Pekka Salminen
– Päkä –
En saanut valita tutustua Hätikseen. Me synnyttiin samaan taloon Savelassa. Meidän äidit toimivat sosiaalialalla ja olivat ystävystyneet. Oli luontevaa, että lapset leikkivät keskenään.
Kuusivuotiaana Miikka muutti Puksuun (Pukinmäkeen). Silloin lapsilla ei ole valmiuksia pitää yhteyttä. Me nähtiin silloin, kun vanhemmat halusivat viettää yhteisen illan.
Menin Oulunkylän lukioon. Thube tuli sinne myös. Haluttiin molemmat vaihtaa kuvioita yläasteen jälkeen. Olin kyllästynyt siihen jatkuvaan urheiluluokan lätkänpelaajakilpailemiseen, hain uusia suuntia.
Kumpikaan ei tuntenut oikein ketään. Thube oli Pink Floydia kuunteleva skedeäijä ja mä AC/DC-lätkäjätkä. Molemmat tutustui ensin Sasuun (Leppisaari, Gasellien oheishenkilö). Opeteltiin ekat viikot tulemaan jotenkin toimeen ja hyväksymään toisemme. Pikkuhiljaa alkoi löytyä yhteisiä kiinnostuksen kohteita.
Aloin hengata Miikan kanssa aika paljon. Oltiin jo teini-iässä touhuttu jonkin verran, tehty Jackass-henkisiä leffoja ja haaveiltu skeittilehdistä. Lukiossa alettiin bommata, Miikka oli keksinyt sen jostain Käpylä-kuvioista.
Miikka alkoi freestailata aina kännissä ja välillä myös selvin päin. Olen suht ujo tyyppi, mutta viinanjuonti madalsi kynnystä lähteä kokeilemaan. Me sulkeuduttiin kotibileissä omaan huoneeseen ja freestailattiin. Jussi tuli joihinkin bileisiin ja oli niin musajäbä, että kelasin, ettei meillä ole mitään yhteistä.
Lukion jälkeen tuli elämäni helposti synkin jakso siihen asti. Olin hakenut kouluun, mutta ei mulla ollut käsitystä, mitä haluan tehdä. Sen aikainen tyttöystävä lähti. Mutsilla ja faijalla alkoi mennä huonosti.
Alkoi taantuma, eikä me saatu mitään fiksuja duuneja. Ei kenelläkään ollut syvällisiä ongelmia, että olisi ollut oikeasti pohjalla, mutta ei meillä kovin hyvinkään mennyt. Me ei oltu niitä, jotka hengaavat Kalliossa kaikki illat ja kiskovat bisseä, mutta piti näyttää, että ollaan gangstampia kuin ollaan. Unelma oli, että saisi julkaista levyn Monspilla. Asuttiin kotona ja dokattiin viikonloput.
Miikka oli tehnyt neljä vuotta Hätis-ep:tä, mutta ei saanut valmiiksi biisejä eikä oikein tekstejäkään. Gasellien eka ep oli se tekemätön Hätis-ep. Miikka oli niin ylpeä siitä levystä, ettei sille ollut mikään ongelma mennä puistossa tyrkyttämään, että osta tästä.
Ep:n jälkeen tehtiin Kiittämätön, ja Pyhimys puffasi sitä Monspille. Tuli levysopimus. Kaikki nytkähti yhtäkkiä eteenpäin.
Seuraavaksi unelmaksi asetettiin, että pärjättäisiin opintotuella ja keikoilla. Helsingissä se tarkoitti, että klubeilla on 400 katsojaa ja ulkopaikkakunnilla 150 katsojaa. Sillä määrällä saa muutaman satasen kuussa ja tulee toimeen.
Vuonna 2011 tuli JVG:n Mustaa kultaa -levy. Siitä lähti aivan uudenlainen aalto suomiräpissä. Ne tulivat mitään kyselemättä nuuskaa vetävinä lätkäjätkinä. Ne eivät olleet pahoja poikia, mutta monet ottivat ne vakavasti. Mustaa kultaa oli meille iso juttu. Se kuuluu Jäniksen vuodessa. Yhtäkkiä me puhuttiin avoimesti siitä, että meidän ongelmat liittyvät opintotukeen eivätkä päihteisiin.
Jäniksen vuosi oli se, minkä kohdalla tajuttiin, missä paikassa halutaan olla.
Ennen sitä oli Ime huiluu, mutta se ei edustanut meitä ihmisinä. Yliopiston luennoilla mietitytti, että tällaista musaa sitten tehdään: ”Kokovartalokyrvät voi suksii vittuun / Vastuuntuntost sakkii, punaviinii latkii / Ja koittaa aikuista matkii”.
Niitä fiiliksiä tulee silti joskus. Kesällä oli festari, jolla oli paljon alaikäistä yleisöä. Me esitettiin siellä Teinijäte ja pohdittiin, että nuo on 14-vuotiaita ja me ollaan kohta 30, ja me vedetään tällaista biisiä.
Jussilla on ajatus, että mennään niin pitkälle kuin on mahdollista, on se Tavastia tai Stadika. Miikalla myös, kun sitä julkisuus ei ahdista sillä tavalla. Mulle siinä on ollut viime aikoina paljon työstämistä. Veikkaan, että Thubella on sama. Se ei ehkä samalla tavalla hihku ilosta kun pääsee EVS:ään, kun taas Miikka on silleen, että hauska juttu mennä televisioon.
En ajattele, että Gasellit olisi tehnyt mitään elinikäistä bändisopimusta, että olisi pakko jatkaa kuusikymppiseksi tai viisikymppiseksi tai nelikymppiseksi. Jos se ei sieltä luontevasti tule, niin pillit pussiin. Gasellit on ollut ystävyys ja sitten vasta bändi.
Jussi Mikkonen
– Musajusa –
Olisin hakenut Oulunkylän lukioon, jos en olisi päässyt yläasteen jälkeen pop-jazzille opiskelemaan musiikkia. Menin Ogeliin silti tanssimaan vanhoja, koska sen aikainen tyttöystäväni oli siellä. Me juteltiin Thuben ja Pekan kanssa ekaa kertaa vanhojen risteilyllä.
Hätis oli vähän sellainen Pohjois-Helsingin kruunaamaton freestyle-kingi. Kaveriporukoissa tiedettiin yleisesti, että se halusi soittaa suutaan aina tilaisuuden tullen. Jengi kyseli, koska Hätiksen ep tulee.
Thube ja Pekka menivät koulussa studiotekniikkakurssille ja äänittivät jonkinlaisen biisin ja ajattelivat, että nyt Hätis messiin tähän, kun se on the jätkä.
Me väännettiin Aivovuodon Lobon eli Mäkisen Visan kanssa jostain 11-vuotiaasta ilmaissoftalla ekoja biittejä. Se muuttui räpeltelystä harrastetoiminnaksi ja sitten vähän vakavammaksi harrastetoiminnaksi. Aika nopeasti Thube ja Pekka tulivat koputtelemaan ovelle, että voitko nakuttaa biittiä, äänittää ja tehdä teknistä hommaa. Jos muistan oikein, se oli Chaka Khanin biitti, johon piti leikata rummut ja tehdä biisi. Sitten me tehtiin.
Aluksi se tuntui jeesiltä kavereille. En nähnyt siinä tulevaisuutta. Visan kanssa tehtiin taiteellisempaa konemusaa Keramick & Lobo -nimellä, ja se homma oli vakavaa.
Lukion jälkeen kaikilla oli yhden vuoden gäppi. Sitä ennen oli lukulomaa ja kaikkea, jolloin ei tietenkään luettu yhtään, vaan se oli hyvä aika perustaa räppibändi.
Tulin muiden elämänvaiheeseen vähän ulkopuolisena. En ollut hirveästi hengannut porukoissa tai pelannut fudista tai lätkää niin kuin nuo muut. Olin nyhjännyt Visan kanssa kahdestaan koneella ja tehnyt musaa.
Aluksi olin mahdollistaja ja tekninen toteuttaja. Kun saatiin ekat julkaisut ja keikat tehtyä, mut integroitiin osaksi bändiä. Ep:tä tehdessä huomasi, että tuntuikin tosi hyvältä tuottaa sellaista musaa. Sitten aloin huomata, että keikkailu jätkien kanssa on kivaa, ja niiden kanssa tuli tosi hyvin toimeen. Oli siistiä ja uutta, kun hengattiin viikonloppuisin ja oli hirveä määrä tyyppejä Oulunkylästä lukioista tai lätkäjengeistä tai jostain.
Ensimmäisellä Gasellien keikalla Ravintolalaiva Wäiskin alakerrassa oli automaattisesti sata ihmistä tsiigaamassa, koska frendipiiri oli niin laaja. En ollut edes lavalla, vaan soitin biitit miksauspöydän takaa. Mutta se tuntui hullulta. En ollut koskaan ollut niin hurmoksellisella keikalla.
Kun aloitettiin keikkailu tosissaan, kaikilla oli käsitys siitä, että Gasellien pitää olla hyvä livebändi. Kun mentiin lavalle ja joku oli turhan maistissa tai hommat ei muuten vaan toiminut, tuli riitaa.
Pekka ja Miikka tuntevat toisensa niin kaukaa, että niillä kiehahtaa helposti. Thube on Sveitsi. Se rauhoittelee, kun kolmistaan huudetaan päät punaisina. Enää riitoja tulee pari kertaa vuodessa. Ollaan opittu tunnistamaan toistemme ominaisuuksia ja painamaan villaisella.
Raha on oikeastaan ainut asia, josta yritetään riidellä mahdollisimman vähän. Kaikki menee tasan, jokainen hoitaa omansa ja niistä ei tarvitse sen enempää keskustella.
Autossa on työhön liittyvää ja ei-missään-nimessä työhön liittyvää keskusteltavaa. Ennen ”Pögötissä” oli vain cd ja radio. Se ei ruokkinut musankuuntelukulttuuria. Nykyään voidaan kuunnella demoja autossa ja miettiä, mitä puuttuu.
Perjantaisin pureksitaan uusia biisejä Spotifysta. Viime aikoina ollaan kuunneltu Cheekin kirjaa ja Sarasvuon podcastia kerran. Usein jollain on vahva visio, että pitää kuunnella kitaraindietä ihan saatanan kovalla, mutta muilla ei ole yhtään sellainen fiilis. Yritin kerran kuunnella Edu Kettusta. Kaikki dumasivat mut ihan täysin.
Mä olen tyytyväinen osaani. Pääsen kokemaan samat jutut kuin muutkin, mutta mulla on hajurako. En ole se, jota seurataan eniten.
Pekka on meistä se, jolla on todella korkea työmoraali ja korkeat tavoitteet. Sillä on taipumus nähdä uhkakuvat isoimpana. Usein me muut ei edes huomata, että sellaisia on olemassa.
Epätoivon hetkiäkin on ollut. Yhden vapun jälkeisenä päivänä oli keikka Kuopion Henry’s Pubissa ja seitsemän maksanutta yleisössä. Jäniksen vuosi oli juuri ilmestynyt ja saanut hyvän vastaanoton.
Mutta ne hetket ovat olleet lyhyitä. Kuopion keikasta ei mennyt kauaa, kun oli Aina-levyn julkkarit Virgin Oilissa. Se oli ääriään myöten täynnä. Oli varmaan otettu liikaakin jengiä ineen.
Aika pitkään oli kipuilua, miten luonnehtia tätä ytimekkäästi. Lopulta me tajuttiin, että ollaan neljä tavisjätkää, joilla on hyvä meininki. Miksi esittää jotain muuta tai hakea jotain roolia?
Meillä ei ole erikseen esiintymisasuja. Keikoilla vedetään päälle ne rytkyt, joissa on käyty lounaalla. Koska tehdään itse biisit, ne kuulostaa meiltä eikä biisileirimusalta. Meillä on hyvä ryhmädynamiikka ja kemia, ja se välittyy. Mielestäni me ollaan nykyään tosi hyvä livebändi.
Rutiini on, että Hätis käy paskalla kymmenen minuuttia ennen keikkaa. Minä ja Pekka mietitään settilista. Pekalla on voimakkaat mielipiteet siitä, millainen keikka soitetaan. Mun pitää olla kartalla, koska soitan ne. Käydään biisit Pekan kanssa läpi ja näytetään Thubelle ja Miikalle: ”Onks hyvä?”
Ne sanoo: ”On hyvä.”
Tuomas Pietikäinen
– Thube Hefner –
Olin pelannut lätkää, mutten koskaan tykännyt lätkänpelaajista. Olin identifioinut itseni enemmän skeittariksi. Pekalla oli pipo päässä. Ei todellakaan fruittari, mutta hallilta tuttu hahmo. Ajattelin, että tuon kanssa ei ole mitään yhteistä.
Minusta, Pekasta ja Sasusta tuli kolmikko. Pekan kanssa tuli aina Miikka puheeksi: Miikka sitä, Miikka tätä. Mutta sitä ei nähnyt missään. Lukion ekan luokan keväällä mentiin juomaan pussikaljaa Savelaan, ja Miikka tuli sinne. Se oli kuin pyörremyrsky. Sairas länkytys.
Miikka puhui tosi asiantuntevaan sävyyn räpistä, rumpukoneista ja tuollaisista. Se osasi sanoa, että ”hyvät 808-soundit” ja tuntui, että vau, se tietää. En osaa sanoa, tiesikö se oikeasti.
Hätiksellä oli ajokortti, kun se on vuoden vanhempi, joten lukion puolenvälin jälkeen ajeltiin paljon autolla. Kuunneltiin sen hamstraamia levyjä ja oltiin, että vitsi on hyvää kamaa. Bay Area- ja south-juttuja, joista en tiennyt mitään.
Jossain vaiheessa Pekka ehdotti, että pitäisikö tehdä yhteinen biisi. Lukion studiotekniikan kurssilla tehtiin juttuja, jotka on haudattu syvälle Viikin pelloille. Jussi teki biitin, ja kun Hätis kuuli siitä, se oli, että miksi hän ei ole mukana. Sillä oli karismaa ja auraa räppäämisen ympärillä.
Asiat tapahtuivat kaljan ympärillä. Kokoonnuttiin jonnekin ja tissuteltiin bisseä. Joku laittoi biitin soimaan, ja Hätis alkoi länkyttää freestyleä. Sen jälkeen muidenkin vähän piti.
En muista, puhuttiinko me silloinkaan, että pannaan bändi pystyyn, mutta tehtiin Myspace ja päätös yhdestä biisistä.
Lukion jälkeen asuin himassa. Valvoin kolmeen tai neljään yöllä, kuuntelin musaa tietokoneella, nukuin iltapäivään ja venasin, että faija tuo auton.
Se oli juuri se vaihe, kun lukio oli loppu. Tuli vähän angstinen fiilis. Mutsi pakotti poliittisen historian valmennuskurssille ja pääsykokeisiin, mutta mua ei oikein kiinnostanut. Päivän ainoa suunniteltu tapahtuma saattoi olla yöllinen ajelusessio ympäri Pohjois-Helsinkiä. Tai sitten käytiin Swengissä.
Se släkkeröinti meni aika nopeasti ohi. Kun oli ollut vuoden Amicalla tiskaamassa, alkoi olla selvää, että jotain muuta pitää keksiä.
Jussi kävi sivarin Oulunkylän yhteiskoulussa, mikä oli meidän lukio. Se mahdollisti paljon juttuja. Saatiin käyttää studiota. Oltiin ensin puhuttu yhdestä biisistä, sitten toisesta. Pekka oli tosi vahvasti sitä mieltä, että jos tehdään jotain, tehdään kunnolla. Raavitaan fyrkat kasaan ja painetaan kunnon kannet, että se näyttää vakavasti otettavalta.
Cd oli tosi halpa: viisi euroa. Jussi oli näreissään, että miksi me myydään sitä niin halvalla. Meille tärkeintä oli, että se liikkuu.
Kun päästiin Kultabassokerhon haastatteluun, meillä oli aika railakas meininki. Jännitti niin paljon, että oltiin valmistauduttu vetämällä aika tuhdit pohjat. Pyhimys oli siellä hillumassa studiolla. Lähtiessä se tuli sanomaan meidän levystä, että aika hyvännäköinen paketti: ”Sovitaanko, että ostan sanotaan viidelläkympillä levyjä ja laitan ne Yellowmicin nettikauppaan myyntiin. Kun seuraavan kerran teette jotain, tulkaa soittamaan niitä mulle ennen kuin julkaisette.”
Seuraava askel oli Kiittämätön, jota soitettiin Pyhimykselle, joka puhui meidät VilleGallen avustuksella Monspille. Linja oli vähän se, että Kepe kyllä julkaisee, jos oma rosteri siunaa, että kannattaa.
Hätis oli silloin tosi vahva keulakuva. Miikka on ulospäinsuuntautunut ja esiintymisvalmis luonne, että se ottaa tilan.
Muistan kun selattiin Basson keskustelupalstoja, ja palaute oli, että Hätis on paras ja nämä muut ihan statisteja. Se otti aika paljon aivoon, koska mun omat verset oli mielestäni ihan hyviä. Mutta antoi se perspektiiviä, että sai katsottua itsensä ulkopuolelle ja tajuttua, että onhan tämä tosi raakileen kuuloista kamaa. Tuli fiilis, että pitää keskittyä enemmän, räpätä enemmän ja kirjoittaa enemmän.
Räpissä on ylipäänsä skabailulähestymistapa. On tosi ahdistava kela, että pitäisi olla paras. Musasta on myös tullut tulosurheilua, jossa striimit, keikkakalenterit ja kaikki on koko ajan julkisessa jaossa. Mekin tuijotetaan niitä. Jussi on se, joka tykkää eniten tsekata Spotifysta, miten biiseillä on mennyt. Hyvä, että se katsoo, koska se antaa suuntaa ja infoa siitä, miten keikat voisi myydä.
Meidän musaan on tullut lisää popmusiikin kikkoja ja sävyjä. Se on ollut tietoinenkin päätös, mutta ei ehkä siinä mielessä, että tavoite olisi ollut alkaa tehdä rahaa ja saavuttaa suosiota. Edelleen tulee aika paljon palautetta, että ekat levyt oli parhaita ja uudet tällaista popahtavaa.
Isommat festarikeikat on silti herätteleviä hetkiä. Niillä on huomattavasti enemmän jengiä kuin perusklubikeikalla. Monesti iskee päin kasvoja, että mistäs nämä tänne pelmahtivat. Ekat Ruissin keikat oli pienellä minirantalavalla, mutta siihenkin mahtuu eteen paljon jengiä.
Jengi tunnistaa tai tulee vetämään hihasta aika vähän. Ei ehdi kusi nousta päähän, ettei nyt artistina saa enää olla rauhassa missään ja jengi toljottaa. En kyllä tiedä, huomaisiko Miikka edes eroa. Se puhuu kaikille puolitutuille koko ajan niin paljon kadulla, että ei se erota, tunteeko se niitä vai ei.
Räppäreistä on helppo piirtää karikatyyri, että ne on vähän daijuja tyyppejä, jotka tulee kultaketjut kaulassa mestoille eikä mieti, mitä tekee, mutta näyttää, että koko ajan on saatanan kova meininki. Meistä kenelläkään ei ole mitään ambitioita sen suhteen, että pitäisi ottaa mallia Jenkeistä ja painaa koko-Off-White-Balenciaga-asussa tuolla.
Meille malli tulee varmaan siitä, että Monspia on leimannut jokamiehen räppihomma. Me ollaan aika perustylsiä äijiä, mutta kyllä me mietitään, mitä tehdään.
Miikka Niiranen
– Hätä-Miikka –
Alkuun moni jauhoi, että ei teistä tule mitään. Frenditkin sanoi, että rehellisyyden nimissä, teillä on tosi hauska meininki keikoilla, mutta ei tuo vie mihinkään. Jos joku haluaa lääkäriksi, sanotaanko sille noin? Että näppärät sormet ja valovoimainen tyyppi, mutta ei kirurgiainesta.
Olin soittanut kitaraa grindcorebändissä ja laulanut emobändissä. Freestyleräpin imin Käpylässä meidän lukiosta. Räpättiin ja juotiin kaljaa kallioilla.
Joskus 2006 tutustuin VilleGalleen Junon kautta. Kun Juno esitteli meidät, Ville sanoi: ”Sä oot se kova freestailaaja, se Hätis.”
Mun piti tehdä soolo-ep. K.V.N & Lobo -kaksikosta tuttu Visa Mäkinen tuotti mulle. Se laittoi 24 biitin cd-r:n. Poimin sieltä seitsemän ja päätin, että näihin teen biisit. En tehnyt.
Mulla oli kolme vuotta aiemmin sekin biitti, mistä tuli Graciasin HKI. Diggasin sitä, mutta en saanut ikinä mitään tehtyä.
Aina kun kirjoitin jotain, tuntui, että ei ollut mitään annettavaa eikä kukaan halua kuulla, mitä teen.
Bändi oli rohkaiseva tekijä.
Pekan oon tuntenut hiekkalaatikolta. Sitä kautta tutustuin luontevasti Tuomakseen ja Jussiin. Niillä oli parempi visio tekemiseen. Lukion jälkeen me kaikki oltiin vähän tilanteessa, että urheiluseurat oli jääneet taakse, eikä ollut kauheita intohimoja elämässä.
Jussi oli heti ulkojäsen. Se katsoi alas meidän toimintaa ja varmaan ajatteli, että mennään yhdessä studiolle ja äänitetään räpit. Sitten ne tajuavat, että ei siitä tule mitään ja jättävät homman siihen. Mutta me sytyttiin niin saatanasti. Meidän eka biisi sai hyvää palautetta. Ja mäkin sain tehtyä sen biisin, jota olin hautonut saatana 10 vuotta. Se oli aika voimaannuttava fiilis.
Olin freestailannut ja pidin itseäni räppärinä. En ollut mikään mentori, mutta huomasin, kun pojat kehittyivät, että oh fuck, ne on mun tonteilla nyt. Muistan tunteen, kun luin Youtube-kommentin, että ”Hätis oli ennen paras, mutta nyt se on paskin”.
Sitä aina sanoo, että ei suhtaudu räppiin kilpailuna. Mutta ei sitä halua hävitäkään. Nykyään on siistiä, että enää meillä ei ole keskinäistä kilpailua. Joskus oli itse jo demottanut värssyn, ja Thube tuli jollain vitun kovalla värssyllä. Sitten piti kirjoittaa omakin uusiksi.
Se on sitä näyttämisen halua, että kuuluisi johonkin skeneen. Että menisi Biiffiin (Punavuoren edesmenneeseen We Got Beef -yökerhoon) ja tytöt pyytäisivät nimmaria.
Kun se toteutui, se ei enää tunnu samalta kuin unelmissa. Samoin olin suunnitellut, että voidaan hajota, kun päästään Tavastialle keikalle. On kolmeen neljään kertaan menty sellaisen tason yli, mihin ei olisi uskonut. Monspin diili on edelleen henkilökohtaisesti isoin juttu.
Mun rooli bändissä on olla sosiaalinen ohjus. Yritän havainnoida, ketä me ollaan tavattu tien päällä. Äijille ei jää naamat eikä nimet mieleen. Se on noloa mennä paikalle, jos ravintolapäällikkö moikkaa ja Thube menee viidettä kertaa tervehtimään, että ”Moikka, Tuomas”, johon kuuluu vastaus, että te kävitte täällä kuukausi sitten.
Tykkään mennä haastatteluihinkin. Viihdyttäjä herää, ja pitää hoitaa pienet naurut. Oon paneelishow-vieras luonnostaan. Jätkätkin on silleen, että ”Hätis hoitaa”, ”ai Kymppitonniin? Hätis lähtee”. Ei mulla ole mitään sitä vastaan.
Alussa minä ja Jussi tehtiin biittejä, joita viilattiin porukalla. Tai me käytiin Pekan kanssa kävelyillä miettimässä biisejä. Nykyään tehdään paljon enemmän yhdessä.
Hittivainua meillä ei ole, koska me ei tehdä hittejä hittien vuoksi. Ne tulee vahingossa. Muistanks mä väärin oli levybiisi, mutta nyt se on yksi meidän isoimpia biisejä. Tuo uusi biisi, Se ei kuulu sulle, ei olisi mielestäni ollut edes sinkku, mutta levy-yhtiö tykkäsi siitä.
Pekka on palavasieluinen, välillä vähän tosikko ja käytännönläheinen. Se tuo biisijuttuihin isompia linjoja ja teemoja. Tuomas on lähempänä meikäläistä. Se on enemmän yläpilvessä ja tuo tarkkojakin soundillisia nyansseja, mitä yritetään saada Jussillekin läpi.
Minä, Jussi ja Pekka voidaan omilla mielihaluillamme ja fiiliksillämme saada takapakkia touhuun. Thube on maitohappobakteeri.
Musan kanssa me saadaan hankalat tilanteet laukeamaan. Kai ollaan aina saatu, kun ollaan yhä yhdessä bändinä. On käynyt sillä lailla Tupu, Hupu ja Lupu, että ollaan opittu haluamaan samoja asioita.
Me ei olla Hansonin veljekset, vaan enemmän Sedinit. Mennään samaan joukkueeseen, muutetaan samaan taloon, hankitaan yhteinen vaimo ja käydään paskalla yhdessä.
Meidän riidat on kuin parisuhderiitoja, välillä käytännön asioista, mutta paljon useammin älyttömistä jutuista.
Joskus on meinannut tulla nyrkkitappeluita, kun asiat on kännissä eskaloituneet. Se oli ilmantuulahdus, kun lähdettiin Puerto Ricoon bändilomalle ja riideltiin ensimmäisenä iltana jostain älyttömästä, tyyliin henkilökohtaisesta rahankäytöstä. Pöydät ja tuolit lensi, jengi katsoi, eikä enää uskallettu mennä samalle terassille loppulomalla.
Tai sitten mökötetään autossa, kun väki haluaa kuunnella jotain Jari Sarasvuon podcasteja juuri silloin, kun sulla olisi hyvä fiilis kuunnella Neil Youngia. Mutta sekin on usein väsymystä, nälkää ja darraa, kuten pikkulapsilla.
Meillä on tosi perheenomainen fiilis, mikä on tosi siistiä. Terapeutteina ollaan kehitytty kaikki. Kaikista asioista voidaan puhua. Von Hertzen Brothers ei olla, kun ei olla oikeita veljiä, mutta on siinä vahva veljeys ja sisaruus. Ei me ihan samalla hammasharjalla pestä, mutta nukutaan olosuhteiden pakosta hotelleissa samoissa sängyissä. On se aika läheistä olemista. Tulee joku hippifiilis.
Artikkeli julkaistu Rumbassa 4/2018.
