En tiedä, kuinka esittäisin seuraavan argumenttini riittävän selkeästi. Yritetään. Uskoakseni house-musiikki on virus, joka leviää ympäri maailman – tulevaisuudessa ehkä koko universumiinkin – sulauttaen kaikki muut musiikin lajit itseensä.
Huh. Älkää naurako, sillä tämä on vakava asia. Olin elektro-puristina vuosikaudet hohottanut yökerhoissa tamppaaville house-hileille päin naamaa, kunnes eräänä päivänä huomasin itse muuttuneeni heidän kaltaisekseen.
Tiedättehän, aivan kuten siinä Kafkan novellissa, jossa mies herää aamulla ja huomaa olevansa kovakuoriainen. Minusta tuli metamorfoosini ansiosta eräänlainen ”house-kuoriainen”, ja siitä eteenpäin elämä olikin sitten pelkkää housea.
Sisäisen pakon polttelemana juoksin päivät levykaupoissa haalimassa makseja ja illat yökerhoissa reivaamassa. House-herätykseni selittäminen doom-metallia ja gangsta-räppiä kuuntelevalle lähipiirilleni osoittautui sosiaalisesti raskaaksi tehtäväksi, ja aloinkin pyöriä enenevässä määrin kaltaisteni seurassa.
Monet vanhat toverini uskoivat, että kääntymykseeni vaikutti kuulu kirjainyhdistelmä MDMA, mutta itse asiassa minä aloin popsia diskopillereitä vasta house-harrastukseni edettyä ”kypsään” vaiheeseen. Minä yksinkertaisesti vain sain tartunnan, toisin sanoen ”pamahdin” houseen.
Eräs kuuluisimmista ja tarkimmin dokumentoiduista house-herätyksistä ihmiskunnan historiassa on varmaankin Marshall Jeffersonin tapaus.
AC/DC:tä ja Black Sabbathia fanittanut nuori Jefferson halusi koinia Veronica Montgomery -nimistä työtoveriaan ja päätyi pillun kuvajainen verkkokalvoillaan Ron Hardyn legendaariselle Music Box -klubille.
Tuona iltana Hardy tartutti housen Jeffersoniin. Soittotaidoton chicagolainen postimies hankki kotistudion ja ensitöikseen pulautti ulos maailman ensimmäisen piano-house-levyn, The House Music Anthemin,.
Vaikeasta heroiiniriippuvuudesta kärsinyt Hardy kuoli aidsiin 1992, mutta Jefferson kiertää tänäkin päivänä ympäri maailmaa julistamassa housen evankeliumia.
Kun dj Larry Heard alias Mr. Fingers julisti Chicagossa vuonna 1986 ”Let there be house!”, hän ei luultavasti tiennyt minkälaisen Pandoran lippaan hän avasi.
Ensi house-virus assimiloitui hiphopin kanssa muuttuen hip houseksi, sitten se saapui Eurooppaan ja muutti italo discon italo houseksi.
Seuraavaksi meni Ibiza. Jazz-hiippari ja tribaalikaapuhörhöt house alisti sielukkaalla deep housella, latinomusiikin ystävät taas latin housella.
Tämäkään ei riittänyt kyltymättömälle virukselle. Seuraavana sen Moolokin kitaan upposi techno, josta tuli tech housea, ja elektro, joka muuttui electro houseksi.
Housen ultimaalisena triumfina voidaan silti pitää indierockin taannoista muuttamista blog houseksi. Tänä päivänä ei tarvitse kuin ikkunastaan vilkaista, niin heti näkee silmänkantamattoman meren hinteliä nu-reivaajia pillifarkuissaan kyselemässä toisiltaan ”spägää”.
Aivan kuten oikeat virukset, house-viruskin tarvitsee isäntäsolun lisääntyäkseen, koska sillä ei ole omaa aineenvaihduntaa tai solurakennetta. Perintöinformaatiota housella kuitenkin on, kuten oikeilla, elävillä organismeillakin.
Tähän sen salaisuus perustuukin. House-dj Carl Cox väitti aikanaan, että ”House on tunne”. Sanomattakin on selvää, että Cox puhui paskaa. House on kovaääninen bassorumpu, joka salakavalasti karanneen geenin tavoin hiipii kaiken musiikin taustalle jumputtamaan.
Kaikkihan me tunnemme teorian, jonka mukaan tulevaisuudessa rotujen sekoituttua toisiinsa kaikki ihmiset ovat harmaita. Tämän uskon käyvän myös populaarimusiikille; näen taivaanrannassa siintävän pelkkää housea.
– Perttu Eino Häkkinen
Kirjoittaja on Rotterdamissa asuva, muun muassa Imatran Voima -yhtyeeseen kuuluva useimpien alojen erikoisasiantuntuntija.