Kolumni: Perttu Häkkinen – Hei, olen Perttu, levynkerääjä

Muistamme tapaturmaisesti menehtynyttä muusikkoa, toimittajaa, kirjailijaa ja useimpien alojen erikoisasiantuntijaa Perttu Häkkistä (10.6.1979–12.8.2018) julkaisemalla verkossa hänen Rumbaan painettuja kolumnejaan. Alla kolumni Rumban numerosta 18/2008.

Tatu Hiltunen

Aloitin äänilevyjen keräämisen yhdeksän vanhana. Näin jälkikäteen ajateltuna kyse oli varmaankin jonkinlaisesta sisäisestä pakosta. Ensimmäiset ostokseni olivat joululahjarahoilla hankitut Sleepy Sleepersin Turakaisten paratiisi, Peer Güntin ensimmäinen ja Led Zeppelin II.

Nyt kaksi vuosikymmentä myöhemmin levykokoelmani laajuus liikkuu jotakuinkin neljäntuhannen kieppeillä. Se ei ole kovin paljon, mutta olenkin aina pyrkinyt panostamaan määrän sijasta laatuun.

Saatan metsästää yhtä ainoaa äänitettä vuosikausia vain saadakseni jälleen kerran kokea tunteen, joka alun perin ajaa ihmisiä tämän jalon harrastuksen pariin.

Tapahtumapaikka ei ole kyseisessä huippukokemuksessa merkittävä. Se voi olla pikainen rendez-vous persaukisen keräilijäkollegan kanssa aamuruuhkan ihmisvilinässä. Viekkaasti vaihdetut arvioivat katseet, ryppyisten muovipussien ja setelien kahinta. Tai iltapäivä internetin huutokauppasivustoilla pahinta peläten ja parasta toivoen.

Ehkä mieluiten kuitenkin provinssikylän uinuva kirpputori, jossa ummehtuneen autotallin sakeaa ilmaa leikkaa fosforilamppujen karkaiseva loiste. Pölyn pinnoittamat, kudosnestettä tirskuvat sormet kulkemassa pitkin vinyylilevyn öljyisen tummaa pintaa.

Ja vihdoin. Siinä se on, silmien edessä. Alastomana, voimattomana ja ennen kaikkea edullisena. Ennen niin ylpeä, mutta nyt odottamassa kuntoluokitusta, pientä putsausta, kotiin vientiä ja hyllyyn asettamista.

Sillä harvinainen ja haluttu äänilevyhän on kuin nainen: se hetken leikkii ja tanssii kanssasi, juoksee tiehensä kikattaen ja piiloutuu puiden taakse. Lopulta se kuitenkin leikistä väsyneenä lysähtää käsivarsillesi. Sitten voitkin viedä sen kotiin, laittaa hyllyyn ja kuunnella aina kun huvittaa.

Huolimatta loisteliaasta analogiastani on totuuden nimessä myönnettävä, ettei levynkeräily ole vastakkaisen sukupuolen mielestä niitä kaikkein raflaavimpia harrastuksia. Uskoisin esimerkiksi purjehduksen tai vuorikiipeilyn nauttivan hameväen silmissä huomattavasti korkeampaa arvostusta.

Eikä syyttä, levynkeräilijäthän harvoin ovat henkisesti valppaita, salskeita ja ruskettuneita atleetteja.

Lähempänä totuutta on likinäköinen kalvakka heteromies, joka nikotiininpolttamilla sormillaan plärää homesienen peittämiä vinyylejä samalla vilkuillen hermostuneesti ympärilleen kuin haaskalintu, joka ei halaja jakaa saalistaan.

Levynkeräilijöiden henkistä elämää tutkinut Roy Shuker väittää tyypilisen vinyylihaukan olevan pakkoneuroosista kärsivän musiikinystävän ja ihmissuhdeongelmaisen kompletistin sekoitus.

Sarjakuvapiirtäjä Robert Crumbin mukaan jokainen levynkerääjä on lähtökohtainen häviäjä, creep, joka kääntää katseensa olemattomasta sosiaalisesta elämästään elottomien objektien maailmaan.

Sillä vaikka levyfriikeillä onkin aina omat sosiaaliset ympyränsä, on levykeräily silti pohjattoman yksinäistä puuhaa. Eri musiikkityylejä haalivilla keräilijöillä ei ole mitään sanottavaa toisilleen, ja vielä vähemmän puhuttavaa on samasta musiikista kisailevilla ihmisillä.

Hehän ovat toistensa pahimpia vihollisia. Levynkeräily ylittää kaikki ystävyyden ja solidarisuuden konventiot, jopa velvoitteet henkilön omaa hyvinvointia kohtaan. Sillä ketään, joka ei aseta levyjen ostoa aterioinnin edelle, ei voi pitää oikeana keräilijänä.

Helvetti, levynkeräily vie parhaassa iässä olevassa miehiä jatkuvasti nälkäkuoleman ja sekoamisen partaalle.

Hyvänä esimerkkinä vaikkapa ystäväni länsinaapurista: perheellinen mies, joka sai porttikiellon eBayhin, koska ei kyennyt maksamaan läheskään kaikkea ostamaansa. Noh, mikäs siinä, väärä nimi käyttöön ja menoksi taas.

Tai eräskin näkemyksellinen helsinkiläinen levykauppias, jonka kompulsiivinen suhde soiviin muovinpalasiin poiki sivuvaikutuksinaan konkurssin ja järjenmenetyksen. Hakattuaan halkoja maalla jonkun aikaa hän palasi levybisneksen pariin, kuinkas muutenkaan.

Lopuksi voisi sanoa, ettei levynharrastajalla ole kuin yksi ystävä: levykauppias. Ketään muuta moinen pakkomielteinen harrastelu ei kiinnosta, puistattaa pikemminkin. Sillä ainoa ihminen, joka välittää uusista ”upeista” löydöistäsi on saman alan keräilijä, joka hakee juuri samaista levyä.

– Perttu Eino Häkkinen
Kirjoittaja on mm. Imatran Voima -yhtyeen jäsen ja useimpien alojen asiantuntija.

Lisää Perttu Häkkisen kolumneja löytyy täältä.