Sytkärit ilmaan ja kornius kattoon: Onko power balladeissa mitään järkeä?

1980-luku oli power balladien kulta-aikaa, mutta kuinka hyvin taitolaji on kestänyt ajan hammasta? Lyriikkablogi tutkii, mistä power balladeissa on kysymys.

 Teksti: Tuukka Hämäläinen, kuva: Wikimedia Commons.

Nekin, jotka eivät ole power balladeista kuulleetkaan, tuntevat varmasti monia tuon leiman ansainneita kappaleita. Muun muassa Aerosmith, Poison, Skid RowDef Leppard ja Whitesnake ovat tehneet tunnetuksi tämän tyylilajin, johon kuuluvat ylidramaattinen laulu, kertosäehehkutus sekä geneerinen (ja joskus hyvinkin pitkä) kitarasoolo. Power balladien lyhyen oppimäärän voi ottaa haltuun vaikkapa Rock of Ages -musikaalista (2012), josta löytyy tämäkin kappale:

Sister Christian, oh the time has come
And you know that you’re the only one
To say okay

Where you goin’ what you lookin’ for
You know those boys
Don’t want to play no more with you
It’s true

Sister Christian”, san. Kelly Keagy
(Night Ranger – Midnight Madness, 1983)

Brittiläisen musiikkitutkijan Simon Frithin mukaan muun muassa Tom Jones ja Joe Cocker synnyttivät power balladin lainaamalla soul-artistien tunteellista laulutapaa popin ja rockin tyylilajeihin. Wikipedian mukaan jo Led Zeppelinin Stairway to Heaven ja Lynyrd Skynyrdin Free Bird olisivat power balladeja, ja power ballad -kokoelmia silmäilemällä myös Soundgardenin Black Hole Sun ja Peter Framptonin Baby, I Love Your Way laskettaisiin tyylilajin edustajiksi.

Luokittelut ja rajavedot vaikuttavat siis hyvin löyhiltä. Ainakin Zeppelin-klassikkoa tuntuu vähän hankalalta laskea samaan porukkaan Foreignerin ja Van Halenin tuotosten kanssa.

I wanna hold you and say
We can’t throw this all away
Tell me you won’t go, you won’t go
Do you have to hear me say

I can’t stop lovin’ you
And no matter what I say or do
You know my heart is true, oh
I can’t stop loving you

Can’t Stop Loving You”, san. Van Halen
(Van Halen – Balance, 1995)

Äkkiseltään power balladit muistuttavat jonkin verran AOR:ää eli aikuisrockia, sillä niissä on samaa melodramaattista kaihoa. Kun aiemmin tarkastelin AOR-biisejä huomasin, ettei niissä ollut kovin kummoista tarinaa ja kappaleiden vetovoima tuntui perustuvan nostalgiaan ja nuoruusmuistoihin, tyyppiesimerkkinä Bostonin More than a Feeling. Tässä kohtaa power balladit eroavat läheisistä serkuistaan.

Ricky was a young boy
He had a heart of stone
Lived 9 to 5 and worked his
Fingers to the bone

Just barely out of school
Came from the edge of town
Fought like a switchblade
So no one could take him down

18 and Life”, san. Dave Sabo & Rachel Bolan
(Skid Row – Skid Row, 1989)

Kuten Skid Rown klassikkokin osoittaa, on power balladeissa yleensä tarina. Toki stoori voi olla köykäinen, kuten 18 and Lifessa tai I Remember Youssa, mutta väittäisin, että kappaleiden vetovoima perustuu kuitenkin tarinaan samaistumiseen. 18 and Lifen dramatiikka syntyy nuorena elinkautiseen tuomitun Rickyn kohtalosta, jonka traagisuutta sävellys häpeilemättä alleviiva.

In my life there’s been heartache and pain
I don’t know if I can face it again
I can’t stop now, I’ve traveled so far
To change this lonely life

I wanna know what love is
I want you to show me
I wanna feel what love is
I know you can show me

I Want To Know What Love Is”, san. Mick Jones
(Foreigner – Agent Provocateur, 1984)

Poikkeuksia toki löytyy. Esimerkiksi Foreignerin yllä lainatussa klassikossa ei voi paljon tarinasta puhua. Se kuitenkin tiivistää toisen power balladien yleisen piirteen, nimittäin julistuksellisuuden. Kertosäkeen voima perustuu useimmiten yhteen julistavaan säkeeseen: ”I can’t stop loving you!” ”I want to know what love is!” ”I remember you!” ”Here I go again on my own!” ”I ain’t missing you at all!” ”Take me to the magic of the moment!”

Julistaminen on nostattavaa ja energisoivaa, vaikka kappaleen tarina olisikin synkemmän puoleinen. Joskus julistuksen voi korvata myös kysymyksellä: ”How does it feel when it’s love?” ”Is this love that I’m feeling?” Ja silloin tällöin koko kappale voi olla yhtä pitkää julistusta.

Tonight I wanna give it all to you
In the darkness
There’s so much I wanna do
And tonight I wanna lay it at your feet
’Cause girl, I was made for you
And girl, you were made for me

I was made for lovin’ you baby
You were made for lovin’ me
And I can’t get enough of you baby
Can you get enough of me

I Was Made For Loving You”, san. Desmond Child, Paul Stanley, Vini Poncia
(Kiss – Dynasty, 1979)

Jollei se ole vielä käynyt selväksi, kertovat lähes kaikki power balladit rakkaudesta. Scorpionsin Wind of Change ja Skid Rown 18 and Life ovat tietysti poikkeuksia, mutta voittopuolisesti ihmissuhteet ne tuntuvat biisinikkareita kiinnostavan – kuten myös yleisöä.

Tässä ja monessa muussa mielessä power balladit ovat mitä tyypillisintä pop-musiikkia: kaavamaisia, rakenteeltaan ja sävellykseltään täysin ennaltamäärättyjä rakkauslauluja. Eipä siis ihme, että moni euroviisukin muistuttaa power balladia. Tulee välttämättä mieleen eilisillan Euroviisu-finaalissa kuultu Lonely Planet -kappale.

Mutta olkoonkin, että power balladit ovat ennalta-arvattavia ja pidemmän päälle tylsiä. Niiden melodramatiikassa on sitä mystistä ”nostattavuutta”, joka tempaa kuulijan mukaan tunnelmaan. Taiteellisesta arvosta voidaan kiistellä, mutta ainakin power balladit ovat tehokasta pop-musiikkia.

Tho’ I keep searching for an answer,
I never seem to find what I’m looking for
Oh Lord, I pray
You give me strength to carry on,
’Cos I know what it means
To walk along the lonely street of dreams

An’ here I go again on my own
Goin’ down the only road I’ve ever known,
Like a drifter I was born to walk alone
An’ I’ve made up my mind
I ain’t wasting no more time

Here I Go Again”, san. David Coverdale & Bernie Marsden
(Whitesnake – Saints & Sinners, 1982)

Tässä tekstissä mainituista yhtyeistä ainakin Kiss, Skid Row, Scorpions ja Whitesnake konsertoivat tänä vuonna Suomessa. Ainakaan ei suosiosta tunnu olevan power balladien hehkuttajilla pulaa.