Miksi yksi rumpali groovaa ja toinen ei? Mysteeriä on pohdittu nyt tiedemiestenkin voimin

Mithin hyvä rumputyöskentely perustuu? Tutkijat tutkivat asiaa.

Lars Ulrich on huono rumpali. Eipäs ole! Onpas! Isäs oli! Tuttu keskustelu kaikille edes joskus muusikoiden kanssa baareissa käyneille. Vaan tiesittekö, että rumpaleiden groovea on tutkittu ihan tieteellisestikin?

Tampereen teknillisen yliopiston ja Harvardin yliopiston äskettäin julkaistut tutkimustulokset kertovat meille tavallisille kuolevaisille, miksi tietyissä kappaleissa tai tietyillä rumpaleilla on oma erityislaatuinen grooveensa ja soittotyylinsä.

Tampereen teknillisen yliopiston (TTY) ja Harvardin yliopiston tutkijat tutkivat yhdessä vuonna 1992 kuolleen Jeff Porcaron soittoa millisekunnin tarkkuudella. Porcero oli muun muassa Toton perustajajäsen ja hän soitti niin Michael JacksoninMadonnan, Bruce Springsteenin, Pink Floydin, Dire Straitsin kuin Herbie Hancockin levyillä.

Tutkimuksessa selvitettiin yksityiskohtaisesti musiikin ja erityisesti rumpujen soiton ajoituksen ja dynamiikan vaihtelua tasaisen konemaiseen rytmiin nähden.

”Monilla ihmisen biosignaaleilla ja rytmisillä toiminnoilla kuten sydämen sykkeellä, askelluksella ja taputuksella on aiemmin havaittu fraktaalinen rakenne, kun tarkastellaan poikkeamia täysin tasaiseen rytmiin nähden. Tällöin poikkeamien muodostama sarja näyttää samankaltaiselta sekä pienissä että isoissa mittakaavoissa. Luonnossa ilmiö on nähtävissä esimerkiksi kukkakaalin tai saniaisen lehden rakenteessa”, kertoo professori Esa Räsänen TTY:n fysiikan laitokselta TTY:n sivuilla.

”Poikkeamien esiintymistä ei kuitenkaan ole aiemmin tutkittu äänitetyssä musiikissa, vaikka fraktaalisuus yhdistettynä musikaaliseen tulkinnan tuomaan vaihteluun saattaa olla oleellinen tekijä grooven taustalla”, hän jatkaa.

Tutkimuksessa tarkasteltiin Jeff Porcaroa ja erityisesti hänen 16-osanuoteille soittamiaan hi-hat-iskuja I Keep Forgettin’ -biisissä vuodelta 1982. Kyseinen biisi on tunnettu erityisen hyvin Porcaron yhden käden hi-hat-tekniikasta. Myös menetelmien kannalta kappale oli kätevä tutkimusesimerkki: hi-hat-iskujen ajat ja voimakkuudet ovat erotettavissa helposti suurella tarkkuudella. Toisaalta kerätyn tiedon määrä on riittävän suuri tarkkaa aikasarja-analyysiä varten. Datan erottelu suoritettiin TTY:n signaalikäsittelyn laitoksella ja analyysi fysiikan laitoksella. Tutkijat löysivät fraktaalisen rakenteen sekä Porcaron haitsuintervallien että iskujen voimakkuuden vaihtelusta.

”Fraktaalisuus tulee esiin pitkillä, yli kahden tahdin aikaskaaloilla. On huomattava, että kyseessä on erittäin hienovarainen ilmiö: intervallien keskihajonta on vain noin yhdeksän millisekuntia eli soitto on äärimmäisen tarkkaa. Rumpali ei siis tietoisesti luo soittoonsa fraktaalisuutta, vaan vaihteluiden rakenne on luonnollinen seuraus hermojärjestelmän toiminnasta. Joka tapauksessa sekä aiemman tutkimuksen että subjektiivisen tarkastelun perusteella fraktaalinen vaihtelu vaikuttaa positiivisesti kuuntelukokemukseen”, Räsänen summaa TTY:n sivuilla..

Tutkimus herättää useita uusia tutkimusongelmia ratkottaviksi: Millaisia eroja eri rumpaleiden samanlaisten rytmien välillä on? Miten soittotekniikka tai musiikin tyylilaji vaikuttavat? Ja mikä on musikaalisen kommunikaation eli yhteissoiton merkitys? Näitä kysymyksiä on jo osin selvitetty, ja työ jatkuu aktiivisesti mm. tämän tutkimuksen tekijöiden voimin.