Kolumni: Opiskele oikea ammatti, Mikael Gabriel

Kulttuuriala kärsii arvostuksenpuutteesta. Sen on muututtava, vaikka yksi henkilö kerrallaan.

Nana Simelius

Aika moni artisti ja muusikko on joutunut taloudelliseen ahdinkoon, kun elinkeinon harjoittamisen yhtä elimellistä osaa on rajoitettu rajusti jo vuoden ajan. Siihen nähden, kuinka montaa asia koskee, vain harva on avannut suunsa. Ei tarvitse olla kovinkaan monen alan asiantuntija ymmärtääkseen, miksi.

”Ettehän te kulttuurialalla tee varsinaisesti mitään. Ei todellakaan kuulu tukea ’kulttuurin’ ’tekijöitä’ valtion budjetista yhtään enempää. Nyt vaan opiskelemaan joku oikea ammatti.”

Tämän viestin sai inboksiinsa Erika Vikman. Tällaisessa kulttuurialan vähättelyssä on varmasti mukana myös kauhallinen misogyniaa, tuskinpa miesartistille moista kirjoitettaisi. Ei kun hetkinen:

”Etulinjaan kaikki, jotka itkee näitä meitä kulttuuri ihmisiä syrjitään.”

”Palaa maan pinnalle, lopeta itkeminen.”

”Ahneus on sokaissut silmäsi.”

Näin kerrottiin Anssi Kelalle, joka avasi keikkaelämän talouspuolta ja eritteli tahoja, jotka ovat alihankintaketjussa tai muuten hyötyvät kiertävistä artisteista.

Täytyy muistaa, että nämä kommentoijat ovat ihmisiä, jotka syystä taikka toisesta seuraavat Erika Vikmania ja Anssi Kelaa sosiaalisessa mediassa. Todennäköisesti kuuntelevat heidän musiikkiaan. Luultavasti lauloivat biisien mukana keikoilla vielä silloin kun keikkoja oli.

Ymmärrän hyvin niitä artisteja, jotka eivät jaksa kuormittaa itseään ”fanien” vittuilulla sen päälle, että yhteiskunta on kääntänyt selkänsä vuosi sitten.

Eturivin artistit eivät välttämättä ole ne, jotka ensimmäisenä tukea tarvitsevat. Mutta on tärkeätä, että he pitävät ääntä, osoittavat sormella tukimallien ongelmallisuutta ja tuovat näkyväksi kulttuurialan arvostuksen puutteen. Heillä on alusta ja yleisö, heitä kuullaan, toisin kuin sitä rivimuusikkoa, teknikkoa tai muuta koneiston osaa, jotka ovat pudonneet tukiverkkojen ulkopuolelle.

Nämä työt ovat muuttuneet päättäjien silmissä näkymättömiksi tai saavat osakseen virkamiesten saivartelua: yleisötapahtumat on kielletty, mutta kyllä AV-laitteiden vuokrafirma saa edelleen vuokrata PA-kamoja! Suuri osa toimialan yrityksistä on sellaisia, joiden liiketoimintaa ei ole kielletty.

Kustannustukea on jaettu kaksi kertaa ja kolmas kierros on valmisteilla. Sen on lupailtu olevan enemmän kulttuurialan tarpeisiin räätälöity. Kaksi ensimmäistä tukikierrosta on niin tuoreessa muistissa, että ääni kentältä tuntuu olevan suurin piirtein: Hah, sen kun näkisi.

Ensimmäinen kustannustuki oli poliitikkojen puheissa 300 miljoonaa. Sitä jaettiin noin 100 miljoonaa. Toisella kertaa potissa piti olla 500 miljoonaa, josta kuitenkin jaettiin vain 148 miljoonaa. Hakemuksista hylättiin 63 prosenttia.

En halua vastakkainasettelua ravintola-alan kanssa, koska sekin on elimellinen osa tapahtuma-alan toimintaympäristöä. Toivoisin tasa-arvoista reagointia: kun ravintolat määrättiin kolmeksi viikoksi kiinni, saman puheen aikana oli jo väläytelty miljoonia tiskiin.

Tasa-arvoa kaipaisin myös kulttuurialan arvostukseen. Pandemia on tehnyt selväksi, että se ei nauti arvostusta, sitä ei pidetä työnä, se on vain puuhastelua ja hauskanpitoa. Ja kun se oma mielipide käyty kirjoittamassa solvausten kera suosikkiartistin somepäivitykseen, vaihdetaan puhelimen sovellusta: kuunnellaan musiikkia, luetaan kirjaa ja katsotaan elokuvaa.

Tapahtuma-ala oli ennen koronaa vahvasti kasvava ala, jossa toimi 3200 yritystä, 20 000 kokoaikaista ja 175 000 tilapäistä työntekijää. Sen kokonaisarvo on 2,35 miljardia euroa. Tapahtumateollisuus ry:n mukaan tuosta kokonaisarvosta uhkaa kuluvana vuonna kadota 1,8 miljardia euroa.

Tähän mennessä tapahtuma-alaa on kohdeltu kuin märkää rättiä, joka on huomattu silloin kun päättäjä on sen päälle epähuomiossa astunut. Sitten sille on lupailtu kaikenlaista, puhuttu pehmoisia ja potkaistu takaisin nurkkaan.

Kukaan ei ole vaatimassa, että keikkapaikat pitäisi avata täydellä kapasiteetilla. Koronatilanteen huonontuessa ei edes turvajärjestelyin. Ala kaipaa selkeyttä rajoituksiin ja rehdin kompensaation siltä ajalta kun musiikki ei soi. Ja yleisesti ottaen arvostusta ja ymmärrystä.

Arvostusta ja ymmärrystä on lisätty kuluneen viikon aikana taidolla, jonka olemassaolon moni on unohtanut: keskustelulla. Kun sosiaaliset tilanteet ovat rajoitettu lähelle nollaa, Facebook on polarisaation repimä ja Twitter näsäviisastelijoiden hiekkalaatikko, some-tulokas Clubhouse (joka sekin menee pilalle kun se avaa ovensa suurelle yleisölle) on toiminut alustana vertaistuelle, mielipiteiden vaihdolle ja päiden kääntämiselle.

Mikael Gabrielista on kuoriutunut Clubhousessa niin vakuuttava puhuja (mutta tuskin hän siellä silti hyvää hyvyyttään on), että näiden keskustelujen soisi löytävän kuulijoita laajemminkin. Siellä alan ulkopuoliset kuuntelijat ja keskustelijat ovat yksi kerrallaan myöntäneet, etteivät ole olleet täysin tietoisia alan rakenteista ja todellisesta ahdingosta.

Kun Mikael Gabriel puhuu omistautumisestaan, intohimostaan, siitä kuinka monta vuotta hän on antanut kaikkensa ammattitaidon kehittämiseen ja mitä kaikkea hän on uhrannut uransa eteen, kenellä on pokkaa tulla vaatimaan, että opiskelepa oikea ammatti. Vain siksi, että päättäjät riiputtavat yhtä alaa löyhässä hirressä kuukausi tai pari kerrallaan.