Kolumni: Mieluummin aikuinen kuin vanha

"Keski-ikäisyyttä rock ei ole ennen noteerannut kuin ulkoa päin, nuoruuden turvasta, osoitellen ja halveksuen. Ennen kuin nyt", kirjoittaa Samuli Knuuti.

Julius Töyrylä

Älykkäässä kitararockissa keski-ikä on uusi musta.

Rock ja aikuisuus ovat aina olleet hankalia petikavereita. Koska musiikkityyli pohjaa energiansa ja imagonsa nuoruuteen, sen tekijöille on aina tuottanut vaikeuksia siirtyä eteenpäin mihinkään suuntaan silloin kun niveliä alkaa kolottaa ja vyötärölle kertyä tavaraa.

Siksi niin monet rockyhtyeet muuttuvat vanhetessaan tribuuttibändeiksi nuoremmalle inkarnaatiolleen. Rolling Stonesin stadionkonserttien kritiikit ihailevat yhä bändin nuorekkuutta, vaikka sen jäsenet ovat kaikkea muuta. ­Michael Monroekin tulee säilymään ”nuorena” vielä vuosikymmeniä, vaikka hänen nykyiselle ulkomuodolleen konserttilavaa sopivampi paikka olisi Grimmin veljesten satu.

Yhtä vastausta ongelmaan tarjosi toki menneiden vuosikymmenten aikuisrock, AOR – mutta siinäkin aikuistuminen (joka on vain kaunis sana ikääntymiselle) rajoittui ulkoisiin seikkoihin: tempon putoamiseen musiikissa, hiotumpaan tuotantoon, esittäjien pukeutumiseen. ”It’s hip to be square”, Huey Lewis julisti, on viileetä olla kalkkis, ja jupit napsuttivat sormiaan tahdissa Patrick Batemanin johdolla.

Keski-ikäisyyttä rock ei ole ennen noteerannut kuin ulkoa päin, nuoruuden turvasta, osoitellen ja halveksuen. Ennen kuin nyt.

Viime vuosina viisikymppissynttäreitään lähestyvät miehet ovatkin etsineet uusia keinoja tehdä karttuneilla vuosillaan arvokkaasti rockia. Yllättävimpiä nimiä tässä sakissa on Brett Andersonin, 50, johtama Suede, sillä kovin kauan siitä ei tunnu olevan kun Brett juhli musiikillaan androgyynisyyttä, huumeita, irtosuhteita, kaikkea mitä tuhlattuun (siis oikein käytettyyn) nuoruuteen yleensä katsotaan kuuluvan. ”On the escalator we shit paracetemol”, hän lauloi esikoissinglen b-puolella My Insatiable One, josta on pitkä matka Night Thoughtsin imperfektissä kerrottuun haikeuteen menneen nuoruuden huikeudesta ja preesensissä laulettuihin tarinoihin masennuksesta, päämäärättömyydestä ja vanhempien dementiasta.

Säkeistä ”on the highwire dressed in a leotard” on 24 vuotta sanoihin ”a cadaver in tracksuit trousers” (No Tomorrow, 2016).

Koska Brett Anderson on haastatteluissa maininnut Martin Amisin useaan otteeseen, on helppo yhdistää jo Night Thoughts -albumin nimi Amisin keski-iän kriisiä kuvanneeseen romaaniin The Information (1995), jonka nimen tieto on ”se joka valkenee yöllä ja josta kukaan ei varoita etukäteen – tai jos varoittaa, et kuuntelisi”. Tieto kuolevaisuudesta siis.

Omalla tavallaan aiheesta on kertonut myös Manic Street Preachers, josta tuli maailman keski-ikäisin bändi jo silloin, kun Richey Edwards katosi. ”Onko This Is My Truth, Tell Me Yours levy luopumisesta – vai ovatko Manicsit vain luovuttaneet?” bändin hovikriitikko Simon Price kysyi jo vuonna 1999.

Yhtyeen uusin albumi Resistance Is Futile taas muuttaa nimessään olevan sanonnan (”Vastarinta on turhaa”) uhmasta lannistumiseksi. Mitä muutakaan voi ajatella levystä, jonka avausbiisi on nimeltään People Give In vastalauseena rokkarien ikiaikaiselle tarpeelle turvautua kovin vähän tarkoittavaan säkeeseen ”people hold on” joka käänteessä. Taustalla soi turboahdettu ja ilmastoitu hard rock, uuden aikuisuuden tunnusmusiikki.

Samoilla apajilla on kalastellut myös The National uusimmalla levyllään Sleep Well Beast, jossa Matt Berningerin laulujen puhuja ”yrittää epätoivoisesti pysyä perillä niistä asioista joista hän on vielä perillä”. Musiikissa on menneen vimman sijasta elek­tronisia koukeroita, soundillisia sisustustyynyjä.

Sleep Well Beastia moni karsasti juuri sen aikuisen asenteen vuoksi, mutta minusta se on yhtyeen paras ja koskettavin levy. Sitä kuunnellessa tuntui kuin aikuinen olisi astunut huoneeseen täynnä lapsia kertomaan kuinka asiat ovat. Eikä se välttämättä aina tunnu mukavalta, mutta kuka tylsimys haluaisi taiteen olevan aina sellaista?

– Samuli Knuuti
Kirjoittaja on keski-iän kokemusasiantuntija.