Nekrologi: John Prine, 1946–2020 – Korona vei yhden aikamme suurimmista laulunkirjoittajista ja tarinankertojista

"John Prinen suurin voima on hänen laulujensa syvä humaanius ja aina synkimmissäkin umpikujissa Prinen silmäkulmassa kimmeltävä huumori, joka avaa tien sydämeen ja vapauttaa sen tuntemaan", kirjoittaa Jean Ramsay.

AOP

Aamuyöstä kantautunut suruviesti niittasi todeksi sen mitä tässä oli saanut pelätä viikon päivät. John Prine oli kuollut tiistaina 7.4.2020 covid-19-komplikaatioiden seurauksena.

Asiaa seuranneelle tämä tuskin tulee yllätyksenä. Prinen kunto oli romahtanut, hänet oli otettu sisään sairaalaan ja intuboitu hengityskoneeseen, kerrottiin viime viikon maanantaina Prinen perheen toimesta. Hätääntynyt reaktio kautta muusikko- ja musiikinystävien kansainvälisen verkoston oli yllättävänkin voimakas. (Toki myös riemastuttavia ja yllättäviä reaktioita nähtiin, kuten näyttelijä Kevin Baconin ja tämän näyttelijävaimon Kyra Sedwickin mandoliinilla ja ukulelella vedetty, varsin onnistunut versio In Spite of Ourselvesista.) Heti seuraavana päivänä Prinen vaimo ja manageri Fiona Whelan Prine pyrki tyynnyttelemään reaktiota ja ilmoitti että miehensä tilanne on vakaa.

Prinen uraa ja elämää seuranneille tuo ei kuitenkaan hälventänyt pahimpia pelkoja, sillä hän todellakin oli koronan riskiryhmää: 73-vuotias ja kaksi kertaa syövän selättäneenä silti varsin heikoissa lähtöasetelmissa – kun huomioi että viimeisillä kerralla syöpä vei suuren osan Prinen vasemmasta keuhkosta.

Hieman kuin Muddy Watersilla vuosikymmen ennen häntä, Prinen juuret olivat Etelässä Kentuckyn mullassa, mutta varsi tiukasti Chicagon asfalttisessa maaperässä. Hänen folk- ja country-musiikin perinteistä virrannut lauluntekotaitonsa ja taiteensa kyllä muisti pastoraaliset lähtökohtansa, mutta oli detaljiensa ja inflektioidensa kautta kautta hyvinkin modernia ja nykyajassa kiinni olevaa.

Prinen lahjakkuus on hänen näennäisessä helppoudessaan. Kappaleet ovat yksinkertaisia kolmisointuisia rallatteluja, ja tarinat soljuvat selkeinä ja tarkasti piirrettyinä. Mutta tämä on useasti vain pintaa, sillä kaikissa Prinen suurimmissa mestariteoksissa on yksi yhdistävä piirre: niiden pinnan alla tapahtuu jotain odottamatonta ja subversiivistä, joka uudistaa tunkkaista traditiota.

Sam Stonessa Vietnam-veteraanien juurettomuus ja ahdinko nähdään pienen tyttären silmin, joka kertosäkeessä kuvailee ”reikää isän kädessä jonne kaikki rahat menevät”. Niin ikään Prinen debyytilleen levyttämän ikonisen Hello in There -kappaleen näkökulma taas on vanhan miehen, joka muistelee elämäänsä ja perhettään ja ystäviään ja suunnittelee soittavansa tai menevänsä käymään – vaikka rivien välistä on selvää ettei näin tule koskaan käymään.

Kirjoittajana Prine oli myös peloton. Esimerkiksi kappaleen Please Don’t Bury Me alussa Prine esittelee hahmonsa, ja hieman yllättäen tappaa tämän ensimmäisen säkeistön lopussa, johtaen kappaleen teemaan, eli elinluovutukseen. ”It’s the best organ donor campfire song I know”, on Prine itse sanonut kappaleesta.

Prine oli yksi Dylanin Woodstockiin vetäytymisen seurauksena pinnalle nostettuja ”uusia Dylaneita”, kuten virkaveljensä Bruce Springsteen tämänaamuisessa twiitissään muisteli. Dylaniin Prinen yhdistää juurikin tuo taitava sanoitusten teko, tradition vahvistaminen ja uusintaminen – jopa siihen pisteeseen, että Dylan itse oli fani.

Prinen läpimurto tuli 70-luvun alussa, kun Chicagon folk-klubeilla löytynyt paras ystävä Steve Goodman (1956–1984) esitti keikallaan pari Prinen kappaletta. Yleisössä oli Kris Kristofferson, joka kuulemastaan innostuneena meni ensi töikseen Goodmanin kanssa kuuntelemaan Prinea Chicagon Earl of Old Town -pubiin, jossa tämä postimiehenä päivisin työskentelevä lauluntekijänalku vielä opetteli esiintyjän hommia. Kristofferson kutsui Prinen New Yorkiin, esiintymään folkin yhdelle kuuluisimmista klubeista eli Bitter Endiin. Yleisössä oli sinä iltana Atlantic-levy-yhtiön Jerry Wexler. Seuraavana päivänä Prinellä oli levydiili.

Siinä missä debyyttilevy on folkrockin ehdottomia klassikoita, oli sitä seurannut raa’an demomainen Diamonds in the Rough kenties lähempänä Prinen omaa tyyliä. Näiden kahden ääripään välillä Prine seilasi koko uransa ja useita isompia levymerkkejä kokeiltuaan perusti oman Oh Boy! -pikkuyhtiönsä. Jo vuonna 1984 – kolmisenkymmentä vuotta ennen kuin sellaisesta tuli muotia muiden marginaalissa puurtavien tekijöiden parissa.

Vuonna 1991 Prine sai Grammyn albumistaan The Missing Years, jossa kommentoi omaa 80-luvun etsikkoaikaa, luonnollisesti kertomalla sen prinemaiseen tyyliin nimikappaleella rinnastettuna Jeesuksen tarinaan ja niihin puuttuviin vuosiin hänen lapsuutensa ja kolmikymppisenä alkaneen saarnaustyön välillä. Vuonna 2005 tuli toinen Grammy akustishenkisestä levystä Fair & Square.

Pitkän hiljaisuuden päätti omalla tavallaan toissavuonna ilmestynyt The Tree of Forgiveness, jota promoavalle kiertueelle Prinen oli tarkoitus lähteä Emmylou Harrisin kanssa tänä kesänä. Levy päättyy tyylinmukaisen humoristiseen huvitteluun When I Get to Heaven, mutta viilenevän illan ja lähestyvän pimeän voi kenties autettisemmin tuntea singlekappaleessa Summer’s End.

Prinen kyky kertoa tarinaa roolihahmojen kautta teki hänestä myös pistämättömän duettojen kirjoittajan. Prinen kyky kirjoittaa uskottavasti naisen äänellä kertoo kaiken hänestä lauluntekijänä: olipa yksi 90-luvun toisen läpimurron syistä Nanci Griffithin levyttämä The Speed of The Sound of Loneliness. Suurimpiin klassikoihin kuuluukin Bonnie Raittin kanssa Steve Goodmanin muistokonsertissa esitetty Angel from Montgomery, toisen luottoduettopartnerin eli Iris DeMentin kanssa levytetyn In Spite of Ourselvesin ohella. Tuo myöhemmän uran ikoninen kappale päättää samannimisen levyn, jonka joka kappaleella laulaa joku sen hetken countryn silmäätekevistä naisartisteita aina Lucinda Williamsista Patty Lovelessin kautta Emmylou Harrisiin ja itseensä Melba Montgomeryyn, tuohon George Jonesin kanssa ikonisia countryduettoja levyttäneeseen legendaan.

Prinen Chicagon sinikaulus-baarien ja -klubien lavoilta ponnistanut taide ei koskaan menettänyt yhteyksiään niihin ihmisiin, joista hän lauloi. Prinen suurin voima on hänen laulujensa syvä humaanius. Kenties vielä tärkempi piirre on aina synkimmissäkin umpikujissa Prinen silmäkulmassa kimmeltävä huumori, joka avaa tien sydämeen ja vapauttaa sen tuntemaan, toimien samalla kipeästi tarvittavana kathasiksena. Prinen huumori tulee countryn hokum-perinteestä, mutta nämä naurut eivät koskaan ole halpoja.

Prinen iättömiltä tuntuvista lauluista paras saatu palaute tuli Prinen itsensä mukaan Bill Monroelta, tuolta bluegrassin kantaisältä. Monroen veli oli esitellyt Prinen Monroelle kertoen, että ”tässä on se kaveri, joka kirjoitti sen kappaleen Muehlenbergin piirikunnasta”, eli samalta alueelta Kentuckysta mistä myös Monroen veljekset olivat kotoisin – viitaten Prinen varhaiseen, isälleen kotiseudustaan kirjoittamaansa klassikkoon Paradise. Monroe oli vastannut ettei ollut tajunnut sen olevan moderni sävellys, vaan oli luullut sen olevan 20-luvulta.

Prinen taide vahvisti sitä mikä oli heikkoa ja pehmensi sitä mikä oli elämän saatossa kovettunut kiveksi. Itse voin sanoa olevani parempi ja onnellisempi ihminen sen johdosta, että olen saanut elää samassa maailmassa kuin John Prine.