Yhdysvaltalainen The Residents -yhtye varoitti albumillaan The Third Reich ’n’ Roll (1976) länsimaista nuorisoa musiikkiteollisuuden manipuloivasta ja äärimmäiseen vointontavoitteluun tähtäävästä fasistisesta luonteesta. Tuon purukumi-avantgarden mestariteoksen kannessa komeili American Bandstand -ohjelman juontaja Dick Clark natsiunivormussa kädessään hohtava porkkana.
Fasistisen massapsykologian jäljittäminen vaikkapa Chubby Checkerin twist-hiteistä voi usean musiikinkuluttajan mielestä kuulostaa kaukaa haetulta, mutta minun tajunnassani tuo ajatus on lepattanut aavemaisella liekillään jo tovin.
Eikä Residents ole synkkine aatelmineen muutenkaan yksin. Theodore Kaczynski, tuttavallisemmin Unabomber, ruotii huolestuneeseen sävyyn joukkoviihteen vaikutusta moderniin ihmiseen tunnetussa manifestissaan Industrial Society and Its Future.
Residentsin ja Unabomberin harjoittaman massaviihteen kritisoinnin ero perustuu lähinnä siihen, että Residents on ahdistunut populaarimusiikin (mikä itsessäänkin totalitaristinen käsite!) suorittamasta kapitalistisesta aivopesusta, kun taas Kaczynskiä korpeaa viihdeteollisuuden luoma illusorinen rinnakkaismaailma. Ahdistava ja paska elämä ilmastoidussa painajaisessa korvataan modernilla kansan oopiumilla, ja kaikki on taas hyvin.
Pelkkä pätkä The Supremesin Can’t Hurry Lovea aiheuttaa subjektissa pakahduttavan emotionaalisuuden puuskan, ja kyllähän Residentskin myönsi rakastavansa saamaansa aivopesua. Ja tästähän juuri populaarimusiikissa on kyse; loppumattomasta illuusioiden kavalkadista, jolla aistielimemme päivittäin vietellään.
Popmusiikin tarkoitus on tarjota sukupolvelle toisensa jälkeen elämää suurempia tunteita, joiden voimasta heittäydytään suloisen luovuttamisen ekstaattisiin liekkeihin. Kun tunnet elämästäsi uupuvan kuukylpyjä avoauton takapenkillä, tuntuuko samalla siltä, että joku kopeloisi aivokemiaasi kinuskihansikkain?
Yksi Kaczynskin keskeisistä teeseistä on, että moderni yhteiskunta ja sitä kontrolloiva kasvottomien hirmutekojen suorittaja, systeemi, ovat yhteistuumin luoneet massaviihteen, jotta yksilö voisi selviytyä väkipyörien jauhannasta murskaantumatta.
Kaczynskin mukaan mielenterveyden mittatikku nyky-yhteiskunnassa on se, kuinka onnistuneesti persoonattomaksi sosiaalistettu toimija selviää hänelle asetetuista musertavista paineista. Jos yksilöllä on normaali paineensietokyky, ei rentouttamiseen tarvita kuin muutama tunti hilpeää musiikkia tai sarjafilmejä illassa, mutta jos hän on luontaisesti epänormaali, yhteiskunta nakkaa perään vielä salkullisen psyykelääkkeitä.
Jos epäilemme Unabomberin teesien validiutta, suorittakaamme pieni mielikuvaharjoitus: Halkaiskaamme Shakiran himottavan anteliaat kasvot suurella metsästysveitsellä ja poistakaamme nahka, hiukset sekä lihasmassa. Mitä silmiemme eteen avautuukaan? Veren tahrima latinonaisen aivokoppa, vaiko totalitarismin harmaa betonikallo, jonka anusmaisesti irvistävistä silmäkuopista huokuu vain kylmäävä tyhjyys?
Entäpä jos valelemme syövyttävää kemikaalia suuresti ihailemani Justin Timberlaken vartalolle? Heijastuuko verkkokalvoillemme klusteri luita ja sisälmyksiä, vaiko elohopeaa pärskivä helvetinkone? Ja jos Justin ja Shakira ovat pahan palkkalistalla, niin minkälaisten epäinhimillisten voimien hallussa on ”elämäntapakanava” MTV?
Asia jääköön valistuneen lukijan pääteltäväksi, sillä itse olen kotoisin Kokkolasta, ja me kokkolalaiset tunnetusti olemme lähinnä kiinnostuneita ongelmien esittelemisestä, emme niiden ratkaisemisesta.
Yhteenvedonomaisesti kuitenkin totean, että nuorisomusiikin kentältä saattaa löytyä sekä Residentsiä että Kaczynskia miellyttävä, anti-illusorinen ja siveä taidemuoto: teknomusiikki. Puhtaimmassa muodossaan teknomusiikki ei pyri kutomaan länsimaisen teollisuushelvetin ympärille ylevää ideoiden maailmaa, vaan se ainoastaan ilmentää sitä, miltä tuntuu asua autotehtaan naapurissa.
Jos popmusiikki on manipulaatiota ja harhautusta, teknomusiikki on apokalypsi: se kieltää massayhteiskunnan yllä leijailevat illuusiohattarat tai paljastaa ne. Populaarimusiikki rauhoittaa ja viihdyttää, mutta ehta tekno hermostuttaa, ahdistaa ja kivistää päätä. Kaczynski jaksaa toistuvasti muistuttaa, ettei teknologian ylivaltaa voida murskata ilman sen omia aseita. Ehkä hänen olisi syytä kutsua pikaisesti apuun Mika Vainio tai Robert Armani?
– Perttu Eino Häkkinen
Rumban uusi kolumnisti on Rotterdamissa asuva, muun muassa Imatran Voima -yhtyeeseen kuuluva useimpien alojen erikoisasiantuntija.