Vaikutteiden ottamista vai silkkaa rippaamista? Lyriikkablogi tiiraa hankalaa rajanvetoa

Missä menee vaikutteiden ottamisen ja matkimisen välinen raja, kas siinä kysymys.

Teksti: Tuukka Hämäläinen, Kuva: SideOneDummy

Levyarvosteluissa näkee hyvin usein kritisoitavan yhtyettä toisen, yleensä klassikkoasemassa olevan artistin kopioinnista. Toisaalta positiivisessakin mielessä käytetään sellaisia lauseita, kuten ”siinä-ja-siinä kuulee vaikutteita muun muassa tästä ja tuosta.”

Kysymys vaikutteista ja matkimisesta ulottuu toki sanoitusten ulkopuolellekin, mutta tällaisen vastakkainasettelun ruotiminen sopii mainiosti tämän blogin sapluunaan.

Pull it out, turn it up, what’s your favorite song?
That’s mine, I’ve been crying to it since I was young
I know there’s someone out there feeling just how I feel
I know they’re waiting up, I know they’re waiting to heal
And I’ve been holding my breath,
Are you holding your breath, for too many years to count?

Handwritten”, san. Brian Fallon
(Handwritten, 2012)

Esimerkkitapaus 1: The Gaslight Anthem on yhtye, jota on alati syytetty Bruce Springsteenin ja Tom Pettyn kaltaisten jenkkirokkareiden kopioinnista. Totta on, että vaikkapa tänä vuonna julkaistulla Handwritten-albumilla kuulee helposti suoria vaikutteita. Mutta onko se matkimista?

Handwrittenin kansiteksteissä kirjailija Nick Hornby pohdiskelee asian olevan juuri toisin päin, nimittäin selkeiden vaikutteiden olevan voimavara eikä heikkous. Hänen mukaansa The Gaslight Anthemin musiikki toimii juuri sillä perusteella, että kuulijat tuntevat jenkkirockin klassikot ja tietävät mitä odottaa. Näkemystä tukee se, että monissa Handwrittenin kappaleista viitataan suoraan biiseihin ja niiden kirjoittamiseen.

Hornbyn mukaan on kaksi tietä: uudistaa tai rakentaa perinteeseen. The Gaslight Anthem seisoo jättiläisten harteilla.

Liike ei lakkaa · se pyörii sittenkin · ei liike lakkaa · se pyörii kuitenkin
Päästäkää ihmisenpyörästä · ajan syömähampaista
Päästäkää ihminen pyörästä · ajan syöpäsoluista

Ihmisenpyörä”, san. Marko Annala
(180 astetta, 2012)

Sanoitusten rooli nousee esiin erityisesti suomenkielisessä musiikissa. Tästä pääsemme esimerkkitapaukseen 2: Mokoma.

Mokoman tuotannossa, esimerkiksi yllä lainatussa (helvetin kovassa!) Ihmisenpyörä-kappaleessa, voi kuulla vaikutteita vaikkapa CMX:stä ja Kotiteollisuudesta – mutta tämä assosiaatio johtuu lähinnä kielestä. Suomenkielisiä bändejä verrataan yleensä suomenkielisiin bändeihin, siitäkin huolimatta, että Mokoma on ensimmäinen suuri suomenkielinen thrash metal -yhtye.

Toisaalta taas Mokoman Kurimus (2003) ja Tämän maailman ruhtinaan hovi (2004) -albumien jälkeen kaikkea suomenkielistä metallia on helposti verrattu Mokomaan. Etenkin Sakaran toista suurta yhtyettä Stam1naa on verrattu ”isoveljeensä,” vaikka bändit ovat tyylillisesti ja etenkin lyyrisesti hyvin kaukana toisistaan. Stam1nan teksti on rytmisesti tyyliteltyä ja sanastoltaan ajankohtaista, siinä missä Marko Annala pyrkii ajattomuuteen, avoimiin nimittäjiin ja iskelmä-henkiseen ilmaisuun.

Ensiapu kanyyli ja lääkärien diagnoosi
Se oli vain vaihe elämäsi meni jo
Totu jo totuuteen
Ikuinen elo kuolemattomuus
On markkinoitu loputon erektio
Viagraksi luotuna bradypullo juotuna
Brändättynä kliseisenä huutokauppatavarana

Pirunpaska”, san. Antti Hyyrynen
(Nocebo, 2012)

Vaikka suoraan esikuviansa apinoivia yhtyeitä helposti kritisoidaan, on hankala perustella, mikä siinä vaikeutteiden ottamisessa niin pahaa on. Kylmiltään on hankala nimetä yhtäkään artistia, jonka musiikissa vaikutteet eivät kuuluisi.

Onko kyse siis aste-erosta? Vai siitä, kuinka montaa lähdettä matkii kerralla?

With the lights out, it’s less dangerous
Here we are now, entertain us
I feel stupid and contagious
Here we are now, entertain us
A mulato!
An Albino!
A mosquito!
My libido!

Smells Like Teenspirit”, san. Kurt Cobain
(Nevermind, 1991)

Esimerkkitapaus 3: Smells Like Teenspirit on Kurt Cobainin mukaan yritys matkia Pixiesiä, jota Cobain suuresti ihaili. Mutta Nirvanan klassikossa ei lopulta ole mitään pixiesmäistä. Sävellys on liian grungea, ränttäriffi liian selkeä, laulumelodia liian tarttuva ja sanat liian järjelliset.

Ehkäpä tässä piilee opetus. Vaikka artisti yrittäisi tietoisestikin matkia jotakuta esikuvaansa, on välissä hänen oma tajuntansa, joka toimii eräänlaisena filtterinä. Luova tajunta yhdistelee esikuviaan ja omaa panostaan tavalla, jota itse taiteilijakaan pystyy harvoin seuraamaan.

Lopulta kukaan ei pysty tekemään toisen artistin kappaletta, vaan lopputulos on aina vain ”jotain sinnepäin.” Siksi Muse voi matkia Queenia mutta kuulostaa silti Muselta. Ehkä ihanteellista olisikin sallia oikeus ottaa vaikutteita kaikkialta, mahdollisimman laajalta spektriltä. Kun antaa alitajuntansa tehdä villejäkin yhdistelmiä, syntyy sitä aitoa kamaa, mitä musiikkikriitikot kutsuvat omaperäiseksi.