Provokaation puolustaja – haastattelussa Kauko Röyhkä

Maantie-levyn julkaisseelle KAUKO RÖYHKÄLLE musiikista on tulossa ”rakas harrastus”. Rock ei soi enää radiossa eikä festivaaleilla. Muuten maailma on pysynyt samanlaisena. Röyhkän mielestä kulttuuriväellä on ollut sokeat pisteensä nyt ja 1980-luvulla. Kummallakaan kerralla hän ei ole malttanut olla provosoimatta, jos on törmännyt tekopyhyyteen.

02.10.2018

Olet harmitellut musiikkilehtien tarpeettomuutta. Tulet kuitenkin haastatteluun ilomielin?

”
En ole sanonut, että ne olisivat tarpeettomia. Luen niitä itsekin. Enemmän se on sitä, että ne tuntuvat romahtavan, Suomessa. Onko niitä enää jäljellä? Kuka enää kirjoittaa meidän levyistä, kun me tehdään levyjä? Tai meistä? Mitä on tapahtunut tälle koko rockmusiikille viime aikoina?”

Harmittaako se?



”Kyllä se hämmästyttää minua, että tällainen kehitys on tapahtunut. Pitää yrittää miettiä uusia keinoja pysyä tässä hommassa. Me ollaan ajateltu tällaista striimaushommaa, pysyykö sillä mukana. Pystyykö sillä ohittamaan tällaiset normaalit mediat, koska en haluaisi mennä mukaan Vain elämää -ohjelmiin, SuomiLoveen tai Mökkireissuihin halailemaan ihmisiä, joista en pidä.”

Millaista striimaushommaa?


”Tutustuin yhteen pelityyppiin, joka on harrastanut striimausta pelimaailmassa. Se on laajentanut juttuaan sellaiseksi, että se kuvaa omaa elämäänsä ja höpöttelee siellä kaikenlaista, ja se jopa elättää sitä. Se puhuu monta tuntia päivässä niille ihmisille. Siitä on tullut niiden kaveri.”

Siis sinusta tulee tubettaja?

”En tiedä. Voisin tehdä sitä yhden päivän viikosta. Haluaisin siihen porukan, jolla olisi samantyyppiset mielipiteet asioista ja joka pystyisi tekemään siitä ohjelman ja antamaan ihmisille jotain sisältöä.”

Mauno Koivistoa mukaillen: pitääkö provo­soitua, kun provosoidaan?



”Tarvitaan ihmisiä, jotka pitävät virran liikkeessä. Kun kaikki alkavat hyytyä paikalleen, niin se on huono homma. Jotain pitää olla sellaista elämää ja haasteita. Tämä nykyinen tilanne on haaste, johon pitää pystyä vastaamaan.”

Mikä nykytilanne?



”Rock’n’roll on katoamassa. Lehtien vaikutus vähenee koko ajan. Televisio soittaa vain näiden tiettyjen artistien biisejä, jotka samat soivat koko ajan radiossa ja ne ovat kaikilla festareilla. Ruisrock ei ole enää Ruisrock vaan enemmän ’Ruispop’ tai ’Ruisrap’. Onhan siinä jokin muutos tapahtunut.”

Miksi 30–40 vuotta rockia soittaneet miehet toistavat jatkuvasti samaa levyä, että Ruisrock ei ole enää rock?

”Pitäisikö minun hyväksyä se? Mennä katsomaan, mitä ne muutkin siellä katsovat. Tai yrittää tehdä samanlaista musiikkia kuin ne?”

Eli ennen oli kaikki paremmin?



”En tarkoita sitä, että ennen olisi ollut paremmin. Asiat on aina huonosti. Niiden kanssa vain pitää pärjätä. Nykyiseen tilanteeseen pitää pystyä vastaamaan, tarjota jokin vaihtoehto ihmisille.

Sanoit vuonna 1987 Suomen Kuvalehden haastattelussa, että rockin kapinallisuus on kaluttu loppuun. Onko mieli muuttunut?

”Olen aina yrittänyt provosoida ja saada ihmiset sanomaan tiettyjä asioita. Rakastan rock’n’rollia. Se on muuttanut elämäni ja tehnyt minusta sen, mikä olen. En halua, että se tuhoutuu, että se katoaa.”

Mitä levysi kannessa oleva tarra ”jatkaa siitä, mihin Etelän peto jäi” tarkoittaa?



”Sama bändi, se on toinen levy saman bändin kanssa.”

Miten levyn ”vonkauslaulut” eroavat siitä, mitä olet ennen tehnyt?



”Ei mitenkään! Ajatellaan vaikka laulua Seksikäs nainen, se on ihan tavallinen rockballadi. Tykkään edelleen naisista ja rockista ja bändeistä, jotka tekevät rakkauslauluja tai seksikkäitä lauluja. Huvikseni sanoin Facebookissa, että se on protestilaulu. Tiesin, mistä narusta vetää, että saa huomiota sille biisille. Tiesin, että kun tekee tuon tempun, ne reagoivat tietyllä tavalla.”


Ketkä ne?



”Näen, että ne tietyt kiihkoilijat ovat samantyyppisiä tyyppejä kuin ne, jotka olivat 1980-luvulla kommareita, jotka suuttuivat kaikesta Neuvostoliiton arvostelusta. USA:ta piti arvostella Vietnamin sodan vuoksi, mutta kun Neuvostoliitto hyökkäsi Afganistaniin, se ei kiinnostanut, koska Neuvostoliitto oli ’rauhan maa’. Tuollainen tekopyhyys on aina ärsyttänyt minua. Voi sanoa, että nuo ihmiset provosoivat minua. Sen takia teen, mitä teen.”

Eli kun nyt provosoit ”kulttuuriväkeä” kirjoittamalla Facebookiin heteromiehen asemasta, se on rinnastettavissa siihen, kuinka sait oikeistolaisleiman kritisoimalla Neuvostoliittoa 1980-luvulla?

”1980-luvulla suomalainen kulttuurielämä oli vasemmistopainotteista, suorastaan kommunistista. Olin lukenut Solženitsyniä ja tiesin Neuvostoliiton keskitysleireistä. Mutta sitä ei olisi saanut sanoa. Nyt on #metoo, jonka kanssa olen samaa mieltä, että raiskaajat ja kopeloijat pitää laittaa kuriin. Mutta siitä en pitänyt, että televisiossa ruvetaan pilaamaan ihmisen elämää ilman, että siitä on tehty virallinen syyte. Louhimies on varmaan tehnyt jotain paskamaista kuvauksissa, mutta se olisi pitänyt hoitaa toisella tavalla.”

Millä tavalla?

”Jos noin monta näyttelijätärtä olisi yhdistänyt voimansa ja laittanut sille jonkin kirjelmän ja hoitanut asian omassa piirissä, niin kyllä se olisi siitä ottanut opikseen. Tunnen sen. Ei se mikään tyhmä jätkä ole.”

Kirjoittaessasi Louhimiehestä Facebookissa totesit sivulauseessa, että näillä mielipiteillä ei saa apurahoja. Mitä ajattelet apurahoista?

”On olo, että minun on vaikea saada niitä. Se johtuu varmaan siitä, kun olen muusikko, että myisin valtavia määriä levyjä. Tai sitten, että en ole oikea kirjailija sen takia, että olen muusikko.”

Turhauttaako se?



”Ei hirveästi, koska olen elänyt jo 38 vuotta sen kanssa. En ole koskaan saanut mitään monivuotisia apurahoja, mitä monet muut, minua vähemmän aikaa kuvioissa olleet tyypit ovat saaneet. Pisin on puolivuotinen. Jos julkaisen kirjan, saan siitä kolme tonnia ennakkoa. Joudun julkaisemaan aika helvetisti kirjoja koko ajan. Olen nyt alkanut tehdä näitä henkilökuvakirjoja, jotka myyvät hyvin. Joudun elättämään itseni kirjoittamisella. Ei minulla ole turvaverkkoa, joka pelastaisi, jos en saa rahaa. Minulla on perhe, joka pitää elättää.”

Kummat ovat tässä tärkeämpiä, musiikki vai kirjat?



”Kirjallisuus. Kun julkaisen levyn, se myy, minkä myy. Ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita, kuuntelevat Spotifysta. Keikoille tulee jengiä ihan hyvin, niistä saa rahaa, mutta nyt pitää ottaa kaikki trubaduurikeikatkin vastaan. Teostosta tulevat rahat ovat yhtä tyhjän kanssa. Voi sanoa, että musiikki on rakas harrastus.”


Pelkäätkö katkeroitumista?

”Ei minulla ole syitä katkeroitua. Mutta pitää yrittää selvitä. Olen helvetin iloinen siitä, että olen saanut tehdä näin paljon. Tällä hetkellä kaikki, mitä teen, julkaistaan. Kuulin juuri, että Katri Helena tai Kolmas nainen eivät pääse tekemään levyä, vaikka ne ovat paljon minua suositumpia.”

Muutama päivä haastattelun jälkeen Röyhkä kirjoitti Facebookiinsa: ”Joku kysyi vastikään, olenko katkera. En ole. Luuserit ovat katkeria.”

FAKTA

– Kauko Röyhkä, syntynyt 12.2.1959 Valkeakoskella. Kasvanut Oulussa. Oikealta nimeltään Jukka-Pekka Välimaa.

– Esikoislevy Steppaillen ja esikoisromaani Tien laidalla Waterloo ilmestyivät vuonna 1980.

– Yli 30 studiolevyä eri projekteissa. Tällä vuosikymmenellä muun muassa Severi Pyysalon, Riku Mattilan, Hypnomenin, Anna Inginmaan ja The Boots -taustayhtyeen kanssa.

– Muita yhtyeitä 500 kg lihaa ja Uhrijuhla. Valhe-yhtyeen Röyhkä jätti viime keväänä.

– 16 kaunokirjallista teosta, joista Kaksi aurinkoa oli Finlandia-palkintoehdokas vuonna 1996.

– 12 tietokirjaa, joita Röyhkä on tehnyt muun muassa yhdessä Ville Haapasalon, Arman Alizadin ja valokuvaaja Juha Metson kanssa.

Lisää luettavaa