Tänään ilmestyi Solosen, Kosolan ja Xmiehen muodostaman Lyömättömät-yhtyeen kokopitkä nimeltä Edelleen. Lähestulkoon kymmenen vuotta on ehtinyt kulua siitä, kun sama kopla oli levyjulkaisun äärellä – Solonen & Kosola -nimellä julkaistu Kolmetoista kertaa kovempi ku kukaan ilmestyi toukokuussa 2013.
Rumba nappasi kolmikon haastatteluun ja kävi perusteellisesti läpi albumin sisällön ja yhtyeen keskinäiset dynamiikat. Haastattelun aikana selvisi muun muassa miksi Edelleen-levyä voi kutsua Lyömättömien debyytiksi, miksi Xmies katosi prosessin aikana teille tietymättömille, ja miksi konemusiikkia ja iskelmää sisältävä albumi on yksi tämän vuoden hiphopeimmista julkaisuista.
“Aika hyvällä rentoudella tämä levy julkaistaan. Tietää, että voi olla ylpeä siitä”, Tomi Solonen tokaisee alkajaisiksi.
Yhtyeen puheista käy nopeasti ilmi, että lopputuloksen hioutuminen on vaatinut aikaa, panostusta ja pohdintaa. Suurin osa albumille päätyneistä kappaleista on viimeisen puolentoista vuoden ajalta, sillä monet sitä vanhemmat biisit putosivat matkan aikana pois.
“Meillä on tapana kokeilla kappaleiden toimivuutta vetämällä niitä livenä”, Xmies eli Johannes Naumanen kertoo. “Tässä projektissa oli paljon biisejä, joita kokeiltiin jo pari kolme vuotta sitten ja todettiin, että ne eivät ainakaan tule levylle.”
Huomautettaessa siitä, että muun muassa politiikkaa, moraaliarvoja ja elämän haastavia vaiheita käsittelevissä sanoituksissa kaikuu tietynlainen iän mukanaan tuoma kypsyys, kolmikko hiljenee tyystin.
“Noh… ikää on ainakin tullut, joo”, kuuluu viimein naurunsekainen vastaus. “Mutta kyllä meistä näkee livenä, että osaamme olla todella lapsellisia.”
“Onhan tässä jo 38 vuotta mittarissa, joten sama energia joka oli kymmenen vuotta sitten edellisellä levyllä läsnä on luontaisesti pudonnut pois”, Solonen vakavoituu. “On sitä muuttunut ihmisenä rauhallisemmaksi ja harkitsevammaksi. Sellaiseksi maapallon ihmettelijäksi.”
Albumia voisi Solosen mukaan luonnehtia jonkinlaiseksi terapialevyksi, sillä artistien henkilökohtaisten huolien lisäksi koronapandemia iski keskelle levyntekoprosessia.
“Yhtäkkiä oli energiaa tehdä muutakin kuin juosta keikoilla, jotka covid vei mennessään. Aloin suoltaa omia ajatuksiani paperille sen mukaan minkälaisen biitin sain Esalta tai Junnulta, ja jäbät sitten päättivät, että tehdäänkö mun aihioon biisi vai ei. Aika usein niihin tehtiin biisi”, Solonen kuvailee kappaleiden syntyä.
Henkilökohtaisesti Solonen sanoo kuuntelevansa enemmän musiikkia, jossa puhutaan aidoista asioista.
“Siinäkään tyylissä ei ole mitään vikaa, että aletaan vain etsiä hienoja sanoja. Se on upeaa, että jengi tekee mielikuvilla pelaavia mahtavia sateenkaaribiisejä, joissa lauletaan läskeistä blunteista tai avaruusaluksista tai mistä ikinä. Mutta juuri nyt se maailma ei ole ollut itselläni niin läsnä.”
Kuva: Ville Naumanen
Vastareaktiona Lyömättömien tietynlaiselle hassuttelu-imagolle yhtye halusi osittain tietoisesti tehdä albumin, jolla käsitellään myös painavia asioita, joista kolmikko normaalistikin juttelee paljon keskenään.
“Me olemme melko syvässä päädyssä olevia ja pysytteleviä tyyppejä, jotka tykkäävät ihmetellä ihmisyyttä ja maapalloa mahdollisimman laajasti eri näkökulmista”, Solonen tiivistää. “Ehkä se kuuluu levylläkin.”
Vaikka yhtyeellä on tapana keskustella kappaleiden teemoista keskenään, se ei lähtökohtaisesti merkitse muiden näkökulmien tai sanomisten kritisointia. Yhteisiä vuosia on takana sen verran monta, että asiat rullaavat omalla painollaan ja prosessi soljuu luontevasti.
“Kaikilla on yhteinen maali. Joukkuepelillä mennään”, Kosola eli Esa Rahijärvi toteaa.
“Paljon tärkeämpää kuin suoranainen kritiikki on katsoa asioita siltä kantilta, että miten saa tehtyä toisesta paremman”, Solonen pohtii. “Antaa toiselle lisää työkaluja, että hei, oletko miettinyt asioita tätä kautta. Mutta enemmän sitä tekijänä kysyy itseltään, että voinko mä sanoa näin ja summaako tämä asian tarpeeksi hyvin. Ei niinkään puututa toisten riimeihin vaan omiin.”
Naumanen korostaa, että kappaleiden luomisen aikana yhteinen keskustelu ja pallottelu on jatkuvaa.
“Voiko sanoa näin, meneekö tämä liian överiksi, onko tämä liian löysä.”
“Mutta jos jotain jäi levyltä pois, se ei niinkään johtunut siitä, että kyseessä olisi ollut huono biisi. Soundit vain sattuivat olemaan sellaisia, etteivät ne olisi välttämättä tukeneet muita kappaleita”, Rahijärvi huomauttaa.
Yhtyeen tapoihin on kuulunut, että alkuun sanotaan ennemmin liian rajusti, jonka jälkeen tekstiä lähdetään kiillottamaan. Naumanen nostaa esimerkiksi Helvetti maan pääl -kappaleen, jonka alkuperäinen kertosäe muutettiin toisenlaiseksi.
“Ei siinä sanottu mitään törkeää, mutta kelasimme, että joku saattaa ymmärtää sen väärin”, Naumanen muistelee.
“Enää ei jaksaisi mitään räppibiiffejä, herranen aika”, Solonen puuskahtaa. “Ne ovat niin stressaavia. Mieluummin sellainen ‘koko skenen isoveli’ -asenne. En tuomitse tässä iässä enää ketään, vaan kaikkien pitää tehdä sitä mitä haluavat. Ihan sama onko se autotune-räppi tai kutominen – jos sulla on palo siihen ja se tekee sut onnelliseksi, tee sitä. Se on pääasia.”
Suomiräpin kentän monipuolisuuteen nähden Solonen hymähtää olevansa tavallaan onnellinen siitä, etteivät kaikki tee musiikkia boom bap -otteella.
“Hyvä että jengi tekee hittilistamusiikkia ja yrittää valloittaa maailmaa, sillä se tarkoittaa että meille jää isompi marginaali, perkele.”
Kuva: Ville Naumanen
Rahijärvi kertoo seuraavansa suomiräpin kenttää tarkalla silmällä ja pitävänsä kovasti siitä, mitä nuorempi sukupolvi tällä hetkellä tekee. Solonen innostuu aiheesta silminnähden.
“Ege Zulu ja muut, mä olen ihan fani! Diggaan siitä energiasta. Hieno uusi tyyli ja kulma, jota Suomi on kaivannutkin. Mietin 20 vuotta sitten Pipefesteillä, että hitto me tarvitsemme enemmän maahanmuuttajia räppäreiksi, koska kaikkialla olivat ne samat naamat monta vuotta putkeen. Ajattelin jo silloin, että olisi valtava piristysruiske saada variaatioita tähän kulttuuriin, ja nyt sitä on. Olen siitä todella fiiliksissä.”
Kun puheeksi tulee hiphopin merkitys, Naumanen toteaa lainkaan epäröimättä sen tarkoittavan itselleen ennen kaikkea yhteisöllisyyttä.
“Se on se unity. Mulle tärkeä arvomaailma hiphopissa on sellainen joka lainaa myös punkista: sanotaan asioita joilla on oikeasti merkitystä.”
“Hyvin summattu siellä”, Solonen nyökkää. “Toki aina silloin tällöin on joku nuori jätkä jolla on vähän pissaa päässä ja ego ottaa vallan. Se on ihan luonnollista alalla, jolla täytyy tulla super itsevarmasti ulos. Mutta kaikille on tilaa ja kaikille löytyy rakkautta ja arvostusta Lyömättömiltä.”
“Jumalan kämmenellä kaikille tilaa on”, Naumanen tunnelmoi väliin.
Albumilla tuntuu olevan karkeasti katsottuna kaksi eri kategoriaa, joista yksi on vakavia ja paikoin poliittisiakin teemoja käsittelevä puoli, toisen keskittyessä kevyempiin bilebiiseihin. Rahijärvi kuitenkin yllättyy kyseisestä jaottelusta ja toteaa eläneensä albumia tehdessä sen verran myrskyn silmässä, ettei ole osannut katsoa kappaleita muuten kuin aihekohtaisesti.
“En ole miettinyt tuolta kantilta. Pitääpä kuunnella levy uudestaan”, hän naurahtaa.
“Kosolalla oli hirveä turbulenssi ja mulla taas enemmän vapaa-aikaa”, Solonen toteaa. “Mä heittelin ideoita ja jätkät tekivät ne maaliin. Alkuvoimana monissa biiseissä toimivat siis nimenomaan mun kiukuttelut tai onnen purkaukset.”
Alun perin Naumanen teki levyä työnimellä “Karuselli”, minkä herättämät assosiaatiot erilaisiin ympyröihin ja jatkumoihin näkyvät albumilla monella tasolla.
“Kokonaisuus on symmetrinen, vähän kuin peili”, Naumanen kuvailee. “Sitä voi koota kuin palapeliä. Esimerkiksi levy alkaa Solosella ja päättyy Kosolaan, monellakin eri tavalla. Koko levy pyörähtää ympäri kuin karuselli. Lisäksi mä olen niin ADHD, että kyllästyn heti jos kaikki biisit ovat samanlaisia. Toivon että tämä levy kannustaa siihen, että se kuunneltaisi alusta loppuun.”
Jos albumi pitäisi summata kahdella biisillä, Solonen nostaisi esiin aloituskappaleen Karu selli sekä lopetusbiisin Karuselli pt. 2.
“Se miten sä vietät elämääsi sun perusajatuksissa on että sä mietit yhteiskuntaa, sä mietit maailmaa, sä mietit ihmisiä, sä mietit mitä kukakin tekee, miten me päädymme tällaisiin ratkaisuihin, millaisia meidän johtajamme ovat ja niin poispäin. Se on se kuluttavampi puoli elämässä. Rakkaus taas on se mikä pitää meidät voimissaan, järjissään ja onnellisena tällä planeetalla.”
Albumilla Rahijärven vetämä päätösbiisi summaa rakkauden, kun taas Solosen intro keskittyy Naumasen sanoin “maailmantuskaan”.
“Levy on muutenkin hyvin dualistinen”, Naumanen sanoo. “Siinä on kaksi mc:tä; monesta asiasta saattaa olla kaksi lainia; molemmilla saattaa olla yksi laini samasta asiasta mutta eri biiseissä. Yhdessä biisissä räpätään yhdestä asiasta yhdellä tavalla, ja toisessa biisissä räpätään samasta asiasta toisella tavalla. Joka asiaan löytyy kaksi puolta.”
Pohdintojen päätteeksi Solonen päätyy tiivistämään levyn sanoihin “vakavaa rakkautta”, mikä saa muut nauramaan.
“Tietysti pitää olla turn up -musiikkia, jonka tahtiin ihmiset voivat unohtaa omat stressinsä. Mutta pitää myös olla musiikkia, joka saa ihmiset ajattelemaan asioita syvemmin”, Solonen toteaa.
“Levy on peili pandemian jälkeiseen ajankuvaan, kun Lyömättömät lähtevät sillä asenteella että nyt, vielä kerran”, Rahijärvi sanoo.
“Vielä kerran, pojat!”, Naumanen virnistää.
Sanonta ei ole porukan kesken mikään uusi juttu, sillä Solonen toteaa sitä käytettäneen jo kauan ja aina ennen jokaista keikkaa, silloinkin kun keikkoja on tiedetty olevan vielä lukuisia tulossa.
“Se asettaa sut siihen mentaliteettiin, että sä annat kaikkesi.”
Kuva: Ville Naumanen
Mutta vaikka Lyömättömiä voisi kutsua suorastaan konkareiksi, he ovat nyt yhdenlaisen alun äärellä. Vuonna 2013 ilmestyi Solosen & Kosolan Kolmetoista kertaa kovempi ku kukaan -albumi, mutta kolmikko määrittelee siitä huolimatta nyt julkaistun kokonaisuuden debyyttilevykseen.
“Tämä on ensimmäinen levy josta olen kokonaisuudessaan ylpeä”, Solonen sanoo. “Edellinen levy on tosi hyvä ja mä olen siitäkin ylpeä, mutta siellä on paljon kohtia, joita olisin halunnut hinkata. Tällä levyllä ei enää ole kohtia jotka olisivat jääneet jälkeenpäin vaivaamaan, vaan se menee alusta loppuun kuten sen pitääkin.”
Sillekin on syynsä, ettei uutta levyä julkaista Solonen & Kosola -nimellä. Lyömättömät nimittäin edustaa musiikillisesti laajasti erilaisia kategorioita, mikä kuuluu Edelleen-albumilla muun muassa drum & bassin, reggaen, konemusiikin ja metallimusiikin muodossa.
“Sillä ei ole mitään väliä mikä se genre on. Jos se on hyvää musiikkia, silloin se soi sun sydämeen ja sieluun lujaa”, Solonen toteaa painokkaasti. “Mutta koska me olemme sellaisia kuin olemme, levystä tuli kuitenkin todella räp.”
Kunnia siitä kuuluu sekä Solosen että Rahijärven mielestä Naumaselle, joka työsti kokonaisuuden valmiiksi.
“Mä itse liikuttelin noita demoja edestakaisin yhden illan ja mietin että miten helvetissä tästä saa yhtenäisen”, Solonen sanoo. “Mutta Naumasen miksaaminen tekee kappaleista hyvin samantapaisia, puhumattakaan siitä, että hän onnistui valitsemaan niille juuri oikean järjestyksen.”
Normaalisti Solonen sanoo olevansa jälkityöskentelyn aikana hyvin kriittinen, mutta tällä kertaa reaktio olikin päinvastainen.
“Yleensä mulla on niin paljon nipotettavaa että jätkillä menee hermot ja tukka lähtee päästä, mutta nyt mä olin että ei helvetti Junnu, tämä on täydellinen! Nostin jalat pöydälle ja otin kuukauden loman.”
“Jos nyt saa omaa häntää heiluttaa, niin mä pidän siitä miten levy menee eteenpäin, ja siitä annan megalomaaniset propsit Junnulle”, Rahijärvi lisää.
“Mä puljasin sitä kokonaisuutta melkein viikon ennen kuin löysin oikean yhdistelmän”, Naumanen muistelee.
“Sä vain katosit johonkin, eikä susta kuulunut kahteen ja puoleen viikkoon sanaakaan”, Solonen ihmettelee.
“Mä näin vaan kuvia joissa Junnu oli jossain altaalla” Rahijärvi sanoo.
“Itse asiassa Tulin vaa chillaa -biisi on miksattu altaassa”, Naumanen vastaa pokkana.
Albumilla on samplattu jonkin verran klassisia räppibiisejä, jotka merkitsevät Lyömättömille eräänlaisen hiphop-perinnön jatkamista.
“Ne ovat biisejä joita me olemme kuunnelleet ja jotka ovat meille klassikoita”, Naumanen sanoo. “Siellä on esimerkiksi Dilated Peoplesin Worst Comes to Worst -biisistä sample, joka on alun perin samplattu Mobb Deepin Survival of the Fittest -kappaleesta.”
Solonen muistelee kuinka Helvetti maan pääl -biisiä kuunnellessa oli selvää, että kappaleeseen oli tultava jonkinlaiset skrätsit.
“Junnun biitti oli jo valmiiksi niin Dilated Peoples -tyylinen, että tuli mieleen käyttää niiden kuuluisin kohta siihen.”
Aikaa on Solosen mielestä kulunut sen verran, että legendaarisimpia kappaleita uskaltaa hyödyntää aivan eri tavalla kuin vielä muutamia vuosia sitten.
“Vielä en kehtaisi käyttää kaikista ilmeisimpiä sampleja biisin alla tai melodiana, mutta sekin aika on tosi lähellä. Tuntuu että jengi on mennyt rennommaksi tuon kanssa”, Solonen arvioi. “Nuorempana jos samplasit jotain Big L:ää tai Biggieta sun oli pakko tehdä maailman paras biisi, tai muuten koko skene pumppasi sut suoraan johonkin maailman syvimpään koloon.”
“Jos oli tuttu sample niin kaikki työnsivät vähän laseja päähän ja olivat että no…”, Rahijärvi aloittaa.
“… mitähän nämä luulevat tekevänsä”, Solonen päättää.
“Nykyään sillä ei ole enää samalla tavalla väliä”, Rahijärvi jatkaa. “Mietitäänpä vaikka tätä tuoretta Central Ceen Doja-biisiä, jota on luukutettu kaikkialla joku 50 miljoonaa kertaa, ja jossa samplataan Dr. Dren tuottamaa Let Me Blow Ya Mindia. Ei sillä ole väliä.”
“Ehkä meidän seuraavalla levyllä samplataan pelkkää Rick Jamesia”, Solonen heittää. “Sitä on ihan tosissaan palloteltu, sillä se on niin hyvää musaa, että haluaisin samplata sen koko tuotannon läpi.”
Sampleista onkin luontevaa siirtyä albumin vierailijoihin, joita on kolme: Jepa Lambert, jonka osuuden voi kategorisoida maalaileviksi taustavokaaleiksi, Köpi eli Juuso Kallio, sekä Wiz Khalifa.
“Etkös sä Junnu ollut hengailemassa Wiz Khalifan kanssa siellä Blockeilla”, Rahijärvi kysäisee.
“Tampereella joo. Sen verran mitä siitä savusta näin läpi niin olin että ‘sun pitäisi tehdä mulle skitti’, johon hän vastasi että ‘totta kai mä teen sulle skitin’. Pitkään etsin levyltä paikkaa johon se sopisi parhaiten.”
“On se kiva tehdä noiden nuorempien tekijöiden kanssa yhteistyötä, kuten joku Wiz Khalifa”, Solonen hykertää.
Kallio puolestaan päätyi levylle ei pelkästään siksi, että on yhtyeen hyvä ystävä, vaan koska on “räppiäijiä”, kuten Rahijärvi sanoo.
“Siitä oli joskus puhetta, että voisimmeko radiossa heittää freestylet Köpin biittiin. Sitten kun teimme sen, syntyi keskustelu siitä, että pitäisi räpätä yhdessä. Mietimme asiaa joka kerta kun törmäsimme jossain, ja Köpi oli aina ihan messissä sellaisella asenteella, että sitten kun kutsu studiolle käy, niin hän tulee”, Rahijärvi summaa.
“Kyllähän mä tiesin että Köpi on kova räppäri jo ennen kuin se räppäsi ekat rivinsä meidän levyllemme”, Solonen toteaa. “Ekoja kertoja kun kuulin hänen räppejään jossain, olisiko ollut Blockfest-possebiisissä vai jo ennen sitä, niin olin heti täysin vakuuttunut että mitä helvettiä, tämähän on ihan vitun lahjakas jätkä.”
Kappale jossa Kallio vierailee on nimeltään Fuck the System, mikä liittyy Kallion ja Ville “Viki” Eerikkilän Emma Gaalassa pitämään palkintopuheeseen.
“Ne totesivat siihen loppuun että ’fuck the system’. Se oli yksi siisteimmistä puheista pitkään aikaan”, Solonen sanoo. “Ne ovat sydämen asialla ne äijät ja tekevät juttuaan ihan samalta pohjalta kuin mekin, siitä toiveesta käsin että kaikilla menisivät asiat mahdollisimman hyvin.”
Fuck the system -sloganin pohjalta Naumanen päätti, että kappaleen oli oltava hevibiisi. Lähiöbotox-yhtyeen Jaakko Luomasen oli alun perin tarkoitus soittaa kappaleeseen kitarat, mutta aikataulusyistä suunnitelma ei onnistunut.
“Mä sitten samplasin siihen ihan järjettömän määrän kitaroita eri paikoista”, Naumanen kertoo. “Se oli aivan mielipuolinen duuni. En enää ikinä lähde tekemään sellaista.”
Eipä siinä sitten muuta kuin että lisää debyyttilevyjä on tulossa, toteaa Naumanen haastattelun loppumetreillä.
“Mutta on Solonen & Kosola -projektikin vieläkin olemassa”, Solonen muistuttaa. “Ehkä teemme viisikymppisinä jossain autotallissa maailman räkäisimmän räppilevyn: vaarit on takaisin, vittu check yourself!”