Vaikka tällä kerralla kukaan ei heiluttanut sateenkaarilippua, se ei estänyt tuskanparahdusta poliittisen kentän oikealta laidalta, kun vasemmistolainen kulttuuriministeri heittäytyi musiikkikriitikoksi.
Kuvat: Cheek & Wikimedia Commons
Syyskuisen Gloria-lehden sisällöstä jaeltiin medialle meheviä makupaloja paljastamalla, että kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki (vas.) suhtautuu ynseähkösti muutamiin kotimaisiin bileräppäreihin. Ilta-Sanomat lainaa haastattelusta ydinkohdan:
Aloin kuunnella rapia 90-luvun taitteessa. Silloin rapia soi radiossa kerran viikossa, ja piti olla tarkkana, että sai lähetyksen nauhalle C-kasetille. Pidän yhteiskunnallisesta Suomi-rapista. Sen sijaan nämä Cheekit ovat hirveää sontaa.
Sitaatti aiheutti kolossaalisen pask… palautemyrskyn julkisessa keskustelussa. Erityisesti nuivuuden syyksi arveltiin Jare Tiihosen tukea presidentti Sauli Niinistölle presidentinvaalikampanjan aikana. Niinpä Kansallisen Kokoomuksen sähköinen puoluelehti repi pelihousunsa poikkeuksellisen syvältä. Verkkouutiset kääntyi kansanedustaja Timo Heinosen (kok.) puoleen. Cheekin kulttuurikummi ei vaiennut, vaan latasi:
Onhan se kulttuuriministeriltä törkeä kannanotto.
Mutta hallituspuolueiden edustajien kränän keskellä kukaan ei osannut odottaa älähdystä oppositiosta. Roimalla puoluetuella pystytetty Perussuomalainen-lehti ehätti julistamaan kulttuuriministerin kommentin – stalinismiksi. Mitä hämmentävimmässä artikkelissa lukee sananmukaisesti näin:
Myös Josef Stalin muistetaan tavastaan ottaa kantaa kulttuuri-ilmiöihin. Neuvostoliiton valtionpäämies ei pitänyt länsimaiseksi moititusta formaalista musiikista, minkä vuoksi mestarisäveltäjä Dimitri Shostakovits joutui olemaan varpaillaan säveltelynsä kanssa.
Tämän jälkeen lehti toteaa stalinismin ylimmän rokkipoliisin tai -miliisin olleen kulttuurivastaava Andrei Zdanov, joka vuoden 1948 päätöslauselmassa syytti säveltäjäneroa ”formalismista”. Tästä koukataan notkeasti Suomen sodanjälkeiseen historiaan ja liittoutuneiden valvontakomissioon, jossa samainen Zdanov heilutti nuijaa. Sattumaa?
Artikkelissa muistellaan murhemielin myös ”zdanovilaisen taiteen aikaa” 1930- ja -50-luvuilla. Tuolloin neuvostotaiteilijat olivat tiukasti puolueen suitsissa eivätkä missään tapauksessa tuottaneet postmodernia tekotaidetta.
”Nähtäväksi jää, miten käy Jare ’Cheek’ Tiihosen tapauksessa”, artikkelin laatinut toimittava lopettaa pahaenteisesti.
Lehti valitettavasti vaikenee oman taustaorganisaationsa eduskuntavaaliohjelmasta, jossa poliittisesti ohjattua taidetta nimenomaan kaivattiin Suomeen. Vaikka ohjelma vaikuttaa sittemmin kadonneen netistä, Suomen Kuvalehden artikkelissa helmikuulta 2011 on siitä paljonpuhuva lainaus:
Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle.
Mutta mikäli artikkelia halutaan tulkita myönteisen kautta, voidaan puoluepoliittiset kädenväännöt hetkeksi unohtaa. Ehkäpä Perussuomalaisen toimittaja vain halusi korostaa lukuisia musiikillisia yhtäläisyyksiä Leningradin piirityksen sankarin ja Suomen kansan rakastaman räppärin välillä?
Cheekin uusi albumi ilmestyy jo ensi kuussa, joten vertailu neuvostosäveltäjään on helppoa. Albumilta on julkaistu äskettäin video Timantit on ikuisia, jota kuunnellessaan voikin aistia leningradilaistunnelmia, jos tarkasti kuuntelee. Vaikkapa tästä: