”Levy, jonka ei koskaan pitänyt tapahtua” – The Flaming Sideburns järjestelee albuminsa huonoimmasta parhaaseen

The Flaming Sideburns katkaisi vuosiksi venyneen julkaisutauon Silver Flames -albumillaan. Yhtyeen rumpali Jay Burnside laittoi bändinsä julkaisut paremmuusjärjestykseen.

The Flaming Sideburns on kotimaisen garagen ja rock’n’rollin saralla instituutio. Kesäkuussa kaksikymppisiään viettävää debyyttialbumia edelsi nippu pienjulkaisuja ja satoja keikkoja. Vaikka bändi ei koskaan lopettanutkaan, sen luomisvoima ja tahti hiipui 2010-luvulle tultaessa. The Flaming Sideburns löysi uuden (tai vanhan) vaihteen silmään, kun Arimatti Jutila palasi kokoonpanoon. Syntyi Silver Flames, joka katkaisi vuosikausiksi venyneen julkaisutaon.

Nyt rumpali Jay Burnside eli Jarkko Jokelainen tarttuu Rumban esittämään haasteeseen laittaa edustamansa yhtyeen albumit paremmuusjärjestykseen. Neljän albumin lisäksi tehtävänantoon otettiin mukaan kaksi kokoelmaa, jotka ovat elimellinen osa Flaming Sideburnsin diskografiaa.

Jokelainen heiluttelee vinyylipinoa Zoomin välityksellä:

”Meitä pidettiin aikanaan hulluina kun julkaistiin vinyylinä kaikki. Hallelujah Rock’n’Rollah ilmestyi kuumimpaan cd-aikaan, mutta sitäkin myytiin 6000–7000 kappaletta tässä vanhassa formaatissa.”

Ei muuta kuin hommiin: The Flaming Sideburnsin levyt huonoimmasta parhaaseen, Jarkko Jokelaisen sanoin.

6. Keys to the Highway (2007)

Paljon kertovaa on se, että bändin huonoinkin levy on ihan loistava. Nostan tämän viimeiselle sijalle ehkä enemmänkin henkilökohtaisista syistä. Levyllä on ehdottomasti hetkensä, ansionsa ja hyviä biisejä. Aikakausi ei ollut bändille kovin hyvä.

Ensimmäiset 10 vuotta oli hyvää nostetta ja koko ajan tapahtui jotain, hommat liikahtelivat eteenpäin ja tehtiin hyviä levyjä. Tämä käynnisti uuden, vaisumman aikakauden bändille. Ei tämä pelkästään bändistä johtunut, suhdanteet muuttuivat. 2000-luvun alku oli rokkibändien kulta-aikaa: White Stripes, The Strokes, The Hives ja me siinä sivussa saatiin osamme huomiosta.

Sitten tuli uusia juttuja, ja meidänkin koneet sakkasivat siinä vaiheessa. Yhtäkkiä ei puhelimet soineet entiseen malliin. Kun keikkatahti alkoi hellittää, tuli muutakin ajateltavaa kuin bändi: duuneja, perheitä.

Tää levy tehtiin rystyset valkoisina ja hampaat irvessä, eikä oikein tiedetty mitä halutaan. Ilmeisesti haluttiin palata suoraviivaisempaan rokkisoundiin sen sijaan, että oltaisiin vain tehty sitä mikä tuntuu hyvältä.

Ei tässä ole mitään biisejä, mitkä olisi pitänyt jättää tekemättä, mutta ehkä niitä olisi pitänyt tehdä eri lailla, löysemmin rantein. Petri Peevon teini-ikäiset tyttäret sanoivat levyn ilmestyessä, että näiden biisien demot olivat parempia. Siinä saattaa olla vinha perä.

Mukana on ehdottomasti hyviä biisejä: Worldwide Evil Reverse, Left Alone in the Danger Zone ja Rock’n’Roll Bang!, joka on mun suosikki. Pitää mainita myös Roky Mountain Sidegates, jonka Viikate-yhtye äskettäin julkaisi suomenkielisenä versiona.

Tämä on bändin huonoin levy, ja sekin on pienimuotoinen klassikko!

5. Back to the Grave (2006)

Jälleen erittäin hyvä äänite, mutta tämähän ei ole yhtenäinen albumikokonaisuus. Back to the Grave on tästä nipusta hajanaisin otanta, kokoelma kaiken maailman äänityksiä, joita on jäänyt leikkauspöydälle, julkaistu vain sinkkuna tai tehty ihan vain tätä varten ja paljon covereita. Sillisalaatti, jossa yhdistyy alkuaikojen garage rock ja myöhempien vaiheiden klassisempaa rockia.

Yllättävän moni kuulija on tästä tykännyt. Ja sitten jos mennään tuonne Spotifyn puolelle, niin esimerkiksi Runnin’ on Fumes on yksi meidän kuunnelluimpia biisejä siellä. Tälläkin julkaisulla on siis ilmeiset ansiot.

Hauska juttu tässä levyssä on, että meillähän vaihtui basisti nyt talven aikana, kun Rami Helin hyppäsi ruotuun. Rami oli erittäin olennaisessa roolissa Back to the Grave -kokoelmalla, hän oli viimeistelemässä studiossa aika monia tämän levyn biisejä. 15 vuotta Ramikin on kuulunut tähän perheeseen, joten oli se aika luonteva siirto.

Covereista tässä on ihan klassikkoja, kuten Bama Lama Loo, joka oli myös meidän klubin nimi Semifinalissa. Sitten on yllättävämpiä lainoja, kuten Funk #49. Se tuli meidän settiin, kun oltiin Suomenlinnassa tekemässä yksi sessio. Luppoaikaa vietellessä Havana Black -legenda Hannu Leidén soitti meille tämän biisin, ja ehdotti, että tehdäänpä tämä. Hannun opastuksessa treenattiin ja äänitettiin siltä istumalta.

4. Sky Pilots (2003)

Tämä on monien mielestä meidän paras levy. Hyvin monipuolinen levy. Tässä soittaa bändi, joka hamuaa jonnekin uuteen suuntaan. Ongelma tällä levyllä oli, että tämä on loistava levy, jonka teki väärä bändi väärään aikaan.

Tämä ilmestyi kaksi vuotta Hallelujah Rock’n’Rollahin jälkeen, ja moni venasi että tehdään Hallelujah Rock’n’Rollah osa 2. Sitten me tehdään tällainen easy going ja monipuolinen levy, niin tosi moni oli pettynyt.

Ongelmaa jatkettiin sillä, että julkaistiin tämä Universalin kautta. Monihan kelasi, että okei, näillä on nyt erilainen soundi ja iso levy-yhtiö, nää jätkät on myyneet itsensä. Homman nimihän ei ollut ollenkaan niin. Tämähän on omakustannealbumi, me maksettiin kaikki laskut omasta taskusta. Ei muuten tullut ihan halvaksi, en tiedä ollaanko vieläkään omillamme, mutta sillä ei ole enää merkitystä. Me vaan lisensoitiin tämä Universalille.

Huono sijoitus tällä listalla selittyy, koska tuolta on tulossa muutama henkilökohtaisesti mulle rakkaampi levy. Pidän tätä klassikkona, ja nimenomaan tätä tuplavinyyliversiota, jossa on mukana aivan rautainen bonuslevy. Kahdeksan biisin livesikermä, joka on äänitetty New Jerseyssä WFMU:n lähetystä varten. Se on äänitetty vuonna 2002 ja tuossa vaiheessa bändi oli soitannollisesti ehkä parhaimmillaan koskaan. Oltiin tehty niin älyttömästi keikkoja siinä vaiheessa.

Täähän on Suomessa bändin parhaiten myynyt levy, meni muistaakseni aika lähelle kultalevyrajaa. Suomessa bändi breikkasi tässä vaiheessa isomminkin, oltiin festareilla ihan päälavaosastoa. Ulkomailla tätä ei otettu niin hyvin vastaan, se oli ”vääränlainen” levy. Siellä odotettiin suoraviivaisempaa rocklevyä, mutta me oltiin tehty jo se.

Save Rock’n’Roll on ihan ehdoton livesuosikki ollut aina. Se toimii lavalla ja salin puolella. Toinen keskeinen on päätösbiisi Drive On, joka on bändin rakastetuimpia biisejä, vaikka se on jotain ihan muuta: Eetu (Eduardo Martinez) laulaa pianon säestämänä. Se pitäisi itse asiassa elvyttää jollain tavalla jopa bändin settiin. Sitten on Submarine Sensation, jolla soolokitaraa soittaa Robert Dahlqvist.

3. It’s Time to Testify… Brothers and Sisters (1999)

Tästä on muuten tulossa uusi painos myöhemmin tänä vuonna! Tämä on kokoelma, mutta mä näkisin tän yhteinäisenä kokonaisuutena. Tää rakentuu kahdeksan biisin minialbumin varaan ja lisäksi on alkupään sinkut. Tää pistää aika hyvin pakettiin, mitä bändi oli ensimmäisinä vuosinaan, 95–98. Suoraviivaista garagerockia ja primitiivistä rock’n’rollia erittäin rouheasti soitettuna, erittäin rouheasti äänitettynä. Tällaista se suunnilleen oli niillä Semifinalin keikoilla aikoinaan.

Jälleen on tietty ryhmä, jolle tämä on se meidän paras levy.

Ihan eka sinkku, Close to Disaster, äänitettiin itse ja frendin pikkulafka julkaisi Suomessa. Ajatuksena oli vain, että tarvitaan fyysinen levy. Sitten tsiigattiin omasta levyhyllystä, että mitkä lafkat julkaisee hyvien bändien levyjä. Kerättiin niiden levymerkkien osoitteita ja lähetettiin singlejä niihin ympäri maailman. Ajatuksena oli vain, että kyllähän tuolla maailmalla on tahoja, jotka on kiinnostuneita tällaisesta soundista, ja niinhän siinä kävi.

Bad Afro oli yksi niistä. Sieltä tuli vastaus välittömästi, että me halutaan julkaista teidän seuraava single. Toinen siihen maailman aikaan merkittävä garagen esilletuoja, yhdysvaltalainen Estrus oli kiinnostunut myös. Julkaisun lisäksi ne halusivat meidät sinne myös keikkailemaan, ja sekin toteutui.

Bad Afron kanssa homma lähti pidemmälle. Tämä Testify-kokoelma on itse asiassa eka täyspitkä, minkä Bad Afro ylipäätään julkaisi, se aloitti sinkkulafkana. Me kasvettiin käsi kädessä isommiksi.

Pohjoismaissa oli muitakin lafkoja ja lehtiä, ja yhtäkkiä oli kokonainen verkosto. Käytiin Tukholmassa, Kööpenhaminassa ja Oslossa useita kertoja vuodessa. Syntyi kaveripiiri, joka oli rokkipiireissä erikoista, jos vertaa Yhdysvaltoihin tai Isoon-Britanniaan. Merten takana kaikki lähtee siitä, että pitää saada hyvä diili ja breikata isoksi. Tässä skandinaavirockissa en nähnyt sitä kilpailuasetelmaa, se oli kaveruutta, kaikki jeesasi kaikkia, ja mentaliteetti oli se, että ei meistä koskaan isoja tule! Hivesistä tuli iso, ja siitä olen ikuisesti iloinen, että edes yksi tästä meidän seurakunnasta breikkasi.

2. Hallelujah Rock’n’Rollah (2001)

Jos kysytään Fleimari-faneilta, niin varmaan yhdeksän kymmenestä sanoo, että tämä on se albumi, tämä on se klassikko. Ei voi kiistää etteikö tämä summaisi sitä ensimmäistä viisivuotiskautta.

Tämä on ensimmäinen studioalbumi. Tätä ennen oltiin tehty satoja keikkoja ympäri Eurooppaa ja Yhdysvalloissa. Oltiin vähän niin kuin kypsytelty hommaa…

Nykyäänhän hommaa tehdään usein siinä järjestyksessä, että ensin mennään studioon tekemään levy, sen jälkeen treenikämpälle treenaamaan ne biisit, ja vasta sitten lähdetään keikoille. No, me tehtiin pikkuisen toisella tapaa tämä.

Ei hötkyilty levyn tekemisen kanssa, tähän jopa säästeltiin tiettyjä biisejä. Tältä löytyy monia klassikkobiisejä, jotka ovat olleet setissä kaikki nämä vuodet. Loose My Soul, Up in Flames, Blow the Roof, Street Survivor, World Domination… puolet tästä levystä on edelleen setissä. On tämä kulmakivi meidän orkesterille. Tässä on biisejä, jotka on vaan pakko soittaa tai muuten saa keikan jälkeen kuulla kunniansa.

Tämän levyn varaan orkesterin maine tuolla maailmalla rakentuu aika pitkälti.

Bändi oli ihan hirveässä iskussa. Touhu oli jokapäiväistä. Jos ei oltu keikalla, niin oltiin treeniksellä. Biisit olivat hyviä. Lisäksi tuottaja Jürgen Hendlmeier potki meitä perseelle. Siinä tärkeimmät osaset, miksi tämä on niin hyvä.

On tässä myös biisejä, jotka ovat syntyneet ihan viime hetkellä, kuten Street Survivor. Jürgen oli sitä mieltä, että vielä tarvitaan yksi biisi. Mulla on sellainen mielikuva, että minä ja Jukka Suksi oltiin studiossa. Mä olin, että ”Jukka, joku riffi nyt, joku riffi nyt vaan”. Sieltä lähti tämä riffi, mä soitin rummut ja Marko (Perälä) soitti bassot, tehtiin pohjat suurin piirtein siltä istumalta. Sitten Eetu ja Arimatti (Jutila) kävivät viimeistelemässä sen. Joskus hyvät jutut syntyy silloin, kun on pakko tehdä jotain, eikä ehdi kelata sitä liikaa. Tämä on klassinen esimerkki siitä.

Erityisen Hallelujahista tekee tietty myös se, että levyllä on kolme soolokitaristia. Meillä oli levyä tehdessä tiedossa, että Arimatti on lähdössä Yhdysvaltoihin, joten me oltiin jo ajettu sisään uutta kitaristia Johnny Volumea eli Junnu Alajuumaa. Junnuhan soittaa sooloja varmaan puolella levyn biiseistä, esimerkiksi Loose My Soulissa tai Up in Flamesissä, eli meillä oli tavallaan kolminkertainen tulivoima, kolme omalla otteella soittavaa kitaristia, mikä toi varmasti oman lisänsä. Junnuhan on taitavin soittaja, joka tässä bändissä on koskaan ollut, ja siitä otettiin sitten kaikki riemu irti seuraavalla levyllä eli Sky Pilotsilla.

Nyt kun Arimatti tuli bändiin takaisin kaikkien näiden vuosien jälkeen, ja mentiin ekaa kertaa treenaamaan, se tuntui kuin meidät olisi siirretty aikakoneella 20 vuotta. Aivan kun mitään ei olisi tapahtunut tässä välissä.

1. Silver Flames (2021)

Tämä on henkilökohtainen valinta. Jos multa kysytään, niin tämä on tällä hetkellä rakkain levy. Eikä ihan täysin perusteetta! Tää on sekä biisillisesti että soundillisesti erittäin onnistunut. Kun pistin Hallelujah Rock’n’Rollahin soimaan vähän aikaa sitten, niin sen soundit tuntui vähän kesyiltä tähän verrattuna!

Tätä ja debyyttiä yhdistää se, että niitä lähdettiin tekemään siltä pohjalta, että about jokaisen biisin on oltava niin hyvä, että sen voi laittaa sinkuksi. Hallelujah Rock’n’Rollahilta julkaistiin singlenä seitsemän biisiä. Silver Flamesilta on julkaistu kuusi singleä, ja vielä on pari biisiä, jotka voisi sinkkuna julkaista, jolloin lukumäärä olisi kahdeksan.

Lähdettiin tekemään biisi edellä, ei mietitty, että minkälaista musaa Flaming Sideburnsin pitäisi vuonna 2021 olla ja edustaa. Lopputuloksessa se näkyy monipuolisena kattauksena: on suoraviivaisia rockbiisejä, kuten Silver Flame tai Searching Like a Hyena, sitten on slovarimpaa, melkein rautalanka-twangia, kuten Neverending, silkkaa psykedeliaa niin kuin Reverberation ja nastoja ovat myös parit espanjakieliset biisit. Ultimaattinen unelma on tehdä joskus kokonainen levy espanjaksi.

A Song for Robert on tribuutti jo aiemmin mainitulle Robert ”Strings” Dahlqvistille. Meidän ystävyys alkoi jo 90-luvulla, kun hän oli juuri hypännyt The Hellacoptersin riveihin. Meillä oli kimppakeikka Bellinghamissa, Washingtonin osavaltiossa. String paljastui säteileväksi tyypiksi, joka oli suunnaton rock’n’roll-diggari ja intoilija. Keikkailtiin paljon yhdessä ja pidettiin yhteyttä muutenkin, myös Hellacoptersin jälkeen, kun hänellä oli Thunder Express -bändi.

Oli pysäyttävää saada suru-uutiset Tukholman suunnalta neljä vuotta sitten. Hän oli vielä vähän nuorempi kuin me. Hirvittävä tilanne, josta yritettiin tehdä jotain hyvää, eli biisi. Yksi kantava lause biisissä on ”It’s going to be loud tonight”. Se on suoraan Stringsin suusta. Hän oli tulossa Stadiin vierailemaan meidän keikalle ja lähtiessään aamulla Ruotsista laittoi Eetulle viestin, jonka allekirjoitti noilla sanoilla.

Arimatin tulo takaisin bändiin on varmasti yksi isoin tekijä koko Silver Flamesissa. Hän on todella aktiivinen biisinkirjoittaja, ja lisäksi hänellä synkkaa Jukan kanssa kirjoittaessa niin hyvin. Ja ennen kaikkea: hän on kova potkimaan meitä perseelle.

Kun Arimatti muutti Amerikkaan, me menetettin bändikemiasta se perseelle potkimisen elementti. Mä olen ehkä potkinut niiden käytännön asioiden kanssa, mutta hän pyöritti sitä luomispalettia ja piti sen liikenteessä.

Tämä levy alkoi siitä, kun lähdettiin Espanjan-rundille, ja siellä alkoi syntyä biisejä. Kaivettiin myös vanhat nauhoitukset naftaliinista ja tsekattiin, olisiko siellä mitään käytettävää. Mehän tehtiin Keys to the Highwayn jälkeen melkein kokonainen albumi, joka päätettiin hyllyttää. Nibiru on niistä sessioista, mutta kaikki muu jätettiin sinne mappi ö:hön lojumaan.

Tapahtui sellainen ketsuppipulloefekti: ravistat tarpeeksi kauan ja sitten sieltä tulee kaikki kerrallaan ulos. Tämän levyn kanssa kävi niin, ja se on jatkunut sen jälkeen. Meillä on seuraavan levyn biiseistä about puolet hyvällä mallilla.

Silver Flames on saanut erittäin hyvää palautetta. Se on kiva bonus jos muutkin diggaa, mutta pääasia, että bändi on tyytyväinen. Siteeraan Smackin Claude-vainaata: ”Itsehän sitä tietää parhaiten, mikä on hyvää ja mikä paskaa.”

Siinä vaiheessa, jos ei olla tyytyväisiä, eikä ole enää nasta soittaa, bändi loppuu. Ja se lopetus oli todella lähellä neljä viisi vuotta sitten. Tämä on omasta mielestäni myös kaikkein ihmeellisin levy: tätä ei koskaan pitänyt tapahtua.