Kolumni: Ota tämä huomioon lukiessasi ”vuosikymmenen parhaiden” albumien listaa

Vuosi ja vuosikymmen loppuvat, mikä tarkoittaa, että kaikki maailman popmusiikki tiivistetään taas erilaisiin listoihin. Harmi vain, etteivät listat aina kerro niillä olevista levyistä. Enemmän ne kertovat siitä ajasta, jolloin ne on tehty.

AOP

2000-luvun musajournalismin baabelintorni Pitchfork julkaisi hiljattain 2010-luvun 200 parhaan albumin listan.

Jupinaahan siitä syntyi. Musiikkiblogi Brooklyn Vegan pilkkoi listan atomeiksi ja nosti esiin useammankin albumin, joita Pitchfork oli aikoinaan suitsuttanut, mutta tiputtanut tältä listalta pois.

Poissaolollaan loistivat muun muassa Arcade Firen Reflektor (arvosana 9.2, vuoden 2013 listalla sijalla 10), James Blaken debyytti (9.0, vuoden 2011 listalla sijalla 12) sekä My Bloody Valentinen m b v (9.1, vuoden 2013 listalla sijalla 4).

Lisäksi listalta olivat pudonneet niin Swans, Ariel Pink kuin Sun Kil Moonkin – kaikki korkeita arvosanoja läpi vuosikymmenen saaneita Pitchforkin kestosuosikkeja.

Lieneekö syynä Michael Giran, Pinkin ja Mark Kozelekin viime vuosina saama kyseenalainen julkisuus liittyen vastakkaisen sukupuolen edustajien kohteluun – sitä voi vain arvailla!

Brooklyn Vegan huomauttaa myös esimerkiksi Taylor Swiftin vuoden 2012 albumin Red nousseen listan sijalle 59, vaikkei sitä koskaan edes arvosteltu Pitchforkissa.

Esitän toisen listaesimerkin koti-Suomesta vuosien takaa:

Radiomafia antoi kuulijoidensa listata maailman parhaita biisejä pariinkin otteeseen vuosituhannen lopulla. Top kymppiin nousi perinteisten hotelcalifornioiden ja stairwaytoheavenien rinnalle ensimmäisellä kerralla Rednexin Wish You Were Here ja toisella kertaa Bomfunk MC’sin Freestyler.

Kummatkin ovat edelleenkin kohtuullisen ikonisia nostalgiaralleja, mutta niiden nostaminen maailman parhaiden biisien™ joukkoon on melkoista keulimista. Biisit sijoittuivat korkealle siksi, koska ne olivat listojen laatimisaikoihin hittejä.

Kaikki tällaiset listat ovat usein enemmän pysäytyksiä niiden tekohetkistä kuin uskottavia kokonaisesityksiä niitä kuvaavista aikakausista.

Tietenkin kaikenlainen musiikin merkittävyyden listaus on jo lähtökohtaisesti käsittämätöntä mustaa magiaa, ja joku Pitchforkin numerojärjestelmä vasta mystinen onkin.

Henkilökohtaisten preferenssien lisäksi pitää ottaa huomioon käsillä olevien albumeiden vaikutus niiden omaan viiteryhmään ja ulkomaailmaan, jonka kanssa ne kommunikoivat. Ja Pitchforkilla vaikuttavat vielä toimituksen linjaukset.

Silti keulimiseen voivat syyllistyä radiokanavan kuuntelijoiden lisäksi myös valistuneet poptoimittajat. Pitchforkin listaa ja Brooklyn Veganin analyysiä lukiessa listaamisen menettelytapaa voinee tulkita vaikkapa näin: jos vuosikymmenen alku eli vielä tietystä indieuskottavuudesta, määrittää vuosikymmenen summausta nykypäivän löysäranteinen poptimismi. Yksi näkökulma on saanut väistyä toisen tieltä.

Kumpi on sitten ”oikeampi” tulkinta vuosikymmenen ”soundista”? Minusta sitä on tällä hetkellä mahdoton sanoa. Meillä ei ole käytettävissämme ajan tuomaa etäisyyttä ja perspektiiviä.

Valitettavasti sanomisen pakosta kärsivät musamediat toimivat eri logiikalla. Niiden on saatava listansa ulos mahdollisimman nopeasti, koska niin kuuluu tehdä. Sen myötä näennäisesti harkitut listat päätyvätkin näyttäytymään lähinnä reaktiivisina kannanottoina.

Täydellisessä maailmassa tällainen listojen tehtailu tulisi jättää tarkoin valituille musiikkihistorioitsijoille. Etäisyyden tulisi olla vähintään kymmenisen vuotta käsillä olevasta aikakaudesta.

Ei siinäkään mitä järkeä olisi, ja silloinkin joku viisastelija marmattaisi puuttuvista olennaisuuksista. Mutta ehkä se tekisi näistä listoista vähän vähemmän perspektiiviharhaisia, ja ehkäisisi medioiden tarvetta käyttää listoja omien fiilislinjaustensa alustoina.

– Mikael Mattila