Syvään päätyyn – haastattelussa Jonna Tervomaa

Jonna Tervomaa kokee musiikin edelleen taikuutena, joka syntyy jos syntyy. Siksi häntä aina silloin tällöin pelottaa.

Tomi Palsa

Moni kuvittelee, että luominen on silkkaa inspiraatiota ja lahjakkuutta. Siis että esimerkiksi tekstiä tai musiikkia ei vaan synny, jos ei ole sellainen fiilis.

Se ei ole totta.

Niin kirjoittamisessa kuin säveltämisessäkin on paljon lainalaisuuksia, joita noudattamalla on mahdollista luoda pätevää materiaalia hyvien istumalihasten avulla.

On täysin mahdollista herätä joka aamu kello kahdeksalta ja säveltää tai kirjoittaa kello neljään.

Jonna Tervomaakin voisi tehdä niin, mutta ei.

Hänen tahtinsa on hidas: viimeisen kymmenen vuoden aikana Tervomaalta on tullut kaksi levyllistä musiikkia, joista jälkimmäinen on alkusyksystä julkaistu Ääni.

Tahti on hidas, koska Tervomaa ei halua tehdä musiikkia päivätyönä.

”Musiikki vaatii joutenoloa. Silloin on mahdollista päästä kiinni isoihin ja rumiinkin aiheisiin. Ne hahmottuvat, kun niissä pyöriskelee. Saa olla ankeaa ja ehkä jopa vähän pelottavaa. Ja sitten sitä alkaa syntyä. Hyvät ideat, ne voivat tulla koska vaan, eikä niitä voi jatkuvasti pakottaa.”

Tämä on Tervomaan työskentelytapa sen vuoksi, että siinä on taikaa.

Olkoonkin, että tämä ei ole taloudellisesti kaikista järkevin vaihtoehto.

Olkoonkin, että tämä on raskasta, sillä tällä tavalla taidetta tehdessä sitä antaa itsestään hirveän paljon, kun joutuu kyseenalaistamaan omia ajatuksiaan ja mielipiteitään.

Olkoonkin, että tämä on myös pelottavaa. Mitä jos koittaa päivä, että ideoita ja inspiraatiota ei enää synnykään?

Jonna Tervomaan Ääni-levy on ensimmäinen, jonka hän on sekä säveltänyt että sanoittanut käytännössä kokonaan yksin.

Aikaisemmin Tervomaa on ympäröinyt itsensä osaavalla porukalla, joka editoi hänen rönsyilevää ajatusmaailmaansa.

”Nyt päätin olla välittämättä siitä, että asiat rönsyilevät ja että ajattelen monimutkaisesti kaikenlaisista eri näkökulmista.”

Joka kerta, kun tuli hyvä idea melodiasta, sointukierrosta, temposta, sanoituksesta tai vaikkapa bassolinjasta, Tervomaa kirjoitti, saneli tai hyräili sen muistiin.

Sillä ideat tulevat ja menevät. Ne ovat kuin saalis, jonka metsästäjä koettaa saada kiinni: jos ei toimi heti, ne saattavat kadota ikuisesti jonnekin metsän syövereihin.

Mitkä teemat Tervomaata puhuttelevat?

”Tietynlainen keskeneräisyyden tunne. Ja kommunikointi. Miten järjettömän vaikeaa on kyetä tuomaan viestinsä läpi niin, että se ymmärretään oikein. Ja kyllä minua tosi paljon kiinnostaa elää tässä ajassa.”

Tervomaa tarkoittaa tällä ajalla koko maailman tilaa. Ihmiskunta on monen asian suhteen veitsenterällä, oli kyse sitten ympäristöstämme tai ihmisten keskeisistä konflikteista.

”Ovathan nämä teemat ahdistavia. Mutta kaikenlaiset ongelmat ovat vaan fakta. Yritän suhtautua niihin mielenkiinnolla sen sijaan, että lamaantuisin tai eläisin päiväunessa.”

Kun teemoja, ideoita ja muita aihioita alkoi olla valmiina, Tervomaa ryhtyi koostamaan niitä lauluiksi. Työssä auttoi paljon se, että Tervomaa tunsi olevansa vapaa kaikista karsinoista.

”Olen ollut niin monta vuotta poissa, että enhän minä enää tunne kaikkia. En ole missään skeneissä. Ei ollut mitään paineita siitä, että pitäisi miellyttää ketään tahoja.”

Jotkut artistit ovat koulutettuja soittajia, jotka tietävät musiikin teoriasta kaiken. Se antaa työkaluja säveltämisessä, sillä sitä tietää, mikä toimii ja mikä ei.

Yksinkertainen esimerkki olkoon vaikkapa sointukierto, joka toimii aina:

Säkeistö: C Am F G Kertosäe: F G C Am F G Am

Kun ottaa pohjaksi tämän sointukierron ja alkaa työstää kappaleeseen melodioita, tempoja ja bassolinjoja, siitä tulee pätevä laulu.

Mutta tämä ei ole se kaikista kiinnostavin tapa tehdä musiikkia, sanoo Tervomaa.

”Rakastan toki täydellistä, perinteistä ja kaavamaista popbiisiä. Mutta miksi pitäisi tehdä niin, kuin monet muutkin tekevät. Meillä oli tuottajani Ken Stringfellow’n kanssa motto: go deep or go home.”

Tervomaa ei ole koulutettu muusikko, ja säveltäessä sointukierrot alkoivatkin käydä omituisiksi.

Ääni-albumilla kuullaan artistia, joka purkaa perinteisen sointukierron palasiksi ja asemoi sen uudelleen sillä lailla, että se kuulostaa lähestyttävältä mutta yllättävältä.

Kappaleissa on monimutkaisuutta, mutta ei itsetarkoituksellista monimutkaisuutta. Ääni on kuin isolla budjetilla tehty Hollywood-elokuva, joka on viihdyttävä ja koukuttava olematta silti pinnallinen ja tylsämielinen.

Tällainen onnistuu, jos artisti tuntee olevansa vapaa rajoitteista ja uskaltaa lähteä seikkailemaan.

Vaikka Tervomaa antoi itselleen tällä kertaa luvan rönsyillä, hän tiesi, että jonkinlainen sparrauskaveri tarvittaisiin tuotantovaiheessa.

Tervomaa oli tavannut vuosituhannen taitteessa yhteisten tuttujen kautta Ken Stringfellow -nimisen tyypin, joka on soittanut muun muassa R.E.M.-yhtyeen kiertuekokoonpanossa ja tuottanut monia kansainvälisiä artisteja. Tervomaa muisti, että heti ensitapaamisella jonkinlainen sukulaissieluisuus oli ilmeinen.

Sekin oli merkittävää, että myös Stringfellow olisi ulkopuolinen suomalaisissa musiikkipiireissä. Hänelläkään ei ollut tarvetta miellyttää ketään, eikä hän olisi liiaksi suomalaisessa ”skenessä”.

Tarvittiin vain yhteydenotto, ja Stringfellow oli heti mukana.

He lähtivät 150 vuotta vanhaan pirttiin rakentamaan ensin elektroniset raamit albumille. Sitten he siirtyivät isoon studioon ja äänittivät soittimet, ja lopuksi Tervomaa lauloi kirjoittamansa lyriikat albumille Jyri Riikosen laulattamana.

Sillä tavalla syntyi Ääni. Se on levy, joka on yllätyksellisyydestään huolimatta myös hyvin vanhanaikainen.

Kuten sanottua, Tervomaa ei ole ollut viime vuosina oikein mukana musiikkimaailman menossa.

Sen kuulee hänen uudella levyllään ainakin sillä lailla, että Ääni ei ole soundillisesti erityisen trendikkään kuuloinen albumi.

Ei ole myöskään järin trendikästä edes tehdä mitään mietittyjä albumikokonaisuuksia. Singlet ovat tämän päivän juttu.

Onko Tervomaa jäänyt ajastaan jälkeen?

”Ei ole yhtään sellainen olo. Sitä paitsi, tämäkin hetki meni jo – naps! On mahdotonta pysyä kiinni ajassa. Minua ei pelota ollenkaan, että olisi jotenkin passé. Olen jo lapsena ollut sitä mieltä, että vahvuuteni tulevat esille vähän kypsemmässä iässä. En ole sellainen räiskyvää kuuminta hottia jee! -tyyppi.”

Tervomaan vahvuus on tummemmissa asioissa. Hän on niitä tyyppejä, jotka saattavat laittaa etkoilla kesken kaiken jonkin synkkämielisen kappaleen soimaan muiden ihmetellessä, että miksi se nyt pilaa kaikkien biletunnelman.

Tämä on suuri väärinymmärrys.

Kysymys on siitä, että siitä synkästä laulusta tulee joskus Tervomaalle paljon nostattavampi olo kuin kuplivasta r’n’b-hitistä. Kysymys on melankoliasta.

”Melankoliassa on jotain hyvin nostattavaa. Se pitää vaan osata ottaa kumppaniksi.”

Niin, melankolia ja depressiivisyys ovat ihan eri asioita. Depressiivisyys on sitä, kun on lamaantunut eikä saa mitään aikaan. Melankolia taas on kaunista, surumielistä polttoainetta.

Joskus melankolisena hetkenä jostain tulee idea, jonka saa napattua talteen. Idea jalostuu ja jalostuu ja sen kanssa tehdään töitä, kunnes se alkaa muotoutua lauluksi.

Se on sattumanvaraista, pelottavaa, raskasta ja epävarmaa puuhaa, joka tapahtuu tai sitten ei.

Siksi se on myös niin tavattoman maagista.