”Jos saisit olla kuka tahansa ihminen, kuka olisit?”
”Bryan Ferry.”
”Niin minäkin.”
Edeltävä keskustelu käytiin viime kesänä itseni ja intellektuelliystäväni välillä eräässä helsinkiläisessä yksityisasunnossa. Referoin lähes telepatialta haiskahtavan sananvaihtomme myöhemmin tapaamalleni italodiscolegendalle Fred Venturalle, joka tyytyi ykskantaan toteamaan:
”Well, he was the best looking, most stylish guy with the crazy futuristic music.”
Venturan analyysi osui ja upposi: Bryan Ferryn (s. 1945) übercoolia neroutta on absurdia kiistää. Välillä tuntuu, että mies on jopa yliluonnollisen viileä.
Kerrataanpa vähän osoituksia, joista ilmenee Ferryn nerous. Vuonna 1970 Ferry ja multi-instrumentalisti-kaverinsa Brian Eno keksivät yhdistää elektronisen avantgarden, glamrockin ja ranskalaisen chansonin. Kaksikon perustaman Roxy Music -yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia Roxy Music (1972) ja For Your Pleasure (1973) olivat ilmestyessään uniikkeja jytäeepoksia, jotka edelleenkin kiitävät valovuosia aikaansa edellä.
Charmikkaana koijarina tunnettu Ferry luonnollisesti myös iski For Your Pleasuren kannessa mustan pantterin kanssa poseeranneen diskokuningatar Amanda Learin. Suhde kuitenkin kariutui, ja homojen ikonina tunnettu Lear lähti David Bowien matkaan.
Brian Enon ja Bryan Ferryn, kahden suuren taiteilijasielun, riitaannuttua Ferry lähti pitkälle, periaatteessa tähän päivään saakka kestäneelle soolouralle. Loisteliaalla countryrock-albumillaan Another Time, Another Place (1973) Ferry esitteli absoluuttisen kirkkauden rajoja hipovan gospelversion The Pine Ridge Boysin You Are My Sunshine -kappaleesta, poseerasi kannessa uima-altaan reunalla valkoisessa smokissa ja kiitteli krediiteissä suunnittelijaguru Manolo Blahnikia.
Garderoobistaan pedanttia Ferryä rupesi muotimaailma pian kutkuttamaan muistakin syistä. Roxy Musicin Siren-albumin (1975) kannessa seireeniksi somistettu supermalli Jerry Hall ei saanut kuvauksissa käytettyä sinistä maalia irtoamaan kehostaan. Joviaalina herrasmiehenä Ferry ehdotti maalinpoistosessiota tapahtuvaksi Lontoon-kodissaan ja, kuten arvattavissa on, vietteli Hallin ja yhtyi tähän.
Myöhemmin Hall tosin säkitti Ferryn ja livisti Mick Jaggerin matkaan, mutta herrasmiehenä Ferry kieltäytyi kommentoimasta välirikkoa lehdistölle.
Viileäkäytöksinen Ferry, kutsumanimeltään ”coolest living englishman” on naisvalikoimaansa myöten patologinen tyyli-ikoni. Tämän tosiasian voi tunnistaa hänen suhteestaan koko ympäröivään todellisuuteen.
29. joulukuuta vuonna 2000 uskonnollisessa mielenhäiriössä ollut konekaappari miltei onnistui tiputtamaan Keniaan matkalla olleen Boeing 747 -koneen, jossa Ferry matkusti perheineen. Täpärältä kuolemalta pelastunut Ferry kommentoi myöhemmin brittilehdistölle: ”Arvasin, että miehessä oli jotain vialla. En pitänyt hänen sukistaan.”
Nykyiseltään Sussexissa asuva Ferry keräilee vapaa-aikanaan Bloomsbury-koulukunnan taidetta, toimii kartanonherrana, pelaa tennistä ja harrastaa ammuntaa.
Mainariperheestä yläluokkaan kiivenneen rockarin vanhin poika Otis on niin ikään omaksunut isänsä nousukasmaiset tavat: hänestä on tullut yksi Ison-Britannian kuuluisimmista ketunmetsästyksen puolustajista.
Vaikka Ferry kaikessa futuristisessa snobismissaan vaikuttaa täydelliseltä kaukaasialaisen miehen prototyypiltä, on hänelläkin, luojan kiitos, inhimilliset heikkoutensa.
En ikinä täysin ymmärtänyt, miksi sankarini piti vuonna 2007 levyttää koko albumillinen resuisen taidekouluhippi Bob Dylanin renkutuksia ja antaa sen nimeksi vielä Dylanesque.
En myöskään ikinä ymmärtänyt, mitä Ferry näki Jerry Hallissa. Hallhan on vain nenä pystyssä toikkaroiva ylimielinen bändäri. Ja se nenä on kaiken lisäksi iso.
– Perttu Eino Häkkinen
Kirjoittaja on mm. Imatran Voima -yhtyeen jäsen ja useimpien alojen asiantuntija.