Olisipa Razzle kertomassa tarinansa itse – arviossa Hanoi Rocks -legendasta kertova kirja

Vilja Vainio kirjoittaa, että Ari Väntäsen Razzle-teos on kuin kerran särkynyt peili, jonka palaset kootaan jälleen yhteen. "Se heijastaa yhä, mutta kuva ei ole enää yhtä kirkas kuin aiemmin, koska se on luonnollisesti vain heijastumia siitä, mitä Razzlen elämässä todellisuudessa tapahtui ja mitä hän todella ajatteli."

Kirjailija Ari Väntänen.
Like

Razzle – Hanoi Rocks -legendan tarina

Ari Väntänen
Like

”Luin” kirjan suurimmaksi osaksi äänikirjana, mutta osin myös perinteisenä paperikirjana. Eroja oli muutama. Paperiversio on ensinnäkin luonnollisesti se formaatti, josta pääsee näkemään myös valokuvat ja niiden kuvatekstit. Sivuja käännellessä voi myös olla helpompi hahmottaa, kuka milloinkin on äänessä, etenkin, kun tässä kirjassa haastateltuja on paljon. Äänikirjaa voi kuitenkin suositella jo siitä syystä, että sen lukee Markus Niemi, jonka sarkastinen lukutapa on kuin luotu rockelämäkertoihin. Niemi lukee myös esimerkiksi Mötley Crüen Törkytehtaan.

Mutta ei enempää siitä. Nyt itse teoksen sisältöön.

Kirjan kirjoittanut Ari Väntänen kuvailee alkusanoissa Razzlesta, oikealta nimeltään Nicholas Dingleystä, tähän mennessä kerrottua tarinaa seuraavasti: ”maailman parhaan rock’n’roll-bändin rumpalista oli tullut toisen yhtyeen tarinan alaviite, sivullinen uhri amerikkalaisen rocktähden viskissä uitetussa saagassa”. Lainaus tiivistää melko osuvasti sen, millä tavalla Razzlen kuolemaa käsitellään esimerkiksi juuri Törkytehtaassa. Nyt on ehdottomasti Razzlen vuoro.

Aluksi teos tuntuu hieman hidastempoiselta, vaikkakin esiin tuodaan alusta asti kiinnostavia yksityiskohtia Razzlen adoptiosta ja lapsuudesta, yhtenä esimerkkinä se, miten hän aloitti rumpujen soittamisen partioharrastuksen kautta. Razzlen elämän suurimmat käänteet toimivat teoksessa risteyskohtina, joissa koko tarina muuttaa suuntaa. Ensimmäinen tällainen uusi alku on Razzlen muutto Lontooseen, mutta kun Razzle lopulta liittyy Hanoi Rocksiin, tuntuu, että ainakin musiikillisessa mielessä se on piste, josta hänen elämänsä todella alkaa. Ja samalla myös kirja lähtee rullaamaan eteenpäin entistä intensiivisemmällä tempolla.

Teos koostuu kymmenien Razzlen läheisten muistoista, tarinanpalasista, joista muodostuu yhdessä mosaiikkimainen kuva. Useista kertojaäänistä huolimatta kerronta on kuitenkin onnistuttu pitämään juonellisesti yhtenäisenä läpi koko teoksen. Moniin tapahtumiin pääsee kurkistamaan useampien silmien kautta ja lehdistä leikattujen lainausten avulla tavoittaa paikoin myös Razzlen itsensä.

Teos kuin kerran särkynyt peili, jonka palaset kootaan jälleen yhteen. Se heijastaa yhä, mutta kuva ei ole enää yhtä kirkas kuin aiemmin, koska se on luonnollisesti vain heijastumia siitä, mitä Razzlen elämässä todellisuudessa tapahtui ja mitä hän todella ajatteli. Välillä ei voikaan olla toivomatta, että Razzle olisi yhä täällä kertomassa tarinansa itse. Mutta koska Razzlen elämässä kävi kuten kävi, on tällainen muistelmateos paras mahdollinen keino tallentaa hänen tarinansa.

Kansien välissä punoutuu henkilökuva rumpalista, joka ei tyytynyt vain unelmoimaan, vaan myös toteutti unelmansa. Rock’n’roll-elämäntyyli juhlineen ja kliseineen on osa kirjaa, tietenkin. Tarkoittaahan jo nimi Razzle juhlimista. Sekoilu ei ole kuitenkaan itsetarkoitus, vaan muusikon elämäntyyli on osa unelman realisoitumista. Razzlea kuvaillaankin toistuvaksi huumorintajuiseksi, hauskaksi ja lämpimäksi ihmiseksi, joka pysyy rocktähteydestään huolimatta aina jalat tiukasti maassa ja yhteydessä ystäviinsä rokkikuplan ulkopuolellakin. Razzle kuvataan myös kujeilijana, joka keksii vaarallisiakin kepposia ystäviensä iloksi ja harmiksi.

Välillä äärimmäisyyksiin meneviä piloja lukuun ottamatta teoksessa ei kuitenkaan juuri tuoda esiin Razzlen persoonan negatiivisia puolia, mikä saa miettimään sitä, miten totuudenmukainen kuvaus elämäkerta lopulta voi olla. Muiden kertomana ja etenkin edesmenneen henkilön elämäntarinaa kertoessa on aina vaarana, että tarinasta sensuroituvat kaikki kulmat ja karheudet ja samalla niiden tuoma inhimillisyys.

Toisaalta ketään ei tietenkään itsetarkoituksellisesti tarvitse ryhtyä haukkumaan, etenkin jos siihen ei ole edes juurikaan syytä, kuten asian laita Razzlen tapauksessa vahvasti näyttäisi olevan. Useiden henkilöiden kertoman perusteella vaikuttaa siltä, että Razzle on ollut valloittava persoona, josta ei ole voinut olla pitämättä. Hän on huokunut ympärilleen hyvää energiaa ja kohdellut muita ihmisiä hyvin.

Teoksen läpi kulkee surullisen kaunis tunnelma. Vaikka tietää jo ennalta, ettei Razzlen tarina tule päättymään onnellisesti, alkaa lukiessa silti järjenvastaisesti toivoa kirjalle vaihtoehtoista loppuratkaisua. Ja kun kuolema sitten tapahtuu, tulee se äkkiarvaamatta ja järkyttävänä. Kirja, kuten Razzlen elämäkin, päättyy lopulta aivan liian nopeasti; vasta kun se kunnolla pääsi alkamaan.

Lukukokemus jättää kansien sulkeuduttua pohtimaan monia miksi-alkuisia kysymyksiä ja elämän vääryyttä. Vaikka niihin tuskin koskaan saadaankaan vastauksia, on meillä nyt ainakin vastaus kysymykseen siitä, millainen Razzle muiden silmin oli ja miten hän eli elämänsä. Ja lopulta se on kaikkein tärkeintä ja muistamisen arvoista.