”Luomiskykyisimmätkin naismuusikot sullotaan väkisin lokeroon” – PJ Harveyn läpimurtoalbumi 25 vuotta

To Bring You My Love julkaistiin helmikuussa 1995.

PJ Harvey julkaisi kolmannen albuminsa päivälleen 25 vuotta sitten: 27. helmikuuta 1995. Kahdella ensimmäisellä levyllä soittaneet Steve Vaughan ja Rob Ellis olivat saaneet lähtöpassit ja pitkäaikainen yhteistyö Floodin ja John Parishin kanssa alkoi.

To Bring You My Love sai kriitikoilta ylistävän vastaanoton ja albumia pidetään PJ Harveyn läpimurtona. MTV nappasi Down by the Water -musiikkivideon pyöritykseen ja single soi myös radioissa. Albumi oli ehdolla Mercury Music Prizen saajaksi ja sai myös kaksi Grammy-ehdokkuutta.

Levy arvioitiin Rumban numerossa 6/95. Jyrki Räikkä antoi albumille neljä tähteä ja kirjoitti PJ Harveyn kulkevan rohkeasti uuteen suuntaan. Lue arvio alta.

Syvä sininen

PJ Harvey
To Bring You My Love

Island

Suollettiinpa tasa-arvon etenemisestä ja sukupuoliroolien murtumisesta kuinka suloisia sanoja tahansa, rockbisnes on yhä testosteronilla kyllästetty kaksilahkeisten valtakunta. Miehisten markkinoiden ja mielikuvien paineessa persoonallisimmat ja luomiskykyisimmätkin naismuusikot sullotaan väkisin johonkin kolmesta pääryhmästä: runotyttö, katutyttö tai hyvä jätkä.

Polly Jean Harvey on näitä kaikkia ja paljon paljon muuta; harvinaisuus, jota ei saa sovitettua luokitukseen edes väkipakolla. Uusi levy hämmentää kuviota entisestään. Siinä missä debyyttilevy Dryn särmikkäänsävykkään pohdiskelijan murtautuminen ulos kuorestaan Rid of Me -albumin raakaan paahteeseen oli ennakoitavissa, To Bring You My Loven klenkkaava bluespoljento näyttää rohkeasti uuden suunnan. PJ Harvey ei kainostele sängettyneen perimiehisen melankolian pyhätössä, vaan työntää modernisti särisevillä balladeillaan useimmat blueskaavoihinsa kangistuneet vanhat jäärät lattian rakoon.

Harveyn teräsvillaisen lauluäänen ja pelkistetun kompin karhea resonanssi pitää otteensa kappaleiden tempon ja tunnelman vaihteluista piittaamatta. Raamatullista kohtalonomaisuutta julistava nimikappale käy hyvin yksiin itsekseen mumisevan I Think I’m a Motherin kanssa ja suorasukaisena räminänä purkautuva Long Snake Moan on yhtä ryhdikäs ja komea kappale kuin lattariperkussioin kuiskaileva Down by the Waterkin. Hienovireiset sovitukset peittävät alleen lähes kokonaan Harveyn lievän taipumuksen maneeriensa ryöstöviljelyyn.

Moralistisen alkukaneettini latistamisen uhallakin väitän, että Harveyn teksteissä on selkeä eroottinen pohjavire. Polly tahtoo seksin, mutta joutuu tyytymään vaillinnaiseen synninpäästöön. Maallisen rakkauden rauhaa etsiessään Harvey matkaa vuoroin taivaan porteilla ja helvetin esikartanoissa. Samanlaista vaellusromantiikkaa ovat suosineet mm. australialaiset saarnamiesrokkarit, mutta PJ Harvey ei tyydy matkijalinnun lainahöyheniin. Hänen sinisessään on jäljittelemätön, syvä ja tumma sävy.

Jyrki Räikkä