”Kliseisiä tunteita, mikä on todella ok” – haastattelussa Aho

Ambientia ja nykyklassista yhdistelevä Aho luottaa musiikkia tehdessään seikkailullisuuteen. "Olen iloinen siitä, että teen musiikkia työkseni, sillä se mahdollistaa sen, että voin ihan luvan kanssa haahuilla tuolla jossain", tuottaja-säveltäjä sanoo.

Tuottaja-säveltäjä Aho liikkuu musiikissaan harmonisesti rikkaiden ambient-tekstuurien sekä ennakkoluulottoman nykyklassisen musiikin äärellä. Artistin toinen levy ilmestyi viikko sitten: Odyssey-albumi on satumainen kokonaisuus, jonka inspiraationa ovat toimineet naiivit mielikuvat ja tunnelmat. PME:lle levyttävä Aho avaa Rumban haastattelussa sitä, miten seikkailunhaluista musiikkia tehdään ja miksi maalailevalle ambient-musiikille pitäisi jokaisen antaa mahdollisuus.

Aho julkaisi kehutun debyyttialbuminsa Nowinter Nosummerin (2020) jälkeen viime syksyn ja talven aikana singlejä, jotka niputettiin Aho season 2 -otsikon alle. Tämä kuvasi artistin intoa luoda musiikkia aiemmasta poikkeavalla ja tuntemattomia reittejä tutkivalla tavalla.

“Se nyt oli sellainen trendaava ilmaisu, jota käytimme. Mutta kyllä se on ihan paikkansapitävä asia, että ensimmäinen sykli on saatu päätökseen, ja nyt on menty uusiin suuntiin”, Aho, oikealta nimeltään Matti Ahopelto, nyökkää. “Kun sain ensimmäisen levyn valmiiksi, tuli olo, että hei, mullahan on tässä sopiva alusta, kuin puhdas pöytä, jolla voin tehdä mitä vain.”

Ensimmäisen levynsä kohdalla Ahopelto kertoo ylianalysoineensa asioita ja hakeneensa tietoisemmin konkreettista muotoa musiikilleen.

“Minkälainen artisti haluan olla, miltä tämän pitäisi näyttää ja kuulostaa – mietin sellaisia ennen kuin mitään konkreettista edes oli olemassa. Hyppy siihen, että tein tästä oikean asian, oli henkisesti suuri ja vaati minulta paljon. Kun sitten sain ensimmäisen levyn ja ne henkiset blokit pois alta, oli helpompi alkaa luoda uutta.”

Se merkitsi myös uudenlaisten musiikillisten työskentelytapojen hakemista. Ahopelto halusi tehdä asioita, joita ei ollut koskaan aiemmin kokeillut, kuten esimerkiksi sisällyttää musiikkiinsa jousisovituksia.

“En ole koskaan ennen edes äänittänyt mitään viulua, mutta nyt mä teen orkestraalista musiikkia. Uudella levyllä on paljon jousisovituksia: se oli ensimmäinen este, jonka onnistuin ylittämään oman pääni sisällä. En halua stressata sellaisista. Tekee vain. Luottaa korviinsa.”

Intuitio, sekä se miltä musiikki tuntuu, ovat Ahopellon tärkeimmät suuntaviitat silloin kun hän luo uutta.

“Olen aika syvällä noissa soundeissa. Löydän jotain, mistä tykkään, ja sitoudun siihen. Työstän isoja linjoja sen sijaan, että jäisin hinkkaamaan jotain melodianpätkää. Varsinkin siihen nähden, että mulla ei ole tässä mitään kaupallisia paineita, on helppo tehdä silloin kun on aikaa ja inspiraatiota.”

Tunnelman puolesta Ahopelto kuvailee uutta albumiaan naiiviksi. Artisti ei kuitenkaan tarkoita sitä siinä alentavassa merkityksessä, jossa sanaa usein käytetään, vaan neutraalina ilmaisuna niille suoraviivaisille tunnetiloille, jotka levyllä soivat.

“Levy on välillä romanttinen, iloinen ja leikkisä, välillä taas surullinen ja dramaattinen. Siinä ei kovinkaan paljoa mitään metatasoja ole, vaan ne ovat kaikki melko kliseisiä tunteita, mikä on todella ok. Albumi muistuttaa mua nuoruuden sinisilmäisyydestä ja kirkasotsaisuudesta, mikä on todella inspiroiva lähtökohta tekemiselle. Vanhetessa yksinkertainen nautiskelu vaikeutuu vuosi vuodelta, sillä kaikki on ladattu vastuulla. Aina vähän särkee paikkoja ja aina on joku lasku maksamatta.”

Vastuiden painaessa liiaksi Ahopelto voi kuitenkin turvautua musiikkiinsa, sillä hän kuvailee sen tekemistä miellyttävällä tavalla eskapistiseksi.

“Koen levyni olevan tietyllä tavalla myös satumainen, sillä musiikin tekemiseen on helppo lainata kaikenlaisia fiiliksiä ja sukeltaa eri moodeihin. Voi katsoa jonkun Prinsessa Mononoken ja olla että ei vitsi miten ihana tämä oli, ja sitten kanavoida sitä tunnetta musiikkiin. Olen iloinen siitä, että teen musiikkia työkseni, sillä se mahdollistaa sen, että voin ihan luvan kanssa haahuilla tuolla jossain.”

Antti Kekki

Ahopelto kuitenkin painottaa, että työstä on usein kaikenlainen glamour kaukana, ja eskapistinen satumainen haahuilu kuulostaa hehkeämmältä kuin mitä työ todellisuudessa on.

“Mulla on kuitenkin siinä mielessä hyvä tilanne, että saan tehdä kaikenlaista ääntä ja musiikkia työkseni: Aho-projektin alla syntyvä musiikki kun ei välttämättä aina ole se, mikä maksaa kaikki laskut. Olen kuitenkin vähän kateellinen toimistossa työskenteleville ihmisille siitä, että he voivat kuunnella musiikkia samalla kun tekevät töitä. Itse säädän ja luukutan omaa musiikkiani koko päivän, enkä todellakaan jaksa kuunnella enää mitään, kun pääsen himaan.”

Ensimmäinen juuri julkaistulle Odyssey-albumille syntynyt kappale on sen avausbiisi Orlando Maze Scene.

“Se on ihan överi-orkestraalinen. Tajusin silloin, että tässä on uusi suunta, jossa on paljon tutkittavaa. Sekä kyseinen biisi että koko prosessi sen myötä rakentuivat suorastaan seikkailullisiksi. Pääsin henkiseen tilaan, jota voisi kutsua odysseiamaiseksi: kaivelin kaikkea sellaista, mitä en ollut ennen tehnyt.”

Kappaleiden syntyessä Ahopelto ei sen kummemmin miettinyt, istuvatko ne linjaan vai eivät. Esimerkiksi hän nostaa Nightmares-kappaleen, yksinkertaisen pianojamittelun, joka syntyi yhdeltä istumalta.

“Mä vain soitin jotain, sellaisen lyhyen pätkän, jonka jälkeen totesin, että enpä soitakaan mitään uusiksi, tässä on solidit viisi minuuttia valmista biisiä. En edes ole mikään pianisti, enkä osaisi tuosta noin vain soittaa kappaletta uudelleen. Kyllä mä yritin sitä toistaa, mutta jotain ikään kuin katosi. Ajattelin että no, mennään tällä.”

Kaikkea Ahopelto ei kuitenkaan suinkaan tee yksin, vaan albumia ovat olleet rakentamassa Ahopellon monet muusikkoystävät. Edellisellä levyllä Ahopelto teki kappaleet lähestulkoon valmiiksi ja pyysi sitten apua korkeintaan kappaleiden viimeistelyyn, mutta uuden levyn kohdalla tilanne oli aivan toinen.

“Nyt tuli ajatus, että teen sävellykset itsekseni, mutta siinä vaiheessa kun ne olivat vielä melko raakoja, kutsuin kaikki: tulkaa, laulakaa, soittakaa! Niin monet ystävistäni ovat taitavia muusikoita, joten jos he haluavat olla mukana, miksi he eivät olisi? Kukaan ei ainakaan ole valittanut, että onpa hirveää olla messissä. Siitä tuli sellainen perhetyyppinen juttu. Toisaalta se oli myös vähän pakon sanelemaa, sillä en soita mitään selloa tai viulua tai puhaltimia. Piti keksiä jengiä siihen.”

Albumilla laulavat Karina-yhtye, Wolf Parade -bändin Spencer Krug sekä Ringa Manner.

“Koska levy on pääosin instrumentaalista musiikkia, mun on vaikea miettiä itse mitään laulua tai tekstiä siihen. Siksi oli kiva ulkoistaa se, katsoa mitä sieltä tulee. Se oli itselleni todella jännittävää.”

You told me you love running so I started to run too -kappaleessa kuullaan Ringa Mannerin laulua japaniksi.

“En mä oikein tiedä mistä se edes tuli. Olemme joskus opiskelleet japania yhdessä Duolingo-sovelluksen kautta. Se nyt vain meni näin: Ringan ensimmäiset japaniksi tekemät rivit.”

Kanadalaisen Krugin kanssa Ahopelto on aiemmin tehnyt musiikkia kahden levyllisen verran. Kun Naive Naive -kappale oli Ahopellon osalta valmis, hän laittoi Krugille viestiä ja pyysi tätä tekemään biisiin laulut.

“Sillä kesti kyllä todella kauan toimittaa ne, ne tulivat lopulta viimeisenä miksauspäivänä”, Ahopelto muistelee nauraen. “Laitoin hänelle mailia, että en nyt ole ehtinyt kuunnella tätä, enkä lupaa mitään, mutta kiitos kun teit. Mutta siitä tuli tosi hyvä, en valita ollenkaan.”

Naive Naive -kappale kurottaa Suomen rajojen ulkopuolelle myös instrumenttiensa puolesta, sillä syntikan kappaleeseen soittaa Los Angelesissa asuva, alun perin Australiasta kotoisin oleva säveltäjä ja multi-instrumentalisti Christopher Stracey.

“Törmäsin häneen Instagramissa. Stracey on tehnyt hyvän ambient-albumin, jota kehuin. Aloimme jutella, ja jossain vaiheessa tuli olo, että haluaisin tehdä hänen kanssaan jotain. Tuollaiset yhteistyöt voivat olla yllättävän helppoja: lähetin hänelle viestin, että tuossa on tuo biisi, tee sille jotain, ja käytetään jos käytetään. Ei siihen tarvitse mitään isoa ja raskasta prosessia. Lopputuloksesta tulikin sitten todella kiva.”

Samuli Vienola

Keveisiin prosesseihin liittyen Ahopelto toteaa merkityksensä olevan sillä kulttuurilla, jonka sisällä artistin musiikki operoi, sillä esimerkiksi räppikontekstissa artistivierailut voisivat olla monimutkaisempia toteuttaa.

“Tämä on tällaista ilmavaa ja kaunista musiikkia, joka menee johonkin, jos menee. Tämä ei ole musiikkia, jonka tavoite on olla ykkössijalla jollain hittilistalla. Siksi kynnys tehdä ja kokeilla on niin matala: miettii vain, että joo, jos tulee jotain niin tulee.”

Mihinkään formaattiin sopivaksi Ahopelto ei edes haluaisi musiikkiaan vääntää, sillä hän sanoo sen olevan ajatuksena liian rajoittava.

“Se on vähän kapitalistinen ajatus, että kappaleen pitää kestää kolme minuuttia ja olla hyper-ahdettu. Siinä on jotain ihmisen ja sen keskittymiskyvyn aliarvioimista. Välillä mietin, että antakaa edes mahdollisuus toisenlaiselle musiikille. Siinä ei menetä mitään.”

Odyssey-albumin pituus on tasan tunti, mutta Ahopelto ei ole suunnitellut kokonaisuutta välttämättä alusta loppuun yhdeltä istumalta kuunneltavaksi.

“Voit laittaa sen soimaan, ja siinä se sitten soi. Eipähän ainakaan lopu heti. Levynkuuntelutilaisuudessanikin kehotin ihmisiä ottamaan breikkiä ja hakemaan bisseä välillä, mutta yllättävän kärsivällisesti kaikki malttoivat sitä kuunnella.”

Ahopellon musiikkia kuultiin viime syksynä Calvin Kleinin mainoskampanjan tunnusmusiikkina, ja tämän vuoden puolella hänen kappaleensa soi Netflixin Andy Warholista kertovassa dokumenttisarjassa. Kysyttäessä kyseisten kansainvälisten projektien taustoista Ahopelto pudistaa hämmentyneenä päätään.

“Mä en tiedä. Mä en oikeasti tiedä, miten tuollaisia tapahtuu. Todella outoja juttuja.”

“Calvin Klein vissiin tuli siitä, että joskus sata vuotta sitten joku music supervisor oli ollut Lost In Music -festivaalilla ja bongannut PME:n. Sitten se on seurannut sitä ja löytänyt mut sitä kautta. Ei mulla ole tuolla mitään isoa toimistoa, joka promoaisi mua, että ’Nyt laittakaa se sinne mainokseen’. Sitä suuremmalla syyllä ne ovat aika kivoja sähköposteja, joissa kysytään, että onko ok käyttää musiikkiani. No on todella ok. Siitä on tullut hyvä mieli, että kun mä tuolla mun kellarissani näitä teen, niin yhtäkkiä ne soivat jossain tuolla Los Angelesin pöydässä.”

Lisää luettavaa