1990- luvun lopun ja 2000-luvun aikana, elektronisten musiikkiratkaisujen lisääntyessä, käytiin rajuja autenttisuussotia. Hiljalleen radioiden groovaavat ysärihitit vaihtuivat Scooter-jumppaan, ja Crazy Frogin kaltaiset musiikkikappaleiden irvikuvat nousivat listakärkiin.
Eniten hikoilivat hevarit, joiden tavaramerkki, särökitara, oli nyt valjastettu räppäävien, biittejä samplaavien välimuotohoppareiden käyttöön. Oli Korn, oli Linkin Park. Ja oli Limp Bizkit.
Trash metal -jätti Slayerin kitaristi Kerry King kertoo tuoreessa uDiscoverin haastattelussa sen aikaisesta ärtymyksestään. Hän sanoo olleensa Limp Bizkitin menestyksen takia maassa, ja jopa pohtineensa koko musiikkiuransa lopettamista. Uudet musiikkilajit astuivat pahasti hänen ja hänen autenttisuutensa varpaille.
”Olin todella maassa 1990-luvun loppupuolella. En voinut ymmärtää, miten Limp Bizkit oli niin suosittu. Se vaikutti minuun – en halunnut enää tehdä musiikkia. Tämän takia (kitaristi) Jeff Hanneman kirjoitti niin monta kappaletta Diabolus in Musica (1998) -albumillemme”, King kertoo.
”Ajattelin, että jos musiikki on menossa tähän suuntaan, niin paskat tästä, vihaan tätä.”
Limp Bizkit todella oli erilaista kuin Slayer. Onkin kysyttävä, missä kohtaa varpaille astuttiin? Slayerin kohdeyleisöä ei menetetty, eikä yhtään studiopäivää vähennetty. Limp Bitzkitin menestys ei näkynyt Slayerin tilipussissa, ja perinteisemmälle metallille oli edelleen oma kysyntänsä.
Sinänsä hyvä, että Kerry Kingiä hajotti. Hajotuksesta kun on syntynyt monta hyvää metallilevyä. Ja hyvä, ettei King lopettanut päivätyötään, koska Slayer valmisti tuon paljon parjatun ”musiikin keskiajan” jälkeen paljon hyvää musiikkia.