Konseptuaalista fiilistelyä – Mika Taanila kuuntelee levytettyä hiljaisuutta ja nolla kertaa kuunneltuja biisejä

Palkittu kokeellisen elokuvan ohjaaja ja kuvataiteilija MIKA TAANILA on palannut bänditoiminnan pariin 35 vuoden tauon jälkeen. Jussi Lehtisalon kanssa perustettu, improvisaatioon luottava elektronisen musiikin duo Pakasteet julkaisi debyyttikasettinsa joulukuussa. Vapaa-ajallaan Taanila kuuntelee muun muassa levytettyä hiljaisuutta ja Spotifyn vähiten kuunneltuja kappaleita.

Mika Taanila

”En pidä itseäni kokeellisen musiikin asiantuntijana, mutta se kiinnostaa ja sitä tulee kuunneltua monenlaisissa tilanteissa. Erityisesti pidän vähän tummemmasta soinnista. Kestosuosikkini, johon tulee aina palattua, on Wire. Koko heidän tuotantonsa on loistavaa, mutta itselleni tunnepuolelta aivan ylittämätön on kolmas albumi 154 (1979).

Vähän alle 10-vuotiaana innostuin glam rockista: Mudista, Sweetista ja Suzi Quatrosta. Vanhempien kotona ei ollut levysoitinta, mutta isobroidilla oli kasettisoitin. Ensimmäiset musiikkiostokseni olivat viikkorahoilla ostetut Mud Rock- ja Mud Rock Vol II -kasetit. Ne ovat kyllä aika purkkaa, että lasketaankohan ne glamiksi?

1970-luvun lopulla musiikissa tapahtui hirveästi, ja esimerkiksi This Heat, The Flying Lizards, Public Image Ltd ja Cabaret Voltaire olivat tärkeitä. Ensimmäinen vinyylini oli X-Ray Spexin Germ Free Adolescents (1978). Oma soittoinnostukseni lähti juuri kitarapunkista, ja vuonna 1979 perustin kavereideni kanssa Swissair-nimisen yhtyeen. Olimme silloin 14-vuotiaita. Meillä oli Anton Nikkilän kanssa kaksistaan myös kasettilafka, Valtavat Ihmesilmälasit Records, jolla julkaisimme omia ja muiden kasetteja vuoteen 1982 asti.

Silloin kun ei ollut ikää käydä konserteissa, harrastimme treidausta pienten ulkomaisten kasettilabeleiden ja fanzinejen kanssa. Uutta musiikkia löytyi myös radion ja kavereiden kautta. Joku esimerkiksi osti viikkorahoillaan Devon LP:n, ja sitten se kiersi kaikilla.

Nykyään olen jokseenkin tyypillinen musiikinkuluttaja. Kuuntelen kotona ja työhuoneella vinyyleitä, cd:itä, kasetteja, Spotifyta, Soundcloudia ja Yle Radio 1:stä. Ostan levyjä jonkin verran, mutta en ole koskaan ollut keräilijä. On rakas joukko levyjä, joita tulee kuunneltua uudestaan ja uudestaan. Toisaalta tulee hankittua levyjä, mistä tykkäsi 15–18-vuotiaana, kun vanhat kasetit ovat hävinneet.

Viimeisimpiä ostamiani levyjä ovat ruotsalaisen Klara Lewisin kaksi sooloalbumia ja brittiläisen Mica Levin score Under the Skin -elokuvaan (2014). Lewis on lähellä noisea olevaa elektronista tummaa äänikenttää, ja Levi synkkää ja ahdistavaa viulumusiikkia.

Autiolle saarelle ottaisin mukaan milanolaisen kokeellisen musiikin levy-yhtiön Alga Marghenin kokoelman Sounds of Silence (2013), joka on viime vuosien hienoimpia julkaisuja. Levyllä on remasteroituna erilaisia hiljaisuuksia, joita on äänilevyhistoriassa julkaistu. Sen mukana tulevat liner notesit, joissa selitetään kappaleiden historiallinen konteksti. Esimerkiksi levypaino ei suostunut aikanaan painamaan Crassin Asylum-kappaletta kristinuskoa rienaavien lyriikoiden takia. Protestiksi tästä yhtye korvasi sen minuutin mykällä albumiraidalla The Sound of Free Speech.

Parhaita juttuja, mihin olen tämän vuoden aikana törmännyt, on netissä oleva algoritmi Forgotify. Se poimii Spotifysta sattumanvaraisesti kappaleita, joita on kuunneltu nolla kertaa. Kun biisi on kerran kuunneltu, se poistuu listalta. Tällaisissa konseptuaalisissa projekteissa on kosmisesti räjähtävää voimaa, ja se on hyvä ilmentymä aikamme digitaalisesta melankoliasta. Joskus idea tai konsepti voi olla jopa tärkeämpi kuin itse musiikki.

Yleisin tapani kuunnella musiikkia on laittaa aivot narikkaan ja kuunnella fiilispohjalta. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän samalta ja intuitiivisemmalta tuntuu tehdä eri taiteenmuotoja. Sitä vähemmän miettii mokaako itsensä tai onko kaikki projektit niin täydellisiä. Musiikissa olen täysin amatööri, ja siksi se onkin niin nautinnollista.

Kun miettii henkilöhistoriaa, niin taiteen maailma on tullut tutuksi nimenomaan musiikin kautta. Musiikkivideoideni artistit valikoituivat pitkälti siltä pohjalta, mistä eniten tykkäsin. 90-luvulla tuli tehtyä videoita Circlelle, Kauko Röyhkälle ja 22-Pistepirkolle. Elokuvat teen mieluiten siten, että musiikki on valmiina mahdollisimman alkuvaiheessa projektia, koska se määrittää paljolti elokuvan tunnelman. Yhteistyö säveltäjien ja muusikoiden kanssa on nautinnollista.”