Yritimme saada tietylle palstalle erään artistin, mutta se ei onnistunut. Levy-yhtiöväen mukaan artisti nimittäin tekee vain haastatteluita, joissa puhutaan uuden levyn tekemisestä ja uuden levyn musiikista. Tässä on ongelmia:
1: Ketään missään ei kiinnosta lampaan tavoin määkivä ”höpötellään hieman mukavia sun levystä” -artikkeli.
2: Linjausten antaminen toimitukselle artikkelin suhteen on asiatonta. Toimitus päättää. Muuten mediasta voi tulla journalistisen tuotteen sijaan markkinointituote.
Tällainen sanelupolitiikka on viime vuosina lisääntynyt. Miksi?
Kysymys on musiikkiteollisuuden murroksesta ja siitä, että toimittajia ei teollisuuden mielestä enää tarvita kuten ennen. Musiikkia tulee kaikkialta. Siksi musiikkiteollisuuden täytyy panostaa yhä enemmän artistin julkisuuskuvaan – tarinaan – jotta artistin musiikkia saadaan myytyä. Aggressiivinen tarinointi aiheuttaa lieveilmiöitä.
Seuraavaksi kirjoittamani asia ei ole tarkistettu fakta. Se on kuitenkin tullut luotettavasta lähteestä ja kuvaa aihettamme niin hyvin, että se on syytä kertoa. Etenkin isoilla tähdillä on joskus tietynlaista ”hovia” mukanaan. Jos artisti sekoilee ja kansalainen sattuu kuvaamaan sen vaikka kännykällään, artistin hovi saattaa painostaa kansalaista poistamaan videon, koska se ei sovi artistin tarinaan.
Tarinasta on usein kyse myös silloin, kun artisti ei lähde johonkin artikkeliin mukaan. Artisti saattaa halutakin tehdä sen jutun. Levy-yhtiössä on kuitenkin hänen puolestaan päätetty, että hänen tarinalleen ei nyt sovi mennä mukaan tällaiseen juttuun.
Ei artistilla ole toki velvollisuutta olla palstoilla. Tällainen toimintatapa on kuitenkin journalistisesti ongelmallinen ja sitä kautta lukijoiden kannalta vaikea: on mahdotonta tehdä totuudenmukaisia ja kiinnostavia artikkeleita. Yhä useammasta jutusta uhkaa tulla laiskaa (ja pitkäveteistä) promootiota sen sijaan, että se olisi kriittistä mutta tasapuolista (ja kiinnostavaa) journalismia.
Sitä paitsi viimeistään Jari Sillanpään huumausainekohun jälkeen on käynyt selväksi, että artistin tarinalla ei ole aina kovin paljoa tekemistä sen kanssa, millaisesta kaverista on oikeasti kysymys. Levy-yhtiöväki tietysti haluaa myydä tuotettaan niin kuin parhaaksi näkee. Siksi se sepittää näitä tarinoita ja siksi se pyrkii pitämään tarinan säröttömänä.
Tarinassa ei sinänsä ole mitään vikaa – pop on yhtä tarinaa ja siksi se kiehtoo. Mutta toimittajan työ on mennä tarinan taakse, ei toistaa tarinaa siten kuten promoottori käskee.
Ennen internetiä ja sosiaalista mediaa levy-yhtiöt olivat riippuvaisia perinteisestä mediasta, sillä he tarvitsivat näkyvyyttä. Oli pakko riskeerata artisti juttuun mukaan, vaikka se olisi naarmuttanut tarinaa, koska julkisuutta piti saada.
Nykyään moni promoottori miettii, miksi ottaa riski, etenkään pienemmän median kohdalla. Hyöty-riskisuhde sille, että artisti päästetään tietyn median käsiteltäväksi voi vaikuttaa epäedulliselta, koska perinteisellä medialla ei ole samanlaista julkisuuden portinvartijan asemaa kuin aiemmin.
Ongelma musiikkijournalismin suhteen on lisäksi siinä, että musiikkijournalismi ei yleensä ole yhteiskunnallisesti järin merkittävää. Pääministeristä on syytä ottaa selville kaikki, mutta ketä se haittaa, jos emme tiedä, millainen ihminen Jare Henrik Tiihonen on oikeasti?
Mielestäni kysymys on rehellisyydestä ja musiikkifanin oikeudesta tietää, mistä hänen kuuntelemassaan artistissa on kysymys. Lisäksi kysymys on siitä, että tekopyhyys on sietämätöntä. Kuolen joka kerta, kun näen artistin jeesustelevan huumausaineiden käytön pahuudesta, kun nenä on vielä valkoinen edelliseltä viikonlopulta.
– Jose Riikonen
Toimittaja haluaisi kirjoittaa totuudenmukaisia ja kiinnostavia tarinoita artisteista.