Mark Lanegan 1964–2022: Goodbye to beauty eli hyvästit kauneudelle

Jean Ramsay kirjoitti muistokirjoituksen kuolemaa monesti petkuttaneelle Mark Laneganille.

23.02.2022

Kun ensimmäistä kertaa tapasin Mark Laneganin, meinasin laskea alleni kauhusta.
.
Olen isokokoinen mies itsekin, mutta… Huh. Presidentti-hotellin pimeimmän baarin pimeimmässä nurkassa istuu romuluinen mies, joka on asettanut pöydälle lankeavaan valokeilaan lapion kokoiset tatuoidut kätensä. Hän tuijottaa minua varjoista pikimustilla silmillään hieman samaan tapaan kuin susi saalistaaan. Kukaan ei sano mitään. En tiedä onko kyseessä radio vai alitajuntani, mutta jossain taustalla tuntuu soivan Ennio Morriconen tunnussävelmä elokuvasta Hyvät, pahat ja rumat. Intensiivistä monologia viuhuvilla käsillään aksentuoinut Greg Dulli on lähtenyt vessaan ja jättänyt minut yksin TÄMÄN kanssa.
.
Kaivelen muistiinpanojani ja esitän kysymyksen siitä, miten myöhemmin illalla Tavastian maan tasalle järisyttävän Twilight Singersin kiertueeseen johtanut yhteistyö Dullin kanssa on saanut alkunsa.
.
”Hän on ystäväni.”
.
Lyhyt murahtava vastaus, ja sitten hiljaisuus. Tuijotus jatkuu. Lanegan asettaa kouransa toistensa päälle. Hikoilen kauhusta ureaa silmämunistani. Minun on ollut tarkoitus haastatella Dullia, enkä ole henkisesti valmistautunut Laneganin kohtaamiseen. Kysymyksiä ei ole, ja näistä kahdesta Laneganin levytetty tuotanto on merkityksellisempää kotialttarilla. Tämä ei varsinaisesti helpota asioita. Turvaudun muistiinpanoihini, ja yritän selvittää miten kaksikko on alun perin tavannut toisensa.
.
Kurt esitteli meidät toisillemme.”
.
Hiljaisuus.
.
Ok! Kurt, aivan. Jep jep. Mitäs sukunimillä tässä seurassa, kaikkihan tietää kenestä Kurtista tässä on kyse. Nyökkäilen ja nieleskelen. Joo, Kurt, ok. Ennen kun lopullisesti mokaan ja alan keskustella haulikoista, Dulli palaa, ja jännite laukeaa.
.

.
Tavallaan tuohon ensitapaamiseen nivoutuu kaikki olennainen mitä Mark William Laneganista tarvitsee tietää.
.
Sub Pop, jolle kaikki kolme – Dulli Afghan Whighsiensä kanssa, Lanegan ensimmäisiä soololevyjänsä ja Cobain Nirvanan ekoja sinkkuja ja debyyttiä (jo, SE Kurt) – levyttivät ensimmäisiä levyjään, ja sen kautta Seattle, johon lähialueen pikkukaupunkien pojat (Cobainilla Aberdeen, Laneganilla Ellensburg) tulivat vuolemaan kultaa ja luomaan nahkaansa. Lanegan on jonkunlainen grunge-skenen Zelig: läsnä joka käänteessä, ja monessa kohtaa viimeinen mies pystyssä. Hänen pieni punainen osoitekirjansa taitaa olla yksi alan arvostetuimpia: yhteistyökumppaneiden lista on pitkä ja eklektinen.
.
Laneganille luonteista on myös tietynlainen vähäsanainen varjoihin sulautuminen, joka humisee tunnistettavana elementtinä kaikessa Laneganin työskentelyssä. Tämä kaveri ei pidä liian suurta melua itsestään. Hän näki itsensä laulajana hieman samaan tapaan kuin putkimies kokee itsensä käsityöläisenä: joku, joka soitetaan paikalle kun hätä on suurin. Erilaisissa one off -projekteissaan aina Unklesta Gary Hefferniin tai Soulsaversista Queens of the Stone Agen kautta Isobel Campbelliin ja meidän omaan Mannaamme, Lanegan oli palkkatappaja, joka soitettiin paikalle kun lyijyarkku piti vuorata maan alta tulevalla vanhatestamentillisella jylinällä, joka yleensä sai kaiken valoisamman resonoimaan entistä heleämmin.
.

.
Näistä Josh Hommen luotsaama Queens of the Stone Age taisi monessa mielessä olla mieluisin, vähintään jo siitä syystä että se oli menestynein. Vielä Laneganiakin isokokoisempi Homme näki Laneganin kuitenkin lopulta jonkunlaisena isoveljenään, aivan samalla tapaa kuin Nirvanaa käynnistellyt Cobainkin oli Seattlen vuosina nähnyt vuonna 1985 keikkailun aloittaneen Ellensburgin veteraanin. Olihan Hommen ensikosketus isoille lavoille ja Eurooppaan tullut kakkoskitaristina Laneganin emoyhtyeen Screaming Treesin riveissä näiden viimeisellä kiertueella vuonna 1996. Homme oli Laneganille velkaa, ja oli päättänyt maksaa velkansa.
.
QotSA oli myös Laneganille turvasatama siinä missä Trees oli ollut pikemminkin hidastetussa filmissä perpetuaalisesti huonontuva liikenneonnettomuus. Yhtyeen kitaristin Gary Lee Connerin ja Laneganin välit olivat legendaarisen huonot jo aivan yhtyeen alkumetreiltä asti.Varmasti osittain niistä on kiittäminen siitä jännitteestä, joka yhtyeen musiikissa sihisee. Elämäkerrallisessa muistelmateoksessaan Sing Backwards and Weep (2020, suomennos 2021) Lanegan päästeleekin totuuksia Connerista varsin korviapunastuttavan suorasti.
.
Näiden korkeamman profiilin projektien taustalla kulkee Laneganin sooloura, joka lopulta lienee se mistä hänet tullaan muistaamaan. Jo Treesin aikana vuonna 1990 alkaneesta urasta on kiittäminen Sub Popin Bruce Pavittia, joka käytännössä pakotti Laneganin tekemään soolodebyyttinsä The Winding Sheetin kuunneltuaan tarpeeksi Laneganin ahdistusta Connerista. Vakuutettuaan Pavittille että homma hoituu Lanegan osti kitaran, opetteli soittamaan sitä, ja sormet verillä ja tunnottomina kirjoitti levyn kappaleet, luoden samlla nahkansa lauluntekijänä. Tusinasta soololevystä hienoin taitaa sittenkin olla Field Songs (2001), jonka gunclubmainen psykedeelinen country blues on sitä samaa mustaa haustausmaan multaa kuin Laneganin sielu ja äänikin.
.
Kaupallisesti menestynein on Bubblegum (2004), joka monessa mielessä on Hommen luotsaamien Desert Sessionsin ja Queens of the Stone Agen ryyppyputkien kukinto – kuten jo levyllä vierailevista vaihtoehtomusiikin A-listan nimistä voi päätellä. Jossain mielessä levy on samanlainen kvasiparodinen Lanegan-teemapuisto kuin Nick Caven Murder Ballads: Lanegan tekemässä sitä mitä osaa parhaiten, potenssiin kymmenen. Levyn ilmestymisvuosi on sattumoisin sama kuin Laneganin ainoa paha repsahdus koviin huumeisiin, josta tämä oli päässyt irti 90-luvun lopulla.
.
Huumeet ja päihteet ovatkin sitten se toinen asia josta Lanegan tullaan kenties tahattomasti muistamaan. Treesin dysfunktionaalinen loppusyöveri, läheisten ja rakkaiden ystävien Kurt Cobainin itsemurha ja Alice In Chainsin Layne Staleyn (jonka kanssa Lanegan lauloi Mad Seasonissa) kuolema ja isojen levy-yhtiöiden ja niiden odotusten rakentama paineistama tila ajoivat Laneganin tilanteeseen, jossa tämä kuuluisasti piikitti heroiinia penikseensä kun käsistä ja jaloista ei enää löytynyt käyttökelpoista suonta. Loppusyösky tapahtui Seattlessa Laneganin saatua häädön asunnostaan, josta oli katkaistu sähköt. Pahimmillaan hän asui kadulla ja vältteli ystäviään ja perheenjäseniään, häveten omaa umpikujaansa.
.
Apu tuli odottamattomalta suunnalta: Courtney Love maksoi Laneganin katkaisuhoidon ja uuden alun Los Angelesissa. Toinen odottamaton hyväntekijä oli Guns N’ Roses -basisti Duff McKagan, joka tarjosi Laneganille majapaikan ja pienen elannon ensimmäisinä vuosina L.A:ssa, jossa Lanegan asui tämän talossa käytännössä talonmiehenä. Elämäkerrassaan Lanegan hyvin avoimesti ja kiitollisena myöntää näiden hyväntekijöiden korvaamattoman roolin siinä toisessa mahdollisuudessa jonka hän sai.
.
Lukuisten hienojen soololevyjen lisäksi pitää mainita intsensiiviset duolevyt Belle & Sebastianin Isobel Campbellin ja brittiläisen vaihtoehto-blues kitaristi Duke Garwoodin kanssa. Näillä levyillä pääsee esiin Laneganin herkempi ja pohdiskelevampi puoli, ja ne ovat henkilökohtaisia suosikkeja kenties juuri tästä syystä. Garwoodin kanssa levytetyistä kappaleista suosittelen tarkistamaan ainakin biisit Driver, With Animals ja Desert Song.
.
Myös cover-laulajana Lanegan oli omaa luokkaansa, ja neuvon halkeutumaan hänen cover-levyjensä äärelle ensi tilassa jos nämä eivät vielä ole hallussa. Neil Sedakan Solitaire, Bob Dylanin Man in the Long Black Coat ja Leaving Trainsin Creeping Coastline of Lights – kaikki tuhat kertaa pysäyttävämpiä kuin originaalit. Laulajana Lanegan ei käsitellyt näitä kyhäelmiä silkkihansikkain: hän mursi etuoven ja asettui taloksi. Itselleni nämä kaikki ovat definitiivisä versioita, niin hienoja kun originaalit ovatkin.
.
Siinä missä Laneganin pari viime studiolevyä jättivät toivomisen varaa, oli hänen vuodesta 2017 alkanut kirjailijauransa odottamaton myöhäisvaiheen menestys. Runoja, sanoituksia ja tekstejä sisältäneet I Am the Wolf (2017), Plague Poems (2020) ja Leaving California (2021) tyydyttävät pahimman nälän. Elämäkerta Sing Backwards and Weep on taas jo nyt eräänlainen itsetuhon klassikko – kuin Mötley Crüen The Dirt, mutta synkkänä yksinpuheluna, ilman rahaa ja bling blingiä.
.

.
Viime vuonna ilmestynyt Devil In a Coma taas on synkkä vaellus läpi pandemian aikaisen helvetin: Lanegan sai keväällä 2020 koronan, menetti sen seurauksena kuulonsa, joutui sairaalaan ja letkuihin, vaivutettiin ja vaipui koomaan, ei hyötynyt mistään kipulääkityksestä pitkän opiaattikoukkunsa takia, ja kotiutui omasta aloitteestaa keuhkokuumeisena. Pandemian alussa tautiin salaaliittoteoreetikon epäilyksellä suhtautunut Lanegan käänsi kelkkansa kokemuksensa seurauksena, ja oli halukas ottamaan kakkos- ja kolmospiikinkin. Tarina ei kerro kävikö näin, vai pääsikö viikatemies monasti kuolemaa petkuttaneen ison mustan kintereille juuri kulkutaudin kautta.
.
Kuolemansa jälkeen suruviestien määrä on ollut mykistävä. Iggy Pop on tunnustautunut faniksi, John Cale niin järkyttyneeksi ettei osaa sanoa mitään, mutta hienoimmat siveltimenvedot taitaa silti vetää Mercury Rev -yhtyeen Jonathan Donahue, joka kuvailee Laneganin ääntä (ja ÄÄNI on se viimeinen ja kolmas, josta Lanegan tullaan muistamaan) kesäpäivän ukkoseksi, ja osuu siinä napakymppiin: kaukainen jyrinä, joka tuntuu vahduttavan itse maata, purkaa ilmassa roikkuvan jännityksen, avaa taivaat, iskee sinut polvillesi viileänä hönkäysenä jostain tämän todellisuuden takaa.
.

.
Toisella kerralla kun tapasin Laneganin oli aivan eri ääni kellossa. Istuin Tavastian Beat Barissa odottamassa Isobel Campbelliä kun takahuoneen ovesta harppoi tuttu parimetrinen hahmo: Lanegan oli nähnyt haasttattelulistalla ei-suomalaisen nimeni, ja päättänyt napata lennosta haastattelun itsellensä. Iso koura puristi kättäni, toinen puristi olkavarresta, mustissa silmissä karehti hymy ja juttua piisasi. Mies muisti aiemman kohtaamisemme hyväntuulisen huvittuneena.
.
”Selvisit testistä… Et hajonnut siihen paikkaan!”, Lanegan selvensi virnuillen, selittäen miten Twilight Singersin (josta sittemmin kuoriutui Gutter Twins) kaltaisen merirosvokoplan kiertäessä haastatteluistakin saatetaan tehdä good cop / bad cop -tilanne, ihan vaan tappaakseen kiertueleämän ja loputtomien takeltelevien haastattelujen aiheuttamaa tylsistymistä.
.
Puhuimme reilusti yli varatun puolen tunnin kaikenlaisesta. Lanegan tuntui olevan tyytyväinen asemaansa Campbellin projektissa, ja muutenkin hyvässä paikassa henkisesti. Paljastui jopa, että välit Van Conneriin olivat lämmenneet: miehet lähettelivät toisilleen joulukortteja. Screaming Treesin paluuta ei silti kannattanut odottaa.
.
Nopea kädenpuristus, ja iso musta katosi varjoihin.
.
Hyvää matkaa, Mark Lanegan.
.
Loppusanat lienee parasta antaa itselleen Markille. Olen aina rakastanut vähemmän tunnetun No Contestar -kappaleen hienoa zenmäistä ”läsnäolo poissaolon kautta ilmentyneenä” -tematiikka, joka varsinkin nyt viimeisen rajan ylittämisen jälkeen saa odottamattoman syvää resonanssia.
.
”When there’s no knock
Upon the door
You know it’s me
When your phone doesn’t ring

.
Now as the day begins to die
You can call me
When you call me
There’s no reply”

.

YouTube video

Lisää luettavaa