Kimmo Nummisen reissublogi Teksasin House of Songs -biisilaboratoriosta saapuu päätepisteeseensä. Lue blogisarjan aiemmat osat tästä ja tästä.
Teksti ja kuvat: Kimmo Numminen
Tätä kirjoittaessa olen jo kotiutunut kauniin kesäiseen Helsinkiin. Yritetäänpä summailla huikeata reissua vähän yhteen näin heti tuoreeltaan.
Millaista se itse cowriting Austinilaismuusikoiden kanssa sitten oli? Parhaimmillaan todella mehukasta, huonoimmillaan ihan ok. Kanadalaisen Charlie A’Courtin ja Italiasta Austiniin kotiutuneen Giulia Millantan kanssa kaivettiin meikäläisen pöytälaatikkoa ja hiottiin valmiiksi eräs raakile. Siitä tuli kyllä todella kova, ja näiden tyyppien ammattitaito teki vaikutuksen.
Sanoitukseen keskityttiin vähintään 80% ajasta, mikä teki ei-natiivipuhujalle hyvvää. Ei päästetty itseämme koskaan helpolla vaan pyöriteltiin fraaseja suuntaan ja toiseen, kirjoitettiin ylös ruutupaperitolkulla eri vaihtoehtoja. Niin kauan kunnes tunnettiin, että nyt se laini losahti paikoilleen just eikä melkein. Luottamuksellinen ja avoin ilmapiiri eli hyvä viba, se on kaiken A ja O. Hommat rupesivat rullaamaan erään teksasilaisnaislauluntekijän kanssa kunnolla vasta, kun lounaalla meksikolaisravintolassa aloimme horista tisseistä ja vessassa käymisestä.
Pitää myös uskoa lopputulokseen ja iskeä pöytään parhaat ideansa säästelemättä. Charlie esimerkiksi luopui auliisti yhdestä isoisältä peritystä sanonnasta, joka loksahti biisiimme just eikä melkein. Eräs tanskalainen taasen oli erään session alkuun heti julistanut, ettei hän usko co-writingiin. ”Ei kenestäkään kuitenkaan voi kuitenkaan tulla uudet Lennon ja McCartney.” Pohjoismaalainen realismi romutti amerikkalaiset unelmat.
Jenkeissä nimittäin ollaan vahvasti sitä mieltä, että ”Kun vain oikein uskot unelmiisi, mikä tahansa on mahdollista”. Yhdistelemällä näitä voisi saada toimivan taktiikan unelmien metsästykseen. Kourallinen amerikkalaista itseluottamusta ja sokeaa uskoa sekä ripaus skandinaavista realismia. Avaruusaluksella täysiä kohti tähtiä, mutta samalla varmistaen, että hätäpelastautumiskapseli on toimintakunnossa. Ja jos ei rakettibensa riitä ihan tähtitaivaalle asti, niin sitten ollaan tyytyväisiä, että tulipahan tehtyä hieno matka.
Hikistä meininkiä White Horse-saluunassa.
Co-writing sessiossa 57-vuotiaan puuseppäcowboyn kanssa juteltiin koko päivä musiikista ja elämästä, jammailtiin Neil Youngia eikä oikeastaan kirjoitettu mitään. Mutta tavallaan kirjoitettiin paljonkin. Puuseppäcowboy, tai siis austinilaismuusikko nimeltään Jerry Kirk, haastoi minua esittämieni biisien jälkeen: ”Oletko oikeasti menossa hulluksi ilman jotakuta” tai ”Ei porukka pysty samaistumaan sängyllä makoilevaan tyhjäntoimittajaan, vaihda se henkilö mieheksi, joka vetää aamulla siniset levikset jalkaan ja paiskii kunnolla töitä”.
Hauska miekkonen, jonka erilainen lauluntekofilosofia antoi herätti uusia ajatuksia. 25-vuotiaan outlaw country -laulajan Tate Mayeuxin kanssa teimme country-blues-teoksen, joka kertoo ilmastointilaitteen korjaajasta. Kylmässä suihkussa odottavan naisen pelastus hiostavalta kuumuudelta on korjaajamies, joka tunnetaan nimellä ”The Cool Breeze”. Samaistuttava tarina ainakin heinä-elokuiseen, keskilämmöltään n. +40C Teksasiin, jossa ei ilman ilmastointia paljon juhlita.
How Texans keep their cool. Barton Springs.
Jatkosuunnitelmiakin biiseille on, tehdä osasta kunnon demot ja tarjota lauluja eteenpäin. Yhteiskeikkailusuunnitelmia ja House of Songs -happeningin järkkäilystä Suomessakin puhuttiin. Ja luulen, etteivät suunnitelmat jää vaan jenkkiläisen small talkin tasolle, nämä tyypit ovat aikaansaavaa porukkaa.
Tapaamillani artisteilla on vahva do it yourself -tekemisen meininki, hyvin moni on esimerkiksi onnistunut toteuttamaan rahoittamaan levytyksensä Kickstarterin avulla. Tai Pledgemusicin, jossa oman projektin lisäksi rahaa voi kerätä myös valitsemaansa hyväntekeväisyyskohteeseen. Jos ei joka päivälle ole saatu buukattua keikkaa, niin konsertoida voi myös omasta olohuoneesta, Stageit-palvelun kautta. Bonnie Raittin kaltaiset tähtiartistitkin käyttävät tätä palvelua, jossa keikkoja pääsee streamaamaan alimmillaan 50 sentin hintaan. Esiintyjille voi chattailla esimerkiksi biisitoiveita, ja tietysti tippaus edesauttaa toiveiden toteutumista.
Muusikkona Austinissa pitää olla kekseliäs ja ahkera tienatakseen leivän pöytään, tarjontaa kun riittää. Sekä tietysti erityisen lahjakas, jotta erottuu sieltä valtavasta muusikoiden joukosta. Kyllähän Austinista edelleen sikiää myös kansainvälisellä mittapuulla menestyneitä artisteja ja yhtyeitä: Gary Clark Jr. Midlake, White Denim, And You Will Know Us by the Trail of Dead, Okkervil River & Black Angels. 1990-luvulla The Way-hitillään maailmaa valloittaneen Fastball-yhtyeen Miles Zunigan tapasin viimeisenä iltanani. Laulajalla on sunnuntairesidenssi Saxon Pubissa, eli he viiden muun paikallisen laulaja-lauluntekijän kanssa esittävät omia biisejään vuorotellen. Tämä songswap-rinki kulkee nimellä The Resentments. Hieno ilta, vaikkeivät soittaneetkaan The Waytä.
Ikimuistoinen, elämää mullistanut reissu takana. Kiitos House of Songs, kiitos Elvis Ry. Mutta kyllä täytyy kaiken Amerikassa näkemäni ja kokemani jälkeen sanoa Suomen musiikkiskenestä, että on meillä vain todella kova meininki täällä. Kotimaisten musiikintekijöiden, tuottajien, medioiden, tapahtumajärjestäjien, bändien ja keikkamestojen ei tarvi yhtään nöyristellä saati sitten hävetä isompien edessä. Oli ilo tulla takaisin. Olen itse onnekkaassa asemassa nyt, kun pääsen tekemään aivan timanttisen porukan kanssa musaa uudella POLAR MOTOR () -yhtyeelläni. Herätti myös paljon innostusta rapakon takana. Nyt vähän sokeaa uskoa kehiin ja samalla paiskitaan verenmaku suussa sitä nöyrää duunia – on POLAR MOTORin aika.
