Kohti valoisaa tulevaisuutta kiitävä Wet Leg alleviivasi The Strokesin esityksestä huokunutta välinpitämättömyyttä – raportti Tukholman Rosendal Garden Party -tapahtumasta

Rosendal Garden Party
Tukholma
8.-11.6.

Suomen festivaalikesä on ennätyksellisen vilkas ja vähäluminen. Lähes joka niemennotkoon pystytetään uusi ja uljas massatapahtuma tyrehdyttämään parin pandemiakesän aikana kasautunutta kaipuuta soittojuhlille. Kaltaiseni festivaalien ongelmakäyttäjän vinkkelistä katsottuna kotimaamme festivaalien valikoima on tästä huolimatta varsin suppea. Harvassa ovat ne juhlat, joilla voisi altistua ja innostua uusista artistitulokkaista.

Onneksi nyt on taas aivan ok pistäytyä ulkomailla. Taannoin kävin Tukholmassa sukuloimassa ja vierailuni yhteyteen osui parahultaisesti uusi ja ihmeellinen festivaali nimeltään Rosendal Garden Party. Tai oikeastaan kyse ei ollut niinkään festivaalista vaan puistokonserttien sarjasta. Tapahtumapaikkana toiminut Rosendal on viihtyisä puistoalue Gröna Lundin ja Skansenin välittömässä läheisyydessä. Alueella oli yksi iso lava, jolle nousi neljästä viiteen artistia neljänä peräkkäisenä päivänä.

Itse ehdin todistaa ensimmäisen tapahtumapäivän kokonaisuudessaan ja toisen päivän bändeistä kaksi ensimmäistä, ennen kuin piti kiiruhtaa paluulaivalle ja kohti Suomen festivaaleja. Harmikseni kokematta jäivät mm. Florence + The Machine, Gayle, Sharon Van Etten, Cat Power, The National ja Tyler, The Creator.

Rosendal Garden Partyn konsepti oli toimiva. Alueen koko oli optimaalinen, yleisö levittäytyi kentälle mukavan väljästi mutta tunnelma oli silti tiivis. Alueella oli kaikki tarvittavat palvelut ruoka- ja juomapisteistä kampaamoon saakka. Puistoalueen viihtyisyyttä oli korostettu kekseliäillä taideteoksilla.

Kun esiintyjiä oli vain kourallinen päivässä, keikkoihin keskittyi aivan eri intensiteetillä kuin ns. normaaleissa festivaaliolosuhteissa. Kun näin kesällä 2018 Sleaford Modsia Sidewaysin tohinassa, en päässyt alkuunkaan sisälle kaksikon erityislaatuiseen maailmaan, vaan jatkoin pikaisesti matkaani seuraavalle keikalle. Sidewaysin kaltaiset festivaalit ovat ihania runsaudensarvia, mutta niissä operoiminen lipsahtaa helposti suorittamisen puolelle, jotta ehtisi nähdä edes vilauksen mahdollisimman monesta esiintyjästä.

Sleaford Mods sopi oudon hyvin aurinkoiseen kesäpäivään ja isolle ulkolavalle. Duon musiikkivastaava Andrew Fearn hyppi innostuneesti käsiään heilutellen käytännössä keikan alusta loppuun, pitäen taukoa hyppelystään ainoastaan käynnistääkseen seuraavan kappaleen taustan läppäriltään. Laulaja Jason Williamson taas suolsi taustojen päälle synkeitä tarinoita intensiivisesti. Hilpeiden post-punk-taustojen ja sapekkaan monotonisen spoken word -tykityksen kontrasti oli kiehtova, samalla lailla eri paria ovat Sleaford Modsin jäsenet keskenään. Oikein viihdyttävä ja ravisuttava keikka.

Toki juhliin mahtui muutama sellainenkin esiintyjä, joista ei jäänyt juurikaan kerrottavaa jälkipolville. Linn Koch-Emmeryn ja Goat Girlin esityksiin sopii lähestulkoon identtiset tuomiot. Kitaravetoinen indiemusiikkinsa oli muodollisesti pätevää, ja oli ilahduttavaa huomata, että uusi sukupolvi on löytänyt vanhan kunnon altsumusan pariin. Lähdemateriaali on kuitenkin itselläni vielä niin tuoreessa muistissa ja siitä johtuen rima asetettu niin korkealle, että kumpainenkaan mainituista ei päässyt näillä yrityksillä lähellekään karsintarajaa.

Ensimmäisen illan pääesiintyjäksi oli valikoitunut suuri ja mahtava The Strokes. Olikin jo korkea aika päästä toteamaan yhtyeen keikkakunto, sillä edellisestä kohtaamisestamme oli kulunut melko tarkkaan kaksikymmentä vuotta. Siinä välissä moni asia on muuttunut.

The Strokes on erinomainen yhtye ja heidän repertoaaristaan löytyy paljon loisteliaita kappaleita. Silti yhtyeen toiminnassa jokin tökkii ja pahasti. Yhtye kuvittelee varmasti olevansa edelleen erityisen cool, mutta silmissäni yhtyeen innoton esiintyminen näyttäytyy pikemminkin ylimielisenä asenteena. Parin ensimmäisen kappaleen ajan kitaristi Albert Hammond Jr. vaikutti ihan nauttivan soitostaan, mutta pian hänkin vetäytyi lavarakennelmien sekaan ja sulautui LED-seinän projisointeihin. Tätä alun innostuneisuuspuuskaa lukuun ottamatta ei näyttänyt hetkeäkään siltä, että yksikään Strokes-jäsen olisi keikan aikana nauttinut tekemisistään tai edes halunnut olla lavalla.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö keikka olisi ollut elämys. Yhtyeellä on takataskussaan älytön määrä fantastisia biisejä, jotka nostavat kyllä tunnelman yläneljännekseen. New York City Cops, Hard To Explain, Reptilia ja Someday toimivat kaikki hienosti. Ja vaikka yhtye näyttikin soittaessaan tylsistyneeltä, liikkuivat välispiikit levottomissa sfääreissä. Laulaja Julian Casablancas esitteli paikallisesta rautakaupasta löytämiään lauluhanskoja. Yleisö osoitti erityisen paljon rakkautta basisti Nikolai Fraiturea kohtaan. Nikolain nimeä mylvittiin innokkaasti monessa välissä ja basisti näytti hämmentyneeltä saamastaan huomiosta. Mahtava bändi, ei niin mahtava keikka.

The Strokesin esityksestä huokunutta välinpitämättömyyttä alleviivasi seuraavana konserttipäivänä lavan vallannut Wet Leg aseistariisuvalla energiallaan. Rhian Teasdalen ja Hester Chambersin muodostama Wet Leg on noussut valtavaksi some-ilmiöksi. Yhtyeen keväällä ilmestynyt nimetön debyyttialbumi oli yksi vuoden odotetuimmista esikoislevyistä. Ura on vielä nupullaan, mutta suursuosio häämöttää vääjäämättömästi näköpiirissä. Ainakin vielä tässä vaiheessa yhtyeen otteissa on rutkasti pirskahtelevaa soittamisen riemua ja heittäytymistä. Vielä kun kaikki on uutta ja ihmeellistä, voi tilanteesta ottaa täysin siemauksin kaiken ilon irti.

Wet Legin musiikissa on selviä kaikuja 90-luvun pörisevistä indierock-suosikeista, kuten The Breedersistä. Kyse ei ole kuitenkaan mistään pölyisestä nostalgiasta vaan jostakin raikkaammasta tuulahduksesta. Livetilanteessa viisihenkiseksi kasvava Wet Leg pörisee ja paukkuu ihanasti. Setin päättänyt Chaise Longue on selkeästi yhtyeen timanttisin kappale, höpsö takiainen joka saa taatusti hymyn korviin. Muut kappaleet jäävät toki vielä tästä hitistä jälkeen, mutta onneksi ei mitenkään radikaalisti. Ja jos väliin eksyykin joku heppoisampi sävellys, pelastaa yhtyeen vilpitön tekemisen meininki tilanteen. Wet Legin tulevaisuus näyttää älyttömän valoisalta ja massiiviselta. Odotan heiltä vastaisuudessa suuria tekoja.

Rosendal Garden Party ei suinkaan ollut osaltani kesän ensimmäinen festivaali, mutta näillä juhlilla ymmärsin, että tästä se kesä ja festivaalit toden teolla alkavat. Osaltani tapahtumaan liittyi monia haastavia liikkuvia osia, jotka onneksi loksahtivat iloisesti paikoilleen. Sisäänpääsyni varmistui vasta päivää ennen tapahtumien alkua ja tuntui fantastiselta ylipäänsä päästä paikalle todistamaan näitä puutarhajuhlia. Erityisesti se, että ehdin juuri ja juuri todistamaan Wet Legin keikan tässä vaiheessa uraa oli merkittävä elämys. Keikan jälkeen pitikin jo kiiruhtaa satamaan ja sieltä iltalaivalla suoraan seuraaville festivaaleille. Paluumatkalle lähdin valaistuneena: juuri tällaisten kokemusten takia jaksan intoilla musiikista vuodesta toiseen!