Nekrologi: David Berman (Silver Jews, Purple Mountains)

D. C. Berman (1967–2019) on kuollut. "Juuri kun luulin, että sukupolvensa mielenkiintoisin ääni oli saatu takaisin, vaikenee se lopullisesti", kirjoittaa Jean Ramsay.

Poplyriikka on vaikea laji.

Teinit lallatelevat sydänsuruista, ja kun sellaiset (sydänsurut, ei teinit) sitten vihdoin osuvat kohdalle, niin tuntuu kuin oma sielu laulaisi peilistä, jonka ei edes tiennyt olevan olemassa, korvassasi tai sielussasi, tai missä ylipäätään näitä kuulet.

Popmusiikki ottaa huolemme ja surumme, ja kantaa niistä puolet. Siinä ohella se voi saada meidät tanssimaan tai nauramaan tai itkemään tai juopottelemaan. Popmusiikki on liaani, jolla tarzanina heilahdamme ulos suruista ja jatkamme matkaamme viidakkoon.

David Berman on kuollut.

Popmusiikki on kuollut. Liaanilla juovuksissa viidakossa heilahtelu on kuollut.

”Mutta musiikki elää…”, plaa plaa, gimme a break – älkää sössöttäkö. Ehkä 90- ja 00-lukujen tärkein, terävin ja omaperäisin popin idiomin sisällä operoinut kirjoittaja on poissa. Musiikki ei elä, musiikki on kuollut. Kynä on katkennut, lause jää kesken, mikään ei ole enää samoin.

Olen järkyttynyt, olen surun murtama.

Löysin Bermanin yhdeltä Domino-levy-yhtiön kokoelma-cd:ltä joskus esihistoriallisella 90-luvulla.

Ensimmäinen säe meni näin.

”When I go downtown, I always wear a corduroy suit
Cause it’s made of a hundred gutters that the rain can run right through
But a lonely man can’t make a move if he can’t even bring himself to choose
between a pair of black and a pair of brown shoes.”

Nauratti, huvitti ja itketti. Sitten aloin katsomaan miten taidokkasti tietyt jutu oli tehty: ”blues” ja ”shoes”, tuo maailman kulunein ja typerin riimi, oli hyödynnetty kappaleen nimessä ja kertosäkeen pay off -fraasissa tavalla – samettivakojen näkeminen katuojina. Kaikki tämä kertoi, ettei tässä ollut mikä tahansa lemmestä luritteleva teini asialla.

David Berman oli runoilija.

Ihan todella: julkaisi runoteoksen Actual Air vuonna 1999. En ole vieläkään saanut sitä käsiini. Mutta Twitterissä alkaa viimein tänä yönä näkyä kännykällä otettuja kuvia sen sivuilta.

Syy tähän on selvä. Niille harvoille ihmisille, jotka oikeasti kuuntelivat, David Berman TODELLA MERKITSI JOTAIN.

Berman oli peili niille, jotka eivät nähneet itseään.

Kuten hän kirjoittaa kappaleessa Inside the Golden Days of Missing You:

”I wish they didn’t set mirrors behind the bar
cause I can’t stand to look at my face
when I don’t know where you are.”

Bermanin lyriikoissa hienoa ja poikkeuksellista oli niiden odottamaton, surrealistisen humaani kulma. Niissä ei ollut mitään aitoa, ja sen takia ne olivat todempia kuin oikeastaan kenenkään muun. Bermanin luottotyökalut olivat huumori ja surrealismi, ja niiden kautta hän sai surullisen tuntumaan vieläkin surullisemmalta, toden kirpaisemaan vieläkin syvemmältä.

The Natural Bridge (1996) oli ensimmäinen Silver Jews -levy, jonka sain käsiini. Siitä asti ostin jokaisen heti kun sain sen käsiini.

Levyjen välillä oli outoja taukoja. Berman narkkasi ja masentui, työskenteli lentokentän baarissa Houstonissa, vaihtoi kaupunkia useammin kuin sukkia.

Kenties parhaimmin tunnetun albumin, American Waterin (1998) ja sitä seuranneen Bright Flightin (2001) välissä oli kolme loputtoman tuntuista vuotta, jonka jälkeen miltei viiden vuoden hiljaisuus ennen Tanglewood Numbersia (2005) tuntui iäisyydeltä. Mutta tämä oli pelin henki: Silver Jews oli projektibändi, jossa soittajat vaihtuivat ja deadlinet paukkuivat. Alussa mukana olleet opiskelukaverit ja myöhemmät Pavement-hahmot Stephen Malkmus ja Bob Nastanovich olivat mukana debyytillä Starlite Walker (1994), ja ensimmäinen palasi American Waterilla – syy, miksi suurempi yleisö ylipäätään on kuullut Bermanista.

Vaimo Cassie aloitti onnellisemman ja tasapainoisemman vaiheen Bermanin elämässä (kuunnelkaa vaikka Tennessee-kappale Bright Flightilta), vaikka noihin vuosiin mahtuu myös mitä ilmeisimmin hänen ensimmäinen itsemurhayrityksensä – crackillä ja kipulääkkeillä. Yritys ei onnistunut, mutta sen kautta Berman oppi arvostamaan elämää hieman enemmän, ja vei viimein Silver Jewsin ensimmäiselle maailmankiertueelle.

Tein pyhiinvaelluksen Roskildeen kesällä 2006 katsomaan harvinaista Silver Jewsin Euroopan-keikkaa, kun yhtye kiersi Tanglewood Numbersin jälkeen. ”What’s wrong with you? You all look like a bunch of Mexicans”, sanoi Berman huvittuneena omaan jäljittelemättömän lakoniseen tyyliinsä katsoessaan viikon armottomassa paahteessa ruskistuneita skandinaaveja.

Vuonna 2008 ilmestynyt Lookout Mountain, Lookout Sea jatkoi samaa verrattain hyväntuulista Joos-menoa – Cassie lauloi ja soitti bassoa, yhtye kiersi, ja maailma tuntui hymyilevän.

Kunnes hymy hyytyi.

Tammikuussa 2009 Berman ilmoitti laittavansa yhtyeensä jäihin ja lopettavansa musiikin tekemisen. Melko pian tuli selitys: mikään määrä lauluja, niin nerokkaita kun ne olivat, eivät painaisi vaa’ssa vastaan kaikkea sitä pahaa mitä hänen isänsä, Richard Berman oli saanut aikaan. Indie-maailma oli hölmistynyt? Kuka ihmeen Richard Berman? Kryptisessä ja hieman epätoivoisen oloisesssa levy-yhtiönsä sivuille postatussa avoimessa kirjeessä Berman selitti, että hänen isänsä on yksi pahamaineisimpia tupakka- ja ruokateollisuuden lobbareita, jonka lokakampanjoiden ja moraalittomien kikkojen rinnalla jopa Steve Bannon näyttää enkeliltä.

Jaha.

Ja siihen perään kymmenen vuoden hiljaisuus, mitä nyt feattasi yhdellä The Avalanchesin kappaleella.

Jos isä sai Bermanin vaikenemaan, avasi äidin kuolema toissavuonna viimein runosuonen. Ensimmäinen kappale I Loved Being My Mother’s Son syntyi surutyönä, ja on kenties Bermanin suorin ja paljain esitys – tässä mielessä uuden levyn avainteos. Kappaleen kirjoittaminen oli terapiaa, mutta Bermanin mukaan tyypillisen outona aasinsiltana ja mielleyhtymänä kipua lievittävää hierontaa sen kautta, miltä tuntui tuntea akustisen kitaran resonoivan sylissä ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen.

Syntyi levyllinen kappaleita: ensin Destroyerin Dan Bejarin kanssa (projekti hyllytettiin viime hetkellä) ja lopulta yhdysvaltalaisen psykefolk-bändi Woodsin kanssa, joka vihdoin julkaistiin kesäkuussa Purple Mountains -nimellä.

Levyn kappaleista osa käsittelee tuskallisen avoimin sanakääntein eroa rakkaasta Cassie-vaimosta.

”The end of all wanting is all I’ve been wanting.”

”If no one’s fond of fuckin’ me, maybe no one’s fuckin’ fond of me.”

Joidenkin kappaleiden (All My Happiness is Gone, Darkness and Cold, She’s Making Friends, I’m Turning Stranger) kuunteleminen tuntuu tuskalliselta, jopa mahdottomalta tämänaamuisen uutisen valossa – etenkin mikäli internetissä yöllä liikkunutta huhua on uskominen. Pernice Brothers- ja Scud Mountain Boys -mies Joe Pernice nimittäin twiittasi noin kahden aikaan yöllä kuulleensa Peyton Pinkertonilta (Silver Jewsin viimeisen levyn ja kiertuekokoonpanon kitaristi), että ”ystävämme David Berman on tehnyt itsemurhan.” Vain tuntia myöhemmin Pernice poisti twiitin.

Bermanin levy-yhtiö Drag City ei ole vahvistanut kuolinsyytä, mutta viimeiseksi jääneessä, The Ringer -sivustolla kuukausi sitten julkaistussa haastattelussa paljastui, että Berman asui kuukausi ennen kiertuetta yksin Drag Cityn ullakolla olevassa huoneessa, ja jännitti tulevaa kiertuetta – jonka oli tarkoitus alkaa ensi viikonloppuna. Jännitti niin paljon, että paljasti The Ringerin John Linganille yrittäneensä hankkia ystävältään heroiinia, koska tarvitsi ”ulospääsyn”.

Miten järjettömän surullista. Juuri kun luulin, että sukupolvensa mielenkiintoisin ääni oli saatu takaisin, vaikenee se lopullisesti.

David Bermania oli kiva fanittaa, koska ihmiskunnan synkimpinäkin hetkinä oli hienoa muistaa, että oli joku joka oli noin hyvä. Ja hauska. Ja terävä, ja nerokas, ja rehellinen. Mies, jonka jokainen säepari sopisi muistokirjoituksen loppuun. Kuten vaikka tämä.

”I asked a painter why the roads were colored black
He said, ’Steve, it’s because people leave and no highway can bring them back’.”

R.I.P. David Cloud ”D.C.” Berman 1967-2019