Mitä helvettiä, tuumi Pekka Laine, kun Esa Pulliaiselta postia sai

Pekka Laine julkaisi soolodebyyttinsä kypsässä iässä. Albumi sai alkunsa 1980-luvulla otetusta valokuvasta, joka hukkui projektin varrella.

Pentti Hokkanen

Marita Pulliainen selasi Facebookia eräänä iltana maaliskuussa 2020. Vastaan tuli mustavalkoinen kuva, jossa miehenalku poseerasi 1940-luvun tyylisessä smokissa persoonallisen näköinen kitara käsissään. Hän näytti kuvaa miehelleen, joka ei juuri sosiaalisessa mediassa roiku.

Miehen huomio kiinnittyi kitaraan, joka oli italialainen Maccafferri 1950-luvulta. Valkoinen täysmuovikitara on miltei käyttökelvoton, mutta esteettisesti silmää miellyttävä ja kaikin puolin näyttävä.

Helsinkiläinen soitinliike ja kitaristien tärkeä kohtauspaikka Kitarapaja löysi 1980-luvun alussa erän alkuperäispakkauksissa olevia, käyttämättömiä Maccafferri-kitaroita. Yhden niistä osti Pekka Laine, jota ei meinannut vanhojentanssien aattona 1984 otetusta kuvasta tunnistaa.

”Katsoin, että tässähän on valmis albumin kansi. Vain levy puuttuu”, Esa Pulliainen sanoo.

Pulliainen paineli tietokoneelleen ja alkoi kirjoittaa Laineelle sähköpostia.

”Mulla alkoi vintillä tsipunoimaan”, Pulliainen alkoi purkaa ideaansa mailiin. ”Oletko yhtään ajatellut tehdä soolojuttua koskaan. Mä tiedän syvästi, että sulla on paukkuja sellaiseen.”

”Älä väitä vastaan”, Pulliainen torppasi mahdollisen vastarinnan, ja kehotti lopuksi: ”Funtsaa jäbä.”

Laine on pitkän linjan musiikkitoimittaja, joka pokkasi Kultaisen Venlan Rock-Suomi-ohjelmastaan. Laine ja Pulliainen tunsivat toisensa ammatillisissa merkeissä. Ensin mainittu oli haastatellut Agents-maestroa aivan radiouransa alussa. Sittemmin haastatteluiden määrästä ei ole pysytty laskuissa.

”Ei me muuten olla kaveerattu, mutta meille on syntynyt sellainen brotherhood of men. En mä kenelle tahansa ala ehdottelemaan, että tule mun studiolle tekemään levyä, mä hoidan kaikki käytännön asiat.”

Mitä helvettiä. Se oli Pekka Laineen ensimmäinen ajatus luettuaan Pulliaisen lähettämän sähköpostin.

”Vertaisin tätä siihen, että saisi unelmiensa työtarjouksen, mutta se tulee niin puskista, että alkaa epäröidä. Mitä siitä seuraa, jos tartun tähän. Onko minusta siihen. Onko mulla mitään sanottavaa”, Laine kertoo.

Laineen vastauksessa Pulliaiselle kesti vuorokauden verran.

”Olen yrittänyt palautella mieleeni tapahtumien kulkua, enkä keksi syyksi muuta kuin sen, että joutui nieleskelemään ja sulattelemaan sitä. Se yhteydenotto löi ällikällä.”

Kuva: Jari Flinck.

Laine pitää Pulliaista suurimpana suomalaisena kitaristisuosikkinaan. Hän on jopa tietoisesti vältellyt Pulliaisen soittotyyliä, koska sitä matkitaan niin paljon muutenkin. Yön yli nukuttuaan ja asiaa sulateltuaan Laine vastasi Pulliaisen ehdotukseen varovaisen myöntyväisesti.

”Onneksi tulin järkiini.”

Laine sanoo, ettei ollut koskaan ajatellut soololevyn tekemistä tämänkaltaisesta perspektiivistä. Alkusokin jälkeen hänen mielensä täyttyi ajatuksista ja ideoista. Hän koosti spontaanisti soittolistan referenssiksi Pulliaiselle ja inspiraatioksi itselleen: Link Wrayn sähkökitaraa, Serge Gainsbourgin ja Airin maisemia, Krzystof Komedan seireenilauluinen teema Rosemaryn painajainen -elokuvaan ja niin edelleen.

Seuraavaksi Laine matkusti Pitäjänmäkeen Pulliaisen ja Agentsin studiolle. Vaikutteista ja ideoista keskustelu pyöri samojen nimien ympärillä. Laineen kokoama soittolista ja keskustelu uraauurtaneesta brittituottaja Joe Meekistä sai Pulliaisen heittämään Toni Liimatan nimen pöydälle.

”He ovat askarrelleet niiden samojen tekniikoiden kanssa kuin Meek, he tietävät miten niitä efektejä tehdään. Kaikenlaisia nauhanopeutuksia ja ruokottomaan kaikuun perustuvia juttuja. Se on alkemiaa, mitä nämä jäbät tutkivat”, Laine sanoo.

Liimatta oli vaikka pakotettava mukaan, Pullainen kertoo. Ei onneksi tarvinnut. Liimatta hyppäsi osaksi projektia mielellään ja kolmikolle syntyi tiivis ryhmädynamiikka.

Pulliaisen mukaan hänen roolinsa oli tuottaa äänitettyä materiaalia Liimatalle viimeisteltäväksi. Laine kutsui Pulliaista ”spiritual produceriksi”.

”Tämä poikkesi esimerkiksi Agents-sessioista perustavanlaatuisesti. Kun Agents menee studioon, olen funtsinut kaiken valmiiksi. Siinä ei enää kysellä, silloin tehdään”, Pulliainen sanoo.

”Pekan kanssa puhuttiin, keskusteltiin paljon. Pekka halusi olla tarkasti jyvällä siitä mitä tehdään. Ne oli monesti vaistonvaraisia asioita, mä tiesin sen jo ennen kuin Pekka avasi suunsa. Yhteistyö oli hemmetin kivaa, koska Pekka on ennakkoluuloton ja hereillä oleva tyyppi.”

Laine allekirjoittaa Pulliaisen analyysin.

”Mun työväline on korvien välissä, ei sormissa. Mä en pysty toimimaan niin, että ruvetaan vain tekemään. Pitää olla konseptuaalinen hahmotus siitä mitä tehdään, ja se syntyy mietiskelemällä ja keskustelulla”, Laine sanoo.

Aloituskeskusteluiden ja tunnustelun jälkeen Pekka Lainetta kuumotti enää yksi asia: onko hänellä sanottavaa, onko oikeita sävellyksiä.

”Instrumentaalimusiikin pimeä puoli on, että se perustuu liikaa soundiin: köyhää asiaa soitetaan makealla soundilla”, Laine avaa omakohtaisen kokemuksen syvällä rintaäänellä.

Hypnomen-yhtyeensä varhaisvuosina 1990-luvulla Laine oli aktiivinen alakulttuuriskenessä, mihin voisi löyhästi lukea instrumentaalirockin lisäksi myös muita kitaragenrejä garagesta punkrockiin. Hypnomenilla oli kaveribändejä ympäri maailman, levyjä vaihdeltiin ja yhtyeistä intoiltiin.

”Sain täyden yliannostuksen. Kyllästyin siihen niin helvetin totaalisesti, etten 10 vuoteen koskenut siihen musaan millään tavalla, enkä oikeastaan edelleenkään. Jos musiikin sisältönä on pelkkä tyyli tai se on ainoastaan kaikulaitteilla kikkailua, se on todella epäkiinnostavaa.”

Omien äänitysarkistojen koluaminen paljasti, että olihan niitä ideoita. Paljon. Laine kertoo havainneen toistavansa tiettyjä tyylipiirteitä vuodesta toiseen, ja oivaltaneensa sen olevan hänen äänensä.

”Ne olivat pitkään kypsyneitä ajatuksia. Eivät yhdessä yössä tulleita.”

Laine lähetti ensimmäiset demobiisit Pulliaiselle ja Liimatalle.

”He olivat aika innostuneita niistä, mikä on aika olennainen asia, jos tällaiseen projektiin ryhdytään”, Laine nauraa.

Laine kuvailee Pitäjänmäen studiosessioita popmusiikin kulttuurihistorialliseksi kylpyläksi.

”Siellä on se historia paikalla: Tuossa on basso, jolla on soitettu Fiilaten ja höyläten. Ai, toi on mikki, millä Topi lauloi suurin piirtein kaiken. Jaahas, Hetki lyö -kappaleessa käytetty cembalo. Esassa itsessään on saatanallinen siivu suomalaisen popin ja rockin historiaa”, Laine sanoo.

Koko ajan ei voi soittaa. Välillä on istuttava kahvikuppi kädessä. Silloin keskusteltiin, ja Laine sanoo jopa kuulustelleensa Pulliaista ”säälimättömästi” fanipojan lailla.

Historiallisen tiedon jakamisen ja fiilistason hehkuttelun lisäksi kitaristit puhuivat mistä kitaristit nyt vain tuppaavat puhumaan: kitaroista, kitarankielistä, kitaravahvistimista ja muista kitaraan liittyvistä kitara-aiheista.

”Ulkopuolisille se voi vaikuttaa tylsältä. Sen merkitystä jopa kuuluu jollain tasolla vähätellä, kutsua pinnalliseksi. Mutta jos sulle on merkitystä sillä, miltä musa kuulostaa, niin suosittelen tutustumaan joskus näihin nörttien ja friikkien aiheisiin, kurkkaamaan sinne konehuoneen puolelle”, Laine sanoo.

Kuva: Jari Flinck.

Laineen ryöppyävä ajatuksenjuoksu ja Pulliaisen studion luomat mahdollisuudet muodostivat projektin suurimman uhkan: mitä jos vielä näin, mitä jos vielä noin.

”Sellainen vanha muusikkopiirien vitsi sopisi tähän. Siinä vaiheessa, kun on jo helvetisti kamaa nauhoitettuna, mietitään, että mikä olisi vielä joku pikkujuttu, mikä sopisi tähän… satahenkinen gospelkuoro!”, Laine nauraa.

”On vaikeata puhaltaa peli poikki ja olla pilaamatta omaa tekemistä jollain aivan pöntöllä. Onnistuimme lopulta siinä pelkistämisen haasteessa. Ei edes kill your darlings, vaan uskallus olla laittamatta kaikkia darlingseja sinne. Siellä on usvaa ja liplatusta, mutta musiikillinen ydininformaatio kaikessa pelkistetyssä naivismissaan on siellä koko ajan.”

Usvalla ja liplatuksella Pekka Laine tarkoittaa vanhan koulun elektronimusiikkia, jota levyn siirtymäkappaleilla kuullaan. The Enchanted Guitar of Pekka Laine on ensimmäinen albumi, jolla kuullaan Esa Pulliaisen elektronimusiikkia. Mistään hetken mielijohteesta ei ole kyse, Pulliainen on tehnyt omaksi ilokseen sitä jo yli 20 vuotta.

”Kaupungilla kuiskitaan -tyyppisesti olin kuullut tästä Esan privaatista puolesta. Kyllähän se kiihottaa jokaisen musafriikin mieltä, että tuolla on rautalankaguru vetämässä vapaa-ajallaan jotain Erkki Kurenniemi -show’ta”, Laine sanoo.

Laine kertoo maanitelleensa Pulliaista avaamaan arkistonsa.

”Sanoin, että on mulla tuolla nauhoja”, Pulliainen kertoo.

”Se on ollut sellaista terapiahommaa. En ole koskaan ajatellut julkaista niitä, vaikka olen tarjouksia saanut paristakin eri yhtiöstä.”

Pulliainen vannoo todella old schoolin nimeen elektronimusiikissaan: Ei tietokonetta, ei edes syntetisoijia. Työstömetodit ovat työläät: Nagran nauhuri, äänigeneraattori, nauhan leikkaamista ja montteerausta.

”Ja kun itselleni teen, niin itsekriittisyys on potenssiin kaksi. Ei niitä taltioituja esityksiä ole 20 vuodessa tullut kovinkaan paljon.”

Unenomaiset siirtymät yhtenäistivät albumia. Ja kun albumin kokonaisuus alkoi konkretisoitua, levylle olisi tehtävä kansitaide. Matkassa oli yksi mutka, siitä kohta lisää.

Pekka Laine osallistui Facebookin nuoruuskuvahaasteeseen. Hän muisti 17-vuotiaana otetut kuvat täysmuovisen kitaran kanssa vanhojentanssien kynnyksellä. Kuvat löytyivät kirjekuoresta. Laine otti puhelimellaan kuvan valokuvasta, muokkasi sen mustavalkoiseksi ja lisäsi sosiaaliseen mediaan aavistamatta, että se tulisi toimimaan katalyyttinä hänen ensimmäiselle sooloalbumilleen.

”En todellakaan katso itsestäni otettuja valokuvia inspiroituneessa tilassa, mutta siinä kuvassa oli jotain, mikä sai sisälläni muljahtamaan oudosti”, Laine sanoo.

”Kuin katsoisi itseään oudossa ajassa ja jonkun unenomaisen harson läpi. Se alkoi muuttua fiktiiviseksi. Sain siitä itsekin erinäisiä tiloja. Se kuva on kulkenut tämän koko prosessin sellaisena ihmeellisenä huoneentauluna. Olisin valmis vetämään siitä lankoja jopa albumin musiikilliseen estetiikkaan.”

Kuva: Jari Flinck.

Visuaalista estetiikkaa varten valokuva oli kaivettava uudelleen esiin skannausta varten. Alusta asti oli selvää, että se tulisi albumin kanteen. Helpommin sanottu kuin tehty. Kirjekuoressa oli saman setin muut kuvat, paitsi Pulliaisen kiinnostuksen herättänyt.

”Rupesin stressaamaan helvetisti, kun tajusin, etten tule löytämään sitä kuvaa. Olin räiskäissyt siitä kännykällä kuvan Facebookiin, ja sen jälkeen onnistunut hukkaamaan sen johonkin.”

Tämän teknisluonteisen ongelman takia kuva oli mahdollista saada painolaatuisena kanteen hyvin pienenä. Kuvan sisällyttäminen kansitaiteeseen olikin ainoa selkeä toive, minkä Laine esitti albumin visuaalisesta ilmeestä vastaavalle graafikko Jussi Karjalaiselle.

Karjalainen oli niin ikään Laineen ainoa selkeä vaihtoehto henkilöksi kansia tekemään. Karjalainen on tehnyt lukuisia levyjen kansia, esimerkiksi Agentsille, mutta Laine kiinnostui hänen kädenjäljestään 22-Pistepirkko– ja Tuomari Nurmio -kirjojen graafisen ilmeen kautta.

”Ne on next level -tasoista toimintaa”, Laine ylistää.

”Mä olen rajoittunut ihminen. Haluan sellaista vanhaa estetiikkaa. Jotkut kokee tulleensa nurkkaan ahdistetuksi, kun aletaan puhua 60-luvun fonteista. Jussista mulla oli fiilis, ettei se koe loukkauksena, jos vilkaistaan jonkun vanhan levyn kantta inspiraatiomielessä.”

Levy, jota Laine Karjalaiselle vilautti, oli Elmer Gantry’s Velvet Operan nimikkoalbumi. Levyn sisältämää sitarilla höystettyä 60-luvun psykedeliapoppia ei sivuttu, mutta kannessa oleva kuvakehys sai Karjalaiselta tylyn torppauksen.

”Jussi sanoi vain, että onhan toi helvetin korni!”, Laine muistelee naureskellen.

Karjalainen kuunteli sekä Laineen tajunnanvirtaa että albumille tulevaa musiikkia, kunnes sai työrauhan.

”Yksi hienoimmista hetkistä koko tämän projektin aikana oli, kun näin ekan vedoksen kannesta. Mä olin ihan sokissa: miten joku voi nähdä näin hyvin, mitä sen pitäisi olla!”

Valokuva toimi kannessa johtolankana koko projektille, ja visuaalinen estetiikka sitoi sen johonkin menneeseen aikaan, jota ei sellaisenaan ole olemassa. Laine vierastaa termejä kuten nostalginen ja retro, kun puhutaan musiikista, joka on ottanut vaikutteita entisistä ajoista.

”Olen aina nähnyt sen toisella tapaa. Olen kokenut vanhan musiikin penkomisen ja kuuntelemisen luovana prosessina. Siinä on jotain samaa outoutta, kuin vanhoissa valokuvissa tai kaitafilmeissä; ne ei ole mennyttä aikaa sellaisenaan. Ne alkavat elää omaa elämäänsä sun mielikuvituksessa, siitä tulee erilaisten ajallisten kerrostumien juttu.”

Laine uskoo oman albuminsa edustavan tällaista musiikkia.

”Jokainen lukee sitä hieman eri lailla.”

The Enchanted Guitar of Pekka Laine -albumin vinyylimaster kaiverrettiin Timmionilla. Laine hyväksyy sen, että levyä kuunnellaan suoratoistopalveluista ja cd-levyltä, mutta on sitä mieltä, että vinyyliltä kuunneltuna albumi kuulostaa juuri siltä miltä pitääkin. Kun vinyylilevyn kannetkin painettiin normaalista poikkeavalla tekniikalla, Laine kokee, ettei projektissa tehty kompromisseja.

Lopputuotteen saaminen käteen ja levylautaselle oli Laineen mukaan täydellistä.

”Parhaita hetkiä, mitä olen musiikin tekemisen saralla kokenut. Palasin siihen tekijyyden ja faniuden yhteiskokemukseen, siihen lapsenomaiseen intoon, että on tämä saatanan mahtavaa. Jos se kokemus kuolee, mitä järkeä tätä olisi tehdä.”

”Tuntui jopa siltä, että ihan kuin olisi oppinut jotain. 55-vuotiaana tuntuu, että olisi ottanut askeleen eteenpäin. Nyt lähtee.”

Pekka Lainetta on haastateltu levyn tiimoilta medioihin. The Enchanted Guitar of Pekka Laine on kerännyt miltei täysiä tähtiä levyarvioissa. Albumi käväisi jopa Suomen virallisella albumilistalla. Ei pöllömpää, kun huomioi kontekstin: instrumentaalisen kitaramusiikin vuonna 2021.

”Onhan tämä aika uskaliasta kamaa laittaa pihalle tänä päivänä”, Pulliainen sanoo.

”Ensinnäkin olen älyttömän iloinen Pekan puolesta tämän projektin saamasta huomiosta ja hyvistä levyarvioista. Toiseksi, instrumentaalimusiikki on mulle sydämen asia. Kun kitaralla soitettu instrumentaalimusa saa huomiota, olen äärettömän iloinen.”

Pulliainen kertoo, että sai projektista rohkeutta.

”Sain jälleen uskoa omaan tekemiseeni. Kyllä tällaista musiikkia voi edelleen tehdä täällä, kunhan uskoo itseensä.”