Portishead viimein Suomeen – Rumban toimituskunta havainnollistaa, miksi tämä on ihana uutinen

Triphop-legenda Portishead saadaan viimein keikalle Suomeen. Ilosaarirockin ohjelmajulkistus sai Rumban avustajakunnassa aikaan riemunkiljahduksia.

Teksti: Saku Schildt, kuva: Ilosaarirock

Ilosaarirock julkisti tänään lisää esiintyjiään. Joensuussa konsertoivat ensi kesänä muun muassa Alice in Chains, Mustasch, Ellie Goulding, A$AP Ferg ja Trentemøller – sekä itse Bristolin ihme Portishead.

Kaksi uraauurtavaa levyä 1990-luvulla ja kolmannen vuonna 2008 julkaissut Portishead on triphop-soundin jättiläinen, jonka levyjä ihaillaan, kappaleita coveroidaan ja musiikkia käytetään elokuvien soundtrackeilla vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Rumban toimituskunta nimeää nyt suosikkinsa orkesterin tuotannosta ja kertoo, miksi 11.–13.7. juhlittava Ilosaarirock on keikkauutisen myötä vahvasti odottamisen arvoinen.

”Maailmani muuttui hetkeksi vuonna 2008, kun kuulin Portisheadin uusimman levyn ensimmäisen singlen. Machine Gun kävi suoraan selkärankaan. Rätisevä synteettinen konetuliase toi maailman pahuuden epämiellyttävän lähelle, mutta Beth Gibbonsin surumielisen kaunis laulu toi mukanaan inhimillisen lämmön ja antoi uskoa vielä ihmisen tarpeellisuuteen tässä teknologisoituvassa maailmassa. Silti sanoitus epäilee juuri tätä: “If only I could see, return myself to me”. Verkkoon voi hukkua, ja ehkäpä tarvitaan jotain ei-materiaalista itsensä löytämiseen (Gibbonsin sanoituksessa mainitaan sana ”pelastaja” – on se sitten mitä tahansa). Nerokkaan yksinkertainen biisi on kuin epäkunnossa oleva kovalevy, joka jumittuu yhteen levyvirheeseen. Voiko parempaa kuvaa digitaalisen kylmästä 2000-luvusta olla?”

– Markku Roinila

”Portisheadin ensimmäinen levy on paras, mutta yhtyeen vaikuttavin kappale on Machine Gun. Vihasin sitä ensimmäiset kymmenen kuuntelukertaa. Se teki minulle fyysisesti pahan olon. En vieläkään pidä biisistä. Se ei ala missään vaiheessa. Se vain on, heti alusta lähtien. Se on panssarijuna, joka jyrää alleen. Machine Gun kuulostaa sodalta, juoksuhaudoilta, irtraajoilta ja kuolemalta. Machine Gun on ainoita aidosti ahdistavia kappaleita, joita kuunnellessa minun tekee mieli oksentaa. Tuntuu käsittämättömältä, että sen kaltaisen teoksen sisältävä albumi nousi Amerikan albumilistalla sijalle seitsemän.”

– Jarkko Fräntilä

”Suosikkibiisini on Mysterons. Vuosina 1999-2001 kuuntelin Portisheadin Roseland NYC Liveä kirjaimellisesti joka ilta nukkumaan mennessäni. Mysterons on neljäs biisi, ja yleensä sen kohdalla vaivuin suloisenkarheaan uneen.”

– Jussi Mäntysaari

”Täman tilalla voisi olla mikä tahansa Dummy-levyn biisi, ne ovat kaikki yhtä hyviä ja rakkaita. Levyllä ei ole heikkoa kohtaa. Mutta tämä kappale oli se, joka aloitti kaiken. Ekan albumin eka raita.”

– Teemu Fiilin

”Portisheadin Roads on lähes täydellinen kappale. Sen ylöspano on yhtä hauras kuin ne tunteet, joista siinä lauletaan. Yhtye pyöristää triphopin terävimmät kulmat ja saa aikaan vähäeleistä, riisuttua ja riisuvaa kauneutta. Ja Beth Gibbonsin äänen värit kertovat enemmän kuin sanat, jotka hän hiljaa resitoi.”

– Juha Wakonen

Roads olisi tähän ilmeinen valinta, onhan se kirjaimellisesti täydellinen biisi. Vaikka kappaleen on kuunnellut ainakin kerran viikossa 1990-luvulta saakka, se saa edelleen kylmät väreet selkäpiihin viimeistään kohdassa 3:20, kun basso tulee mukaan. Mutta kun kappaleen hienous on yleisessä tiedossa, nostetaan tähän nyt hieno biisi orkesterin toiselta ja heikoimmalta levyltä. Humming on uhkaava, salaperäinen, ihon kananlihalle vetävä taideteos, jonka avulla voi havainnollistaa myös Portisheadin ilmiömäistä tyylitajua musiikkivideoiden suhteen. Upea kokonaisuus kaiken kaikkiaan.”

– Saku Schildt

”Olen nähnyt elämäni aikana tuhansia yhtyeitä konserttitilanteessa. Yksikään bändi ei ole konserteissaan onnistunut tempaisemaan minua yhtä totaalisesti irti ajasta ja paikasta kuin Portishead. Yhtyeen musertavan kauniissa kappaleissa on jotakin täysin ainutlaatuista ja toismaailmallista. Yksittäisistä kappaleista rakkain taitaa olla Wandering Star, vaikka muuten olenkin sitä mieltä, että kakkoslevy Portishead päihittää synkkyydessään Dummy-debyytin mennen tullen.”

– Tomi Palsa

”Portisheadin Sour Times on triphopin kiteytymä. Pop-musiikin historian visuaalisimpia kappaleita, joka kuulosti ilmestyessään 20 vuotta sitten uudelta ja ajattomalta yhtä aikaa. Rautalankakitara ja Beth Gibbonsin laulu, unelias tunnelma ja sopiva annos selittämätöntä sopivat hyvin Twin Peaksin ja Crying Gamen jälkilämmöiksi. Teho on tallella, ehkä myös Karjalan kesäyössä.”

– Pasi Kostiainen