Helsingin toiseksi vanhin levykauppa poistuu keskuudestamme 40 vuoden iässä. Tunnelin Levyä hiljentyy muistelemaan Rumban avustaja Jean Ramsay, joka näki kaupan viimeiset vuodet sen tiskin takaa.
Teksti: Jean Ramsay, kuva: Jussi Latvala
Olen helvetissä. Maan alla. Ilma on kylmä, ja ympärillä pyörii riivattuja sieluja.
Levykauppiaan urani lähenee loppuaan, mutta musadiggari olen hautaan asti. Koska olen oman sukupolveni ja sukupuoleni edustaja, minulla on myös sentimentaalinen suhde levykauppoihin. Niistä on aina yksi ollut minulle ylitse muiden. Juuri sen takia olen helvetissä.
Asematunnelin piskuinen Tunnelin Levy avattiin 1.1.1970, kaksi vuotta ennen kuin minä synnyin. Itse aloitin työt täällä elokuussa 2008. Ensi kuussa olen yksi viimeisistä joka sammuttaa valot, ja se tuntuu pahalta.
Kävin täällä ensimmäisen kerran isäni kanssa. Pieni tila ei tuntunut ahdistavalta, vaan seinillä telineissä roikkuvat levyt olivat kuin ikkunoita toisenlaiseen maailmaan, josta minua katsoivat mustat miehet rööki huulessa, hymyilevät hipit pellolla, kohtalokkaan kauniit naiset, kaksi gangsterin näköistä ukkoa ja kolmas kampaajan näköinen auton takapenkillä.
Isä on kuollut, ollut kuolleena jo yli kymmenen vuotta. Tällä viikolla otimme alas Hurriganesin Roadrunner-julisteen. Juliste ei ollut se sama, jonka näin ensivisiitillä, mutta olisi voinut olla, sillä tässä kaupassa ei toimivaa ratkaisua lähdetty muuttamaan. Otimme sen alas, sillä pian ei ole enää seinää, jolla se roikkui. Meidän seinäämme. Toimiva ratkaisu ei toimi enää. Tähän tulee jotain muuta, ja me lähdemme.
Sitä ennen tiskille tulee vielä monta riivattua sielua. Lehtiin painettu uutinen ajaa heidät esiin esikaupungeistaan ja eläkkeiltään. He tulevat kävelykeppien ja lastenrattaiden kanssa, työntäen mukanaan omia lapsiaan, kantaen harteillaan omia muistojaan.
Jokaiselle heistä olen rippipappi, kuuntelen tarinat, selitän selittämättömän, annan synninpäästön. Ei se mitään, et ole ainoa joka meidät hylkäsi, älä syytä itseäsi.
Tarkoitan sitä. Jos alkaa syytellä asioita, katkeroituu. Ja sille listalle ei tule loppua. Netti. Laittomat ja lailliset lataamiset. Poltetut cd:t. “Home taping is killing music.”
Niinpä niin. Pelkoa ja inhoa Asematunnelissa.
Ei levyä kuitenkaan keksitä uudestaan, vaan sen keskiössä oleva aineettomuus laajenee ja nielee meidät. Digitaalinen musiiikki täyttää koneemme, ja kaatuu niiden mukana. Niin kuin mekin kaadumme.
Ei. Katkeruus ei sovi tähän paikkaan, sillä tämä on sen vastakohta. Tänne on aina ollut helppo tulla. Täältä on saanut pari kolikkoa jauhelihaan lapsille, vaikkei se AC/DC:n levy nyt mikään harvinaisuus ollut.
Persoonallisissa hyllyissä on ollut persoonallisesti valittuja levyjä. Hyvä maku ja huumori ovat olleet mukana jokaisessa valinnassa.
Kuulumisia on vaihdettu ja maailman menoa pohdittu. Tilattu merten takaa se puuttuva levykokoelman kruunu, ja jännitetty asiakkaan kanssa, tuleeko se. Iloittu elämän pienistä riemuista, ja koetettu olla tukena, jos elämä kolhii.
Tämä on levykauppa, saamari. Ei mikä tahansa kauppa.
Katsokaa meitä. Jouni on ollut täällä 70-luvulta asti, Timo 80-luvulta. Nyt tiedätte nimet. Nimettöminä me olemme palvelleet teitä kaikki nämä vuodet. Juosseet rappuja ylös ja alas, tuoneet teille pieniä levyä hopeaa ja isoja mustaa kultaa.
Ja meitä on monta, yli 70. Asko. Henkka. Roy. Pasi. Martti.
Pitkä linja hiljaisia miehiä ja naisia, aina minut liikkeeseen palkanneesta Emmasta hänen isäänsä Jukkaan ja tämän veljeen Pekkaan, omistajiin. Ja Pappa Nuutilaiseen, heidän isäänsä, kaupan perustajaan. Kolme sukupolvea. Tuttuja joillekin teistä, tuntemattomia useammalle.
Jopa nimettöminä me olemme kuitenkin teille kuin perheenjäseniä, toivotamme hyvät joulut, täytämme noloimmatkin toiveenne, säilytämme epä-coolit salaisuutenne.
Nyt ovi on auki ja lämpö karkaa. Levyt lähtevät teidän koteihinne, ja jotkut teistä jättävät kanteen sen pienen keltaisen tarran.
Tarra kertoo tulevillle polville siitä, että joskus oli kauppa nimeltään Tunnelin Levy, ja sieltä sai asiantuntevaa palvelua ja hyvää musiikkia. Se keltainen tarra on laadun tae; merkki siitä, että levy on läpäissyt meidän laatuvaatimuksemme ja päässyt valikoimiin.
Se tarra on kaikki, mitä meidän työstämme on jäljellä. Siksi se istuu siinä kannessa niin hanakasti.
Kun joutuu myymään Tunnelin Levyn kautta aikain viimeisen Johnny Cashin Live at San Quentinin, kyllä siinä pala nousee kurkkuun ja tuntee olevansa helvetissä, sekä musadiggarina että levykauppa-entusiastina.
Viime viikolla meni Bob Dylanin Blonde On Blonde, levy joka on kuulunut valikoimiin ensimmäisestä päivästä lähtien. Eikä tule takaisin. Eikä tulla mekään kuukauden päästä.
Katsokaa tarkkaan kaikkea, mitä olemme menettämässä ja mitä on jo menetetty. Muistakaa meidät, ja oppikaa tästä jotain. Käykää levykaupoissa. Niin kauan kuin vielä yksikin on hengissä.
Tunnelin Levyn 40-vuotis- ja hautajaisjuhla Helsingin Tavastialla 17.2. Esiintyjät: Kari Peitsamo, Pertti Kurikan nimipäivät ja Zetor. Ilmainen sisäänpääsy.