Voivatko synapopvideot sisältää muutakin kuin yliviileää cooliutta tai posketonta korniutta? Ehkä voivat, ehkä ei.
Teksti: Mikael Helenius, kuva: Sony Music
Viime viikolla käynnistynyt musiikkivideoita syynäävä Videovilkaisu-sarja saa uhkailujen mukaisesti jatkoa. Toinen vilkaisu keskittyy kahden videon verran synteettiseen popmusiikkiin, ja samalla rikotaan internet-kirjoittelun aikakäsityksiä. Hui!
Ensimmäinen vilkaisun kohde on kansallistuntoja kutittelevasti nimetyn Architecture in Helsinki -australialaisyhtyeen tuore video, joka on tehty 11. huhtikuuta julkaistavan Moment Bends -levyn kappaleesta Contact High. Matalan itsetunnon maassamme ei indieyhtyettä ole musiikkinsa tai edes nimivalintansa vuoksi sen kummemmin noteerattu, mutta komea video muuttakoon kaiken.
Alussa muodikkaasti pukeutunut herrasmies istuu sohvatuolilla urbaanin tyylikkäässä asunnossa nautiskellen martinia ja katsoen televisiosta hymyhuulia. Seinien tauluissa on muusikoita, jotka soittavat iloista ja tarttuvaa poplaulua. Sitten homma kiihdyttääkin ihan uusiin sfääreihin, kun huonekaluille alkaa ykskaks kasvaa raajoja, jotka äityvät koskettelemaan päähenkilöä.
Symboliikan alkeisopeilla voisi videon väittää kertovan (naiseksi henkilöityvien) esineiden ja omistajan omistussuhteesta sekä voimasuhteiden vaihtelusta. Esineet hellivät hahmoa, mutta toisaalta käyvät ahdisteleviksi ja dominoiviksi. Omistajasuhde kääntyy päälaelleen. Onko 1980-luvulta tutun juppiuden ja materialismin kritisointi yhä ajankohtaista? Ahdistavatko omat tavarasi? Katso video.
Seuraava video on internet-uutisoinnin aikakäsitysten mukaan vanha, mutta menköön silti.
Hurtsin debyyttilevyltä on julkaistu jo useampikin mahtipontinen video, kuten Stay-kappaleen pakahduttava rantakaipuu. Viimeisimmän, kaksi viikkoa sitten (ja häkellyttävät kuusi kuukautta itse albumin ilmestymisen jälkeen) julkaistun videotallenteen biisinä on vuorostaan Sunday.
Video alkaa tylsästi, kun laulaja Theo Hutchcraft kantaa naisen ulos kolariautosta Venäjällä, roikottaa häntä sylissään ja lauleskelee omiaan. Katsojan kannattaa kestää läpi puuduttavan alun, sillä kohta meno äityy oivalliseksi: seuraavaksi siirrytään erittäin komeaan ja värikkääseen elektromiljööseen, jossa tanssahdellaan, soitetaan futuristisia soittimia ja ollaan niin maan perusteellisen tyylikkäitä.
Kun asiaa tarkemmin pohtii, tuotos on aika järkeenkäypä näinkin paatoksellisten tunteiden ja korniuden puolesta puhuneelle yhtyeelle. Elektropoppareille ominaisen viileyden voi kenties nähdä yhtyeen postmodernissa paisuttelussa, joka tuo parhaimmillaan mieleen Pet Shop Boysin hienoimmat hetket. Tai sitten ei. Video löytyy alta.