Muusikko, jota porot eivät säiky – haastattelussa Sepikka

Ota Sepikka haltuun.

Atte Loponen

Rumban juttusarjassa nostetaan esiin nousevia ja potentiaalisia nimiä. Jutussa käydään läpi paitsi artistin suhtautumista musiikkiin, myös sitä miten artistin polulle ikinä päädyttiin. Edellisessä osassa oli 65uge, sen löydät täältä.

Tällä kertaa vuorossa on Sepikka, joka tekee isoa, hiljalleen syttyvää soundia. Myös repivät tarinat ja yllättävät koukut ovat musiikissa läsnä. Laulajan voi tunnistaa The Scenes -yhtyeestä, josta hänellä riittää kerrottava. Enkä miten Norja liittyy tähän kaikkeen? Ensi viikolla Sepikasta kuullaan varmasti lisää, joten artisti kannattaa ottaa haltuun nyt.

Mikä soi napeissa just nyt?
”Nyt just soi luureissa mulla keväästä asti luupilla pauhannut Deerhoofin Future Teenage Cave Artists. Tajuttoman siisti biisi, ihanat saundit. Tietynlaisesta kaaoksesta nivoutuu selkeä ja nipin napin hallittu kokonaisuus. Klassisen kaunis laulumelodia kruunaa kaiken. Neroutta. Kyseinen levyhän on muutoin aivan täyttä sekoilua, arvostan.”

Mist sä tuut?
”Mun nimi on Joni Seppänen ja Oulun kasvatteja olen. Laulan ja soitan pianoa, klarinettia ja saksofonia. Teen sellaista luontofiilistelypoppia. Oon aina halunnut asua mahdollisimman pohjoisessa ja mielellään jossain kunnon pikkupitäjän inspiroivassa ympäristössä, ja tätä tarvetta ovatkin menneinä vuosina täyttäneet kahdeksan kuukautta Rovaniemellä sekä puolikas vuosi Huippuvuorten Longyearbyenissä.”

”Pari vuotta sitten oli kämppä tiedossa Lofoottien kärjestä Sørvågenin pienestä kylästä, missä oli tarkoitus laittaa tää Sepikka-homma kunnolla alulle vuorten syleilyssä, mutta suunnitelmat muuttuivat viime hetkellä, ja eksyinkin hakemaan paria vuokrayksiötä Rovaniemeltä.”

”Ei tärpännyt ja onnettoman huonosta Helsinki-asenteestani huolimatta musta jotenkin tuli kuin tulikin helsinkiläinen tammikuussa 2019. Onnekseni pääsin vastoin odotuksiani massiivisten lumikinosten keskelle toteuttamaan alkavaa artistiuraani. Vaikka lumista Helsinkiä alkaakin näin pari vuotta myöhemmin jo olla ikävä, silti täällä edelleen viihdyn.”

Silloin tajusin, että haluan artistiksi.
”Pienestä pitäenhän mulla on erilaisia bändejä ja sen sellaisia on ollut. Kaiken maailman proge- ja taidebiisejä on tullut tehtyä, ja niitä on kai edelleenkin Mikserissä – en kyllä aio kertoa, millä nimellä niitä sieltä löytää. Tästä oli kuitenkin vielä matkaa varsinaiseen sepikkauteen. Jossain vaiheessa halusin tehdä isoja pophittejä nimenomaan muille, koska en olisi voinut kuvitellakaan itseäni laulajaksi, ja erittäin lupaavia biisejä silloin syntyikin.”

”Syksyllä 2015 jätin arjestani pois kaiken ylimääräisen ja aloin keskittyä ainoastaan musiikin tekemiseen sekä luontoseikkailemiseen, joita asetuin toteuttamaan Oulusta Rovaniemelle. Siellä syntyikin enemmän biisejä kuin koskaan aiemmin ja ne alkoivat pian tuntua oman soololevyni materiaalilta. Muutama vuosi myöhemmin havahduin, että ehkä mulla kuitenkin on myös ihan ookoo ja käyttökelpoinen lauluääni, jolloin ainekset artistiuteen alkoivat viimein olla käsissä.”

Musiikillinen esikuvasi?
”Vaikea kyssäri. En varsinaisesti fanita mitään ylitse muiden, eikä ole artistia, jonka tuotanto olisi mulla oikeasti perin pohjin hallussa. On toki itsestään selviä esikuvia, niin kuin vaikka tämä yks Vernonin Justin ja se sen bändi (Bon Iver), jonka keikkaa oli pari vuotta sitten lähdettävä ihan Brysseliin asti katsomaan.”

”Tähän kysymykseen haluan kuitenkin vastata, että Philip Glass, koska hänen tyylinsä lienee vaikuttanut mun musan maailmoihin jotenkin kaikkein oleellisimmalla tavalla. Upea Glassworks on soinut tiuhaan luureissa, eivätkä sen aiheuttamat kylmät väreet ole vuosienkaan jälkeen kadonneet mihinkään. Joku voisi väittää, että mun biisien eläimelliset puhaltimilla ja syntikoilla toteutetut elementit kumartavat Glassin minimalismin suuntaan.”

Supervoimasi?
”Porot ei säiky kun niille tööttäilen, ei niin millään. Mun musiikillinen supervoima varmaan taas on se, että lätkimällä satoja raitoja päällekkäin saan aikaan ainutlaatuisen kuuloista ja joillakin jopa ytimiin asti menevää musaa. En tiedä, mikä se siinäkin on, mutta hienolta se tuntuu.”

Jos nyt kuulisit musiikkiasi ensimmäistä kertaa, niin mihin siinä rakastuisit?
”Jos tosiaan olisin satunnainen pattijokelainen Markku, joka vahingossa kuulee Sepikan musiikkia jostain, luulen, että ihastuisin puhutteleviin luontotarinoihin, kutkuttavasti eläinten ääniä muistuttaviin puhallinsovituksiin, riipaisevan kauniisiin äänimaisemiin sekä laulajan omintakeiseen ääneen. Voi myös olla, että Markun mielestä Sepikka olisi täyttä paskaa – joskaan tällaisiin Markkuihin en vielä ole törmännyt.”

The Scenes?
”Ihanaa rokkenroll-sekoilua ja pilvissä leijailevia kuvitelmia meidän bändin maailmanvalloituksesta. Kaipaan toisinaan valtavasti ison pakettiautomme ratissa istumista ympäri Brittein saaria ja stressaamista kovassa kiireessä Lontoon ruuhkissa – kuten myös niitä päivän ensimmäisiä pullonkorkkien sihahduksia auton takaosastolla.”

”Täytyy sanoa, että bändi kyllä opetti mulle tätä niin kutsuttua rokkenroll-asennetta, joskin minä olin usein se, joka myös piti hommia kasassa, eikä silloin tietenkään voinut olla niin rokkenroll. Lavalla onneksi sai aina olla rokkenroll. Ja suurinta vastuuta pystyi kyllä helposti pakenemaan sysäämällä sitä muille, jolloin saattoi itse olla jälleen rokkenroll.”

”Rokkenroll-asenne on uinut myös Sepikan musiikkiin. Vaikken aikoinaan varsinaisesti mikään brittirokin tai punkin ystävä ollutkaan, niin kyllä ne The Scenesin myötä ovat löytäneet minunkin sydämeen. Sepikka ja The Scenes ovat muutamista selkeistä yhtäläisyyksistään huolimatta melko eri maailmoista, suurimpana syynä se, etten itse ole säveltänyt The Scenesin biisejä paria kakkoslevyn raitaa lukuun ottamatta.”

”Lisäksi The Scenes on ennen kaikkea kitaramusiikkia, Sepikan musa taas ei. On sanomattakin selvää, että Miki Liukkosen The Scenesille kirjoittamat sanoitukset ovat jotain muuta kuin Sepikan biisien vilpitön ja suorasukainen luonnon, ystävyyden ja eläinten nokkeluuden fiilistely.”