden miehen huumorishow’ta, ja ne muut jäsenet kertovat vuoron perään olevansa aivan tyytyväisiä osaansa seinäruusuna.
Hetkeksi vakavoituessaan Martin yrittää selittää A Head Full of Dreamsin (albumin, sitä seuranneen maailmankiertueen ja nimestä päätellen myös dokumentin) maailmoja syleilevää konseptia vain kuulostaakseen Facebookissa jaettavalta coelhomaisen sitaatin sisältävältä polaroidilta sielun kuolemasta.
Tätä olisi tarjolla keskiviikkona 14.11. elokuvateattereissa ympäri Suomen.
