Pop-essee: Minä, minä, minä! Taylor Swift ja egoismin aikakausi

Popmusiikissa jyllää parhaillaan egoismin aikakausi. Se poikkeaa Samuli Knuutin mukaan jyrkästi klassisesta poptähteyden ideaalista.

14.11.2017

Mark Harris kirjoitti New York Magazineen hienon esseen otsikolla Taylor Swift’s Look What You Made Me Do is the First Pure Piece of Trump-Era Art, jonka pointtina oli se, että kutakin aikakautta määrittävät poptaideteokset eivät koskaan ole niitä parhaita. Harrisin mukaan emme yhdistä Reaganin aikakautta David Lynchin Blue Velvetiin vaan Dynasty-sarjan tapaan fetisoida valtaa ja Top Gunin ”liukuvoideltuun militarismiin”.

Harris otti esimerkiksi Trump aikatauden taiteesta paitsi Mayweather–McGregor-ottelun, myös Taylor Swiftin odotetun comeback-singlen. Siinä Swift kaupallistaa jokaisen ”biiffinsä”, tekee omasta hyvin julkisesta yksityiselämästään välineen, jolla myydä musiikkiaan.

Look What You Made Me Do on minusta varsin briljantti popsingle, joka pärjäisi ilman kaikkia viittauksiaan – menneinä vuosikymmeninä se olisi tulkittu vain lauluna petollisesta ystävästä tai rakastajasta. Kuitenkin se on täynnä viittauksia Taylorin ”vihollisiin”, sillä ”I don’t like your tilted stage” on suora syytös sekä Kanye Westille että Katy Perrylle, joilla molemmilla on kiertueellaan ollut vino lava. Kanye West pääsi Taylorin vihalistalle viime vuonna julkaisemallaan Famous-kappaleella, jolla Kanye räppäsi kieltämättä hyvin loukkaavasti: ”I feel like Taylor and I still might have sex / Why? ’Cause I made that bitch famous”.

Voisiko kukaan kuvitella kenenkään valkoisen miehen kirjoittaneen moista ja päässeen yhtä vähällä?

En muista miksi Taylor on riitaantunut Katy Perryn kanssa, enkä viitsi ottaa selvää, koska elämäni on siihen ihan liian lyhyt. Kuten teidänkin. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun Swift kirjoittaa itsestään: kolmen vuoden takainen, sinänsä nerokas Shake It Off -single oli alusta loppuun parodiaa siitä, kuinka maailma näkee Taylorin. Näennäisen itseironian takana lymyää suuri arroganssi: ikään kuin meitä kaikkia kiinnostaisi, miten Swift hahmottaa oman julkisen persoonansa. Taylor Swift ei ole ainoa, joka tällaista tekee. Viime vuosina olemme saaneet todistaa Beyoncén ja Jay-Z:n avioliiton uskottomuuskriisiä heidän albumiensa Lemonaden ja 4:44:n kautta. (Sinänsä ajatus, että joku on uskoton Beyoncélle, on hyvin hämmentävä.) Rihannan ja Draken mahdollinen suhde on myös ollut spekulaation kohteena. Aivan uutta tämä ei toki ole: esimerkiksi ­Carly ­Simonin You’re So Vain -hitin on tulkittu referoivan muun muassa ­Mick ­Jaggeria.

Kaikki tämä viittaa valtavirtapopin kirjaimellistumiseen. Ainahan on ollut niin, että kuulijat samastavat laulun esittäjän siihen, mitä hän laulaa. Vain Bob Dylanin, Leonard Cohenin ja Morrisseyn kaltaiset laulunkirjoittajat pitävät kappaletta novellina, jossa voi ottaa jonkun vieraan ihmisen hahmon. Justin Bieber ei ikinä voisi laulaa kappaletta, jonka nimi on Pregnant for the Last Time (Morrisseyn single vuodelta 1991). Ennen emme tienneet Diana Rossin tai Britney Spearsin yksityiselämästä mitään, mutta silti he ottivat lauluissaan itsensä näköisen roolin: joko kypsän naisen tai teinitytön.

Kaipuu ”johonkin todelliseen” ei rajoitu pelkästään popmusiikkiin. Viime aikojen yllättävin kirjallisuushitti on ollut Karl-Ove Knausgårdin kuusiosainen Taisteluni-sarja, jossa hän kertoo piinallisen yksityiskohtaisesti omasta elämästään. Kun hän sarjan alussa sanoo, ettei ole koskaan pitänyt päiväkirjaa, lukijan pääteltäväksi jää, kuinka uskottava on esimerkiksi sivun lista ruokaostoksista, joita hän osti siivotessaan alkoholisoituneen isänsä kuolinpesää. Ei ihme, että häntä on kutsuttu ”ikävystymisen Balzaciksi”, sillä kakkososan yli 20-sivuinen jakso lapsen synttäreistä on yhtä aikaa sekä barbaarisen ikävystyttävä että täysin totta.

Samaan sarjaan saattaa kuulua Elena Ferranten Napoli-sarja, joskaan varmoja emme voi olla, sillä kirjailijan henkilöllisyys on salainen. Elokuvan puolella dokumenttileffojen suosio on myös osa tätä ilmiötä. Tällaisena ”fake news” -aikakautena ihmiset kaipaavat kipeästi autofiktiota. Kaikki tämä poikkeaa jyrkästi klassisesta poptähteyden ideaalista. Ennen sosiaalisen median aikaa David Bowien, Princen ja Michael Jacksonin kaltaiset supertähdet määrittelivät itsensä tavoittamattomuudellaan. He ottivat keinotekoisia persoonallisuuksia (Ziggy Stardust) tai muuten vain hämärsivät yhteydet oikeaan elämäänsä. Jopa Madonna, jota voi pitää itsensä brändäyksen edelläkävijänä, hyödynsi tähteyttä keinona luoda itselleen keinotekoisia persoonia, ei väylänä kaupallistaa yksityiselämäänsä.

Eilisen suurimmat tähdet antoivat haastatteluja hyvin harvoin, kun taas nykyään he ohittavat median ja kommunikoivat suoraan faniensa kanssa. Etuna tässä on se, että he voivat itse luoda persoonansa; tiedotusvälineet eivät pääse väliin sotkemaan tulkintoineen.

Suuremmassa perspektiivissä tämä on kaikki liittyy kaikkeen -ajattelua. Jokainen Marvel-elokuva liittyy tavalla tai toisella kahteenkymmeneen edelliseen Marvel-filmiin. Tämän ajattelutavan mukaan emme saa kaikkea irti Taylor Swiftin singlestä, jos emme tiedä, kenen kanssa hän on riitaantunut ja miksi. Mikään taideteos ei ole nautittavissa sellaisenaan, vaan jokaiseen liittyy aina jonkinlainen taustakertomus. Jos emme sitä tunne, olemme ulkopuolisia.

Tämän tendenssin varjopuolena on toki se, että on helppoa tuntea itsensä ulkopuoliseksi. Jos ei tiedä Taylorin kaikkia riitoja ja niiden taustoja, se tekee hänen varsin nerokkaasta singlestään muutamaa piirua vähemmän helposti lähestyttävän. Ja kuten Mark Harris esseessään kirjoittaa: tunnemmeko me tuttavapiiristämme ketään kroonista riitautujaa, joka ei olisi ihan sietämätön tyyppi? Ja tarvitseeko Taylor Swiftin mainio single mitään taustakertomusta toimiakseen?

Lisää luettavaa