Mä oon suomenmestari – haastattelussa Gettomasa

GETTOMASA ei tiedä, missä hän olisi nyt, ellei hän olisi päättänyt 17-vuotiaana, että hänestä tulee räpin suomenmestari.

Markus Paajala

Kohtaus suomalaisesta räppielämästä: olemme juuri ostamassa Prismasta pattereita, kun 24-vuotias Aleksi Lehikoinen hiljentää äänensä ja kopauttaa olkapäähän.

”Shh. Junnut tuijottaa”, hän sanoo.

Kerta ei ollut ensimmäinen. Kävellessämme kauppakeskuksen ovia kohti taustalla soi Summer of ’69, ja Lehikoinen jatkaa:

”En mä tiedä, mitä pitäisi sanoa, kun joku huutaa mulle kadulla, että ’Gettomasaaa!’.”

Lehikoinen on elänyt täällä Jyväskylässä koko ikänsä, eikä ole lähdössä pois. Helsinki on ”nähty”, vaikkei hän ole asunutkaan siellä. Enemmän kiinnostaisi rivitalonpätkä lähellä lapsuuden kotitaloa.

Mercedes odottaa kauppakeskuksen parkkipaikalla. Autossa Lehikoinen laittaa soimaan Jay-Z:n Where I’m From -kappaleen vanhasta iPodista ja lähtee liukastelemaan pääkallojäisiä katuja pitkin sinne, mistä on kotoisin.

”Lähimpänä sydäntäni on oikein grimy ysäri-Nyki, tiäksä, tämä”, hän sanoo ja käskee kuunnella flow’ta.

”Ei semmoista kuule mun mielestä enää tänä päivänä.”

Viidentoista minuutin ajomatkan päässä kauppakeskuksesta ja muutama kilometri Jyväskylän keskustasta sijaitsee Kortepohja.

Lehikoinen on syntyisin Kanadasta ja kuunnellut räppiä koko ikänsä. Siksi Kortepohjan blokkimainen ylioppilaskyläkompleksi kääntyy hänen suussaan ”projektiksi”. Muu puhe on paksua, kulmikasta, mutta anglismien täyttämää keskisuomea.

”Tuossa näkyy iso näyteikkuna keskellä kaikkea. Ennen siinä oli Rentukka. Klassikkomesta, jossa KPC:llä oli monta hyvää iltaa”, Lehikoinen viittaa hänen ja kahden muun Jyväskylä-räppärin Aren ja Rekamin levy-yhtiöön.

Viereen jää 1970-lukulainen suomalainen kerrostalo, jossa Lehikoinen on kasvanut duunaritaustaisen äitinsä ja siskonsa kanssa. Pojan päivät kuluivat ”projektien” muodostaman DDR-kylän välissä pyörillä ja skeiteillä pyöriessä.

”Äidillä oli kokemusta siitä, miten pojat hölmöilevät. Se tiesi, että jos Aleksi pyörii tuolla pitkin Kortepohjaa kaikki illat, niin seuraako siitä mitään hyvää”, Lehikoinen sanoo.

”Ei kenelläkään kaverilla ollut yhtä kova kuri kuin meillä. Olen siitä nyt tosi kiitollinen.”

Lähiöelämää, ehkä, mutta niin suomalaisista lähtökohdista, että ”raffiudesta” tai ”getosta” puhuminen naurattaa Lehikoista. Opiskelijoita täällä lähinnä asui.

”En ole ollut missään gettofantasiassa, mutta olen asunut talossa, jossa meillä oli aina yksi huone liian vähän. Tuolla mäellä on Kortemäki, suburb, tiiäksä. Ne ei-eronneet perheet. Halusin olla kuin ne.”

Lehikoinen oli kouluvuodet räppipää. Elämä oli muuttunut vuosituhannen vaihteessa, kun vanhempi serkku oli antanut lahjaksi Eminemin Marshall Mathers LP:n ja sanonut sen olevan kova juttu. Napsterin ja internetin myötä Lehikoiselle aukesi uusi maailma lopullisesti.

Hän kulki Kortepohjan suurimmissa housuissa ja oli kiinnostunut musiikista, josta muut eivät välittäneet. Toisten tyylit vaihtuivat, Lehikoisen ei. Koko ajan löytyi uutta opeteltavaa.

”Mä selvitin Tupacin koko biografian, kaikki biiffit, kaikkien niiden äijien diskografian, joka ikisen pienen seikan. Se on edelleen mun harrastus. Mä olen nörtti, mitä tulee räppäreiden elämään, aatteisiin, kaikkeen”, Lehikoinen sanoo.

17-vuotiaana Lehikoinen tajusi, että haluaa itsekin räpätä. Piti vain olla maali, mihin pyrkiä. Hän päätti, että hänestä tulee vielä räpin suomenmestari.

Lehikoinen ajaa mersun Kortepohjan vieressä sijaitsevaan Mäki-Mattiin, joka ei ole mikään Bronx vaan unelias, hieman porvarillinen omakotitaloalue. Yhden kapean kadun varrella on vaalea omakotitalo.

Talossa asui Robert Laukkanen, kaverinkaveri ja entinen hevibändin rumpali. Mutta alettuaan kirjoittaa riimejä Lehikoinen oli kuullut, että Laukkanen teki nykyään räppibiittejä.

”Kuuntelin, että ne ovat aika hyviä. Soitin sille, menin sinne ja sitten jostain tuli vaan, että freestailataan näihin. Me tehtiin musaa aamusta iltaan koko hiihtoloma.”

Lähes suoraan vaalean talon edessä on punainen varastorakennus, jonka luo Lehikoinen, Laukkanen ja pari muuta kaveria lähtivät vanhempia karkuun treenaamaan freestyleä – pakkasiakin uhmaten.

”Kun koiranulkoiluttajia meni ohi, räpättiin niiden koirista”, Lehikoinen sanoo.

Tekisi mieli hymähtää suomalaiselle räppi-idyllille, mutta Lehikoinen tuntee kyllä turvaverkon reiätkin. Perisuomalaisella tavalla. Niistä hän ei puhu yhtään. Kaikki tarpeellinen Lehikoisen isän päihdeongelmista ja huoltajuusriidoista kerrotaan Pelkuri-kappaleessa. Se asettuu suoraan samaan arkirealistiseen jatkumoon Avaimen Markus-klassikon kanssa. Suomen sosiaalista maisemaa, joka saa räpin lisäksi äänen lähinnä Arto Salmisen romaaneissa.

”Kun sä kerrot oikeita juttuja itse, sä pystyt tekemään kaikkein vahvimman siteen kuuntelijaan”, Lehikoinen perustelee.

Lehikoinen on hyvinvointivaltion kasvatti, eikä siksi välitä varsinaisesta rataräpistä tai pahoinvointivaltioromantiikasta.

”Se kuulostaa kliseiseltä ja tyhmältä. Siinä vaiheessa kun mä menin New Yorkiin, tajusin miten hyvin asiat täällä ovat. Vaikka sekin on vain New York”, Lehikoinen sanoo.

”Suomessa sulla on mahdollisuus käydä mitkä tahansa koulut. Arvaa mitä, ne on ilmaisia, ja sä saat siitä vielä rahaa. Sä tulet toimeen ja saat katon pään päälle tekemättä yhtään mitään. Täällä systeemi antaa sulle tosi kivoja juttuja.”

Silti Aleksi Lehikoisen elämälle antoi suunnan räppi. Ei systeemi.

Kaupungin toiselta laidalta löytyy vielä yksi uneliaampi omakotitaloalue. Lehikoinen asuu nyt kahden kaverinsa kanssa paritalonpuolikkaassa lapsiperheiden seassa.

Alakerrassa kämppis katsoo televisiosta Tommy Cashin uutta musiikkivideota. Se on Lehikoiselle huumoriräppiä. Siitä hän on halunnut pysyä erossa.

Yläkertaan on rakennettu studio. Sen on maksanut levy-yhtiö PME, jolle Lehikoinen päätyi levyttämään muutama vuosi sitten. Ikkunattomilla seinillä on akustointilevyjä, suuri Kanadan lippu ja yksi kultalevy. Nurkassa mikki, toisessa päässä iso kulmasohva ja sen yläpuolella pieni koripallokori, johon Lehikoinen heittelee palloa koko haastattelun ajan.

Paikallaan oleminen on ollut hänelle aina hankalaa. Lukio jäi aikanaan kesken, mutta painoviestinnän ammattitutkinnon hän teki neljässä vuodessa loppuun äidin mieliksi.

”Se varmaan pelkäsi, että lähden siihen syrjäytymishommaan”, Lehikoinen sanoo.

Niin, mikä on mennyt vikaan? Mitä Suomi tekee väärin?

”Siihen mulla ei ole vastausta”, Lehikoinen aloittaa.

”Tietäisikin nämä asiat. Mä tiedän vain, että en pitänyt koulusta yhtään. Tunnit oli mulle tuskaa. Vittu mua vituttaa koulu, tiiäkkö. Päätin, että nyt luen tai keskityn tunnilla, läpsin poskia. Sitten meni kaksi minuuttia, olin zonessa ja havahduin 15 minuutin päästä.”

Tällainen kokemus ei rajoitu vain Lehikoisen kaveripiiriin. Ainakin jos uskotaan Aleksis Salusjärveä. Hän on toimittaja ja kriitikko, joka on kiertänyt yhdessä Notkean rotan Mikko Sarjasen kanssa suomalaisia ammattikouluja ja vetänyt Sanat haltuun -työpajoja. Niissä puhutaan luku- ja tekstitaitojen merkityksestä rap-lyriikan avulla.

Salusjärvestä on selvää, että koulumenestyksessä näkyy kausaliteetti siihen, ettei räppiä pidetä hyväksyttävänä kielellisenä lahjakkuutena.

”Ei saisi olla kynnyksiä, että oppimisesta tulee hauskaa sitten, kun sä tajuat tämän, tämän ja tämän asian”, Salusjärvi sanoo.

”Se kynnys on liikaa. Ei ne jaksa hikoilla viikkoa saadakseen tuntia nautintoa. Pitää tehdä ihmisten ehdoilla se asia. Meidän etu on ollut, että ne tietävät kuka Mikko on ja arvostavat sitä. Kun saadaan nuoret niitä kiinnostavalle alueelle, on helpompi miettiä lauseenvastikkeita ja pilkkuja.”

Lehikoisen kokemus ei rajoittunut kalvosulkeisiin, vaan kaikkeen, mikä tuntui velvollisuudelta. Pahimpia olivat musiikkitunnit.

”En ymmärrä, miten koulu pystyi kokonaan syömään multa innon opiskella musiikkia. Kukaan opettaja ei ollut koskaan kiinnostunut, onko mulla musiikillisia lahjoja vai ei. Ne olivat vaan, että soita Summer of ’69, tässä kitara. Ei vittu Tupac soita mitään kitaraa. Ai laulukoe, pitäisi laulaa jotain Anssi Kelaa. En laula, anna femma sitten.”

”Kuinka ironista se on, että nyt mä olen varmaan ainut äijä koko koulussa, joka elää musiikintekemisellä.”

Lehikoisella kävi tuuri, kun hän huomasi olevansa lahjakas räppäämään, eikä koulussakaan joutunut siitä paitsioon.

”Ei kukaan puhunut selän takana, että mä olisin joku pelle, joka koettaa räppää.”
Sen sijaan pian paikallinen konkari Are tuli kehumaan nuorisotalokeikan jälkeen. Pian sen jälkeen, vuonna 2012 Gettomasa voitti räpin suomenmestaruuden.

”Niiden kisojen taso ei ole mikään hullun hyvä. Siellä touhuavat ne samat jätkät, jotka Are kävi hoitamassa jo 10 vuotta sitten. Enkä mäkään ollut siellä kisoissa mikään hyvä. Olin räpännyt puolitoista vuotta. Jos olisin saanut Aren vastaan, olisin saanut varmaan dunkkuun.”

Vuonna 2014 ilmestyi Gettomasan debyyttilevy, Robert Laukkasen alias Ruubenin kotikadun mukaan nimetty Vellamo LP.

Se oli siinä mielessä perinteinen suomalainen räppidebyytti, että Gettomasa teki hyvin selväksi, mitä mieltä on musiikkibisneksestä, ”klubihittipaskasta” ja Uniikin flow’sta. Välissä siteerattiin Wu-Tangia ja Biggietä ja heitettiin piikkejä Ruudolfille, Cheekille, kenelle vain.

Lehikoinen oli jo sopinut julkaisevansa seuraavankin levynsä kotikaupungin KPC-yhtiön kautta, mutta VilleGalle oli tullut juttelemaan saman vuoden Blockfesteillä, Snoop Doggin keikalla.

Pari viikkoa myöhemmin Lehikoisen puhelin soi kesken koulupäivän. VilleGalle soitti ja pyysi Helsinkiin. PME oli juuri kiinnittänyt Tippa-T:n, ja VilleGalle ajatteli Gettomasan aitopäisyyden olevan sille sopiva vastapaino.

Enää piti saada Lehikoinen uskomaan, että PME oli mukana tosissaan. VilleGalle soitti DJPP:lle ja varasi studion.

”Mä sanoin Allulle, että onko räppejä. Ei sillä tietenkään heti ollut, kun se on tottunut viilaamaan niitä aina vähän enemmän kuin muut”, VilleGalle kertoo puhelimessa.

”Mutta vein sen studiolle. Sinne tuli Gracias ja Tippa. Sitten mä soitin vielä Davon paikalle. Ja se ilme, kun se tajusi, että ei jumalauta, nyt tämä Galis on tosissaan. Mä halusin näyttää, että jos sä tulet PME:lle, niin kaikki on mahdollista ja mä haluan jeesata sua”, VilleGalle sanoo.

Yhdessä tehty kappale ilmestyi vuoden 2016 Chosen One -levyllä. Sen julkaisi PME.

Siitä lähtien Lehikoinen on ajanut viikonloput autollaan, ensin Opelilla ja nyt Mercedeksellä pitkin Suomea keikoille.

Yhtäkkiä hänellä oli ammatti. Yhtäkkiä unelmasta oli tullut totta.

Aleksi Lehikoinen sanoo, että hän on aina tarvinnut ulkopuolisia maaleja, oli kyseessä sitten jalkapalloharrastus tai räppi. Gettomasa on hänelle kuin Sims-hahmo: räppäri, jolla on erilaisia mittaroitavia ominaisuuksia. Hän haluaa olla kaikissa paras.

”On flow, riimit, äänenkäyttö, ulosanti, läpät, sanavarasto, biisiaiheet. Se, kuinka moneen juttuun taivut. On paljon yhden tempun poneja. Jay-Z on äijä, joka pystyy kaikkeen.”

Lehikoinen puhuu ”räpin tieteestä” ja siitä kuinka Nasin Illmatic (1994) on on hänelle Raamattu. Lehikoiselle räppi on tie, totuus ja elämä. Siksi hänellä on hyvin tarkka käsitys, mitä saa tehdä ja mitä ei. Hän ei juuri halua mainostaa tekemisiään, eikä todellakaan mennyt skeneilemään Arelle ja VilleGallelle. Hän halusi raivata tiensä huipulle musiikki edellä. Tehdä niin hyviä kappaleita, että muuttuu kiinnostavaksi. Aitoutta on sekin, että tekstit pitää tehdä itse.

”Mä olen edelleen tässä psykoosissa, että mc kirjoittaa itse omat riiminsä, ja se on tärkeä juttu. On historiassa ollut tyyppejä, jotka eivät ole tehneet niin, esimerkiksi Dr. Dre tai Eazy-E, mutta ei niitä mainita silloin kun puhutaan kaikkien aikojen kovimmista mc:istä.”

”Nykyaikanakin on sama juttu, että voidaanko me puhua Drakesta parhaana mc:nä, kun me tiedetään, ettei se ole kirjoittanut itse niitä juttuja” Lehikoinen sanoo.

Draken paras levy hänen mielestään on If You’re Reading This It’s Too Late (2015). Siis se, jolla ei todellakaan ole dancehallia tai Rihanna-vierailuja. Samoin Kendrick Lamarin viime vuoden Damn.-levyltä hän sanoo singlebiisien olevan huonoimpia – ”niin kliseeltä kuin se kuulostaakin”. Tuoreista tekijöistä Nipsey Hussle on kova juttu. Soundcloud-räppiä se ei ole.

Lehikoisen mieltymys vanhaan räppiin liittyy siihen, että 1990-luvulla oltiin taitavampia ja koko kulttuuri oli puristisempi.

”Muiden tyyppien kopioiminen oli ei, ei, ei. Sun piti tulla sun omalla tyylillä”, hän sanoo.

”Nyt kaikki käyttävät samaa flow’ta. Yksi äijä tulee, että täkädätäkädätäkädä-hey, jäkädäjäkädäjäkädä-hey. Sen jälkeen tulee sata jätkää, että tämä on tämä hotti flow. Sitten ne ottavat sen, ja kuulostavat ihan samalta. Kuinka monta uutta biisiä sä olet kuullut tuolla flow’lla? Miljoona.”

Suomessa monet ”multiriimiräppärit” vekslaavat sanajärjestyksiä miten sattuu saadakseen laininsa rimmaamaan. Esimerkiksi Cheek kertoo elämäkerrassaan yhdeksi suurimmista saavutuksistaan sen, että sai koko biisin rimmaamaan samalla multiriimillä.

”Ihan kuin Yoda puhuisi. Kuppini musta on kädessäni”, Lehikoinen sanoo.

DJ Kridlokkin UG-solo (2011) sentään ”keksi Memphisin ennen kuin siitä tuli cool”. Samoin Kemmurun Kehumatta paras (2006) ja Ruudolfin Doupeimmat jumala seivaa (2004) saavat Lehikoiselta ymmärrystä, mutta muuten Gettomasan asema on ollut nostaa itsensä jalustalle, josta voi tuomita kanssaräppärit kadotukseen.

Biiffeihin se on johtanut vain kerran. Vellamo LP:n Kuolleet presidentit -kappaleessa kritisoidaan suomalaisräppäreitä ahneudesta ja viitataan Ruudolfiin, aiempaan suomenmestariin.

”Mä vittuilin aika monelle äijälle siinä biisissä, mutta Rudy oli ainoa, joka tarttui. En mäkään nyt tarttuisi, jos jostain tulisi joku muksu, joka vittuilee jotain. Oli lapsellista asettua Rudyn yläpuolelle, koska se on kingi, mutta jengi innostui siitä biisistä.”

Lopulta Gettomasa ja Ruudolf olivat samana iltana keikalla Henry’s Pubissa. Nuorempi oli tehnyt vanhemmalle selväksi, kuka on todellinen suomenmestari. Ruudolf yritti tulla lavalle näyttämään valokuvaa takaoven kautta sisään pyrkineistä Gettomasan kavereista.

”Haluuksä kiittää, että sait lämpätä mua? Haluuksä tulla ottamaan selfien mun kanssa?”, Gettomasa oli iskenyt.
Mestaruusvyö oli vaihdettu.

Helmikuussa ilmestyi Kanye Westin ja Jay-Z:n Clique-kappaletta muistuttava Lössi-biisi, joka on Gettomasan statement sille, että suomalaiset räppärit ovat omineet tökeröt amerikkalaislainaukset. Lisäksi biisissä huomautellaan Supremen vaatteilla ostetusta haipista ja nettibiiffeistä, joiden jälkeen artistit eivät uskalla kuin katsella toisiaan etäältä klubin nurkista. Asenne käy selväksi: Gettomasa on enemmän kuin suomenmestari.

”Olihan se keskisormi kaikille. Mun koko pointti oli, että mä vittuilen teille kaikille, mutta kukaan ei tule sanomaan siitä mulle mitään tai räppäämään siitä mitään, koska kaikki tietävät, että sä et halua pudottaa mun nimeä”, Lehikoinen sanoo.

”Mutta jos joku tarttuu ja mä kelaan, että se on tarpeeksi iso kala, niin voidaan me tuoda biiffit takaisin Suomeen. Mutta se on jotain, mitä se ei todennäköisesti halua.”

Pudotettiin Gettomasan nimi silti. Tahoilta, joita hän ei olisi odottanut ja joita ei bättläämällä voiteta. Kun Lössi ilmestyi, Radio Helsingin juontaja Renaz Ebrahimi ja räppärit Adikia ja Mon-Sala kiinnittivät huomion sen lauseeseen ”sun lössi on vaginoit”. Naisvihamielistä, he arvioivat. Lehikoinen joutui selittelemään.

”Jos mä olisin haukkunut jengiä mulkuiksi, käytäisiinkö me tätä keskustelua, koska mä pidän maskuliinisuutta jotenkin heikkona? Mä olen kasvanut katsomalla South Parkia ja Dave Chappellea ja oppinut, että kaikesta saa heittää juttua. Ei se ole pois kenenkään tasa-arvosta”, hän sanoo.

Jos Lehikoinen puhuu muuten studiossaan maailmanomistajan elkein, nyt hän heittäytyy suorastaan nöyräksi. Hän sanoo olleensa viisi päivää huonona, keskustelleensa lukuisten ystävien kanssa, kyseenalaistaneensa maailmankuvaansa, mutta lopulta todenneen keskustelun toisarvoiseksi.

”Ei mua oikeastaan kiinnosta, mitä muut ihmiset ajattelevat, koska omatuntoni on puhdas. Jos joku haluaa vääntää siitä väkisin teorioillaan läppää, niin siinähän vääntävät. Mun ei tarvitse olla samaa mieltä. Ymmärrän, että jengi ajaa takaa sitä, että se on väärä sana. Mutta tuon kaltainen ajattelu ei aja tasa-arvoa millään tavalla eteenpäin”, Lehikoinen selittää.

”Mä mietin, mikä tässä on se totuus. Ruuben sanoi parhaiten: jos sä olet harmaalla alueella, sä olet lähimpänä totuutta.”

Lehikoinen herää aamuisin niin, että on viimeistään yhdeltätoista ulkona kotoa, salilla tai syömässä. Hän palaa iltapäivisin studiolle kirjoittamaan tekstejä. Nyt ei ole mitään uutta valmista soitettavaksi. Hän sanoo, että kappaleet pysyvät pitkään työpöydällä ja valmistuvat joukkona, kun on tarve. Viime aikoina hän on yhä useammin päätynyt vain selaamaan Youtubea.

”Tuli olo, että tässä on katto, miten hyvin Suomessa voi pärjätä tämäntyyppisellä musiikilla. Olin harmissani, mutta aloin miettiä, että mitä sitten, vaikka katto nousisi ja keikat lisääntyisivät. Ja massi niistä. Ja joku kuuluisuus.”

”Mä voin viikot tehdä biisejä ja viikonloppuna ajaa autolla johonkin. Ehtiikö tässä kokea jotain muutakin kuin faijautua ja herätä siihen, että hups, 10 vuotta meni siinä. Mä tekisin räppiä ilman ulkopuolisia maaleja ihan varmasti, mutta nyt musta tuntuu, että tämä seikkailu on seikkailtu. Hiffaatsä mitä mä meinaan?”

Eikö riitä, että tekisi entistä parempia levyjä? Lehikoinen on 24-vuotias, julkaissut kaksi albumia ja yhden ep:n, klassikoita toki ainakin hänen omissa puheissaan, mutta eikö rimaa voi nostaa? Parantaa ”Sims-hahmon” ominaisuuksia?

”Kyllä mä varmaan pystyisin. Mutta entä sitten, jos mä tekisin paremman? Miten mun arki muuttuisi mihinkään? Mä olen aina ollut määrätietoinen, mutta en nyt vain tiedä, mitä haluaisin tehdä. Mä haluan kokea asioita. En puhu vaan räpistä, vaan elämästä ylipäätään.”

Lehikoinen suhtautuu musiikkiinsa niin vakavasti, että hän vaatii sitä yleisöltäänkin. Jos tekee sata keikkaa, kiertää viikonloput mersulla mikkeleiden onneloissa, huomaa väistämättä, että moni on saapunut paikalle ihan muista syistä kuin pakottavasta rakkaudesta hiphopiin. Siksi viime vuoden parhaat kokemukset olivat paljon yksinkertaisempia asioita.

”Mä kävin kaksi kertaa Nykissä. Olen koko elämäni halunnut sinne. Ne oli kaikista helmimmät reissut, mitä oli koko vuonna.”

Yleensä suomalaisen räppärin uran kaari on samanlainen. Ensin kritisoidaan yhteiskuntaa tai levy-yhtiötä. Tehdään hitti, jolla lyödään läpi. Läpimurtoa seuraa bängerit, juhliminen ja sitten vaihe, jolloin tehdään biisejä siitä, kuinka ollaan pahoillaan kaikesta. Siitä, että vanhat ystävät on hylätty. Siitä, että ollaan oltu kusipää. Lopulta heittäydytään joko moguliksi tai tullaan uskoon.

Cheek meni Kämpin peilisaliin tiedottamaan lopettamisestaan silloin, kun koki pelanneensa suomiräpin läpi ja saaneensa tarpeeksi rahaa ja Emmoja lopettaakseen.

Aleksi Lehikoinen on vähän samankaltaisessa tilanteessa: nyt niin moni unelma on jo ruksittu, että pitäisi keksiä mitä seuraavaksi.

Välitavotteita ehti olla. Räpin SM, check. Klassikkoalbumi, check. Levydiili ja sama tavoite uudelleen, check.

Viime kesänä julkaistu 17-ep hyppäsi Chosen Onen 1990-lukuräpistä 2010-luvulle. Lössi nousi Spotifyn yhdeksänneksi, mikä on kova saavutus kappaleelta, jossa ei ole käytännössä lainkaan pop-elementtejä.

”Syljin ihan vitun nälässä! Mulla meni ääni, kun nauhoitin sitä. Menen kohti sitä tavoitetta, että haluan näyttää kaikille, mitä on hiphop”, Lehikoinen sanoo.

Bollingerin makuinen elämä ei kiinnosta häntä. Chosen Onen kannessa Lehikoinen poseeraa kyllä Jim Beam -pullo kädessään, mutta sanoo olleensa humalassa viime vuonna kaksi kertaa. Vappuna ja uutenavuotena, jolloin on pakko.

”Jos mä menen keikalle, mä heitän sen, otan pakolliset kuvat ja menen nukkumaan. Mä en biletä. En ole päässyt siihen seurapiirijuttuun ineen. Se on feikkiä”, Lehikoinen sanoo.

”Mä hengaan mun omassa kuplassa. Oon himassa kavereideni kanssa.”

Seuraavaksi pitäisi lähteä Emma-gaalaan, mutta automatka Jyväskylästä on pitkä – ”ellen mä voita”.

”Mä tiedän, mitä siinä kävisi. Siellä mä istuisin PME:n pöydässä, ja muut olisivat ihan bilemeiningeissä. Sitten mä menisin hotellille nukkumaan.”

Lopulta hän kuitenkin meni gaalaan ja jopa jatkoille – VilleGalle yllytti ja Jare hankki puvun – mutta yhtään punaisen maton kuvaa ei hänen Instagramissaan tai Facebookissaan nähty.

Lehikoinen on itse puhunut tekevänsä reality-räppiä: on siinä kyse sitten hyvinvointivaltion rosoisista pinnoista tai tavallisen parikymppisen jyväskyläläisen, räpistä kiinnostuneen jäbän tavallisesta elämästä.

”Siinä ei ole juksattu missään kohdassa sekuntiakaan. Se on täysin aitoa toi homma, ja se on niin vitun priimaa”, VilleGalle arvioi suojattiaan.

Hän on teoriassa Lehikoisen A&R, mutta sanoo haluavansa pikemminkin mahdollistaa visioita ja antaa selkänojaa sekä tukea silloin, kun sitä tarvitsee. Siksi hänelläkään ei ole mitään puolivuotissuunnitelmaa tai tulevaisuudennäkyä siitä, miten Gettomasan ura etenee.

Lehikoisen aitous on ollut niin yksinkertaista, että hän on katsonut lähelle ja kertonut, mitä näkee ja kokee.

Hän on käynyt kappaleissaan läpi samat asiat kuin tässä haastattelussa. Kortepohjan ja määrätietoisuutensa. Sen, että jo Chosen Onen ysäriräpistä eteneminen oli jollekin itsensä myymistä. Sen, että vihasi koulua ja kaikkea, mikä pitäisi tehdä velvollisuudesta. Oman elämänsä. Gettomasan elämän.

Yhteiskunnallista hänen räppinsa ei ole, mutta toisaalta henkilökohtainen on poliittista, eikä Lehikoinen ole kokemuksineen yksin.

”Se on se voima, mihin mä uskon musiikissani. Mä kerron näistä jutuista, jotka te jo tiedätte. Mä vaan teen ne sanoiksi”, Lehikoinen sanoo.

Nyt hän vielä elää suunnilleen tavallista parikymppisen elämää, mitä nyt ajaa viikonloput keikoilla ympäri Suomen. Mutta mitä seuraa siitä, jos hänestä tulee vielä nykyistä suositumpi. Tavallisuus haihtuu. Elämä muuttuu sellaiseksi, että enää ei ajeta poikakommuunista lounaalle kauppakeskuksen sushibuffetiin.

”Meinaatko, että mä lähtisin Helsinkiin leikkimään jotain Hollywoodia?”, Lehikoinen kysyy.

Niin. Tai ylipäänsä sitä, että Lehikoisen elämästä tulee sellaista, että Gettomasa ei ole enää tukihenkilö niille, jotka ovat häntä tähän asti tarvinneet. Että arki ei enää ole samaistuttavaa. Musiikki ei ole enää samaistuttavaa.

”En mä oo ikinä ajatellut tota, mutta mielenkiintoinen kela”, Lehikoinen sanoo.

”Mielenkiintoinen kela.”