Kommentti: Black Panther tyylikäs ja tervetullut, mutta yrittää käsitellä liian suuria teemoja

Kendrick Lamar toi supersankarielokuvan myös musiikkitoimittajien pöydille.

Tänään ensi-iltansa saava Black Panther on nauttinut nosteesta myös – anteeksi ennakkoluuloisuuteni – supersankarielokuvien perinteistä kohderyhmää laajemmin. Tästä kiitos kuuluu Kendrick Lamarille.

Grammy-gaalassa räppikategorioita dominoinut Lamar innostui Black Pantherista niin, että tahtoi tehtailla albumillisen musiikkia leffaan. Viikko sitten julkaistun levyn vierailijalistasta voi päätellä, että kun Kendrick soittaa, siihen vastataan.

Albumi vilisee urbaanin mustan musiikin mielenkiintoisimpia ja valovoimaisimpia nimiä, kuten Sza, The Weeknd, Vince Staples, Travis Scott, Khalid ja Jorja Smith. Vain murto-osa biiseistä on päätynyt itse elokuvaan, ja levy onkin enemmän ”inspired by” kuin ”music from”.

Ensimmäiset mieleeni tulevat esimerkit leffan oheen tehdyistä albumeista ovat niin ikään mustien supersankareiden tähdittämille elokuville: Spawn ja Blade. En ole supersankarielokuvien asiantuntija, joten on niitä varmasti muitakin.

Silti tekisi mieli sanoa johtopäätöksen hataruudenkin uhalla, että uusien ovien avaaminen johtaa parempaan taiteeseen. Ei tietenkään oletusarvoisesti (kammottava Spawn-albumi, katson sinua) vaan pitkässä juoksussa: kun ääneen pääsevät ne, joille ei ääntä oltu aiemmin annettu.

Siis supersankareille, jotka ovat naamariensa alla mustia.

Ja Black Pantherista puhuttaessa on pakko puhua ihonväristä, sillä vaikka kuinka sitä yrittäisi katsella supersankarirymistelynä, sen syvällisempi kysymys on poliittinen. Black Panther sijoittuu afrikkalaiseen Wakandan valtioon, joka on kehityksessä valovuosia muuta maailmaa edellä, koska sen maaperästä löytyy vibraniumia.

Tämä fiktiivinen metalli mahdollistaa miltei mitä tahansa. Ja tähän asti wakandalaiset ovat pitäneet sen omana tietonaan. Kuninkaan kuoleman takia tilannetta joudutaan pohtimaan useammalta kantilta.

Onko afrikkalaisilla oikeus kääntää pöydät ja suorittaa väkivaltainen, maailmanlaajuinen vallankumous – kostaa vuosisatojen sorto? Vai pitäisikö vain keskittyä auttamaan hädänalaisia omalla mantereella? Vai pitää rajat visusti kiinni ja kylpeä omassa yltäkylläisyydessään, kuten tähänkin asti, ja katsoa kuinka pakolais- ja muutkin kriisit ravistelevat ympäröivää maailmaa?

Teemat ovat suuria, liiankin suuria, koska valtaosan ajasta Black Panther todella yrittää olla vain supersankarirymistely. Sen vuoksi esimerkiksi elokuvan samaistuttavimman hahmon, Michael B. Jordanin esittämän ”pahiksen”, Erik Killmongerin sisäänajo tuntuu kuin pikakelatulta.

Suoraviivaisen juonen alla kytee suurempia teemoja, mutta turboahdetun toiminnan täyteisenä elokuva ei oikein ehdi hengittää. Black Panther on kuitenkin erittäin viihdyttävää ja näyttävää katseltavaa, josta tyylikkäimpänä esimerkkinä on mainittava jamesbondimainen kasinokohtaus, johon The Weekndin laulama Pray for Me istuu täydellisesti.

Ja jos elokuva on inspiroinut niin hyviin biiseihin, kuin Kendrick Lamarin koostaman levyn parhaat palat, on se onnistunut ainakin musiikkifanin näkökulmasta.