Vuosituhannen lopun musiikillinen tiennäyttäjä – Jeff Buckleyn ainoaksi jäänyt albumi tänään 25 vuotta

Grace oli jo ilmestyessään viiden tähden albumi.

Merri Cyr

Jeff Buckley menehtyi traagisesti 30-vuotiaana ja ehti jättää maailmalle vain yhden albumin, esikoislevynsä Gracen. Albumi sai alun perin ristiriitaisen vastaanoton ja myyntilukemat olivat vaatimattomat. Myöhemmin Grace on löytänyt paikkansa maailman arvostetuimpien levyjen joukosta ja saavuttanut platinamyynnit useilla markkina-alueilla.

Grace julkaistiin 23. elokuuta 1994 eli päivälleen 25 vuotta sitten. Kalervo Koskelan kirjoittama levyarvio Rumban numerossa 18/94 on paikoin pysäyttävää luettavaa. Viiden tähden arvioissa hän kirjoittaa muun muassa että ”Buckleyssa on potentiaalia yhdeksi vuosituhannen lopun ja seuraavan alun musiikilliseksi tiennäyttäjäksi”. Lue arvio kokonaisuudessaan alta.

Tähtivaeltajan poika

Jeff Buckley
Grace

Columbia

Jeff Buckley on tällä ensialbumillaan lähes samanikäinen kuin tähtivaeltajaisänsä Tim Buckley kuollessaan, 27-vuotias. Ei ole varmastikaan helppoa olla rockin loisteliaimman laulajan poika, varsinkin kun suhde isään jäi traumaattisen etäiseksi. Vertailua on kuitenkin mahdoton välttää, sillä Jeff muistuttaa isäänsä hätkähdyttävän paljon niin ulkonäöltään kuin musiikilliselta ajattelultaan. Gracea kuunnellessa nousee pintaan haikean iloinen deja vu, mutta myös jännittävän uuden löytämisen tunne. Jeff Buckleyssa on potentiaalia yhdeksi vuosituhannen lopun ja seuraavan alun musiikilliseksi tiennäyttäjäksi.

Kuten isällään Jeff Buckleylla on ääni, jolla voi matkustaa minne vain. Se on yksinäinen, voitonvarma, ahdistunut, surullinen, vetoava, viaton ja kokenut. Samanlaista itsevarmaa paatosta, haurauden ja voiman outoa yhteyttä, jota löytää vain suurimmilta laulajilta – Edith Piafilta tai Sam Cookelta. Nyt rima on tosiaan niin korkealla. Eräs Jeff Buckleyn ainutlaatuisista ominaisuuksista on feminiinisen ja maskuliinisen energian tasapaino. Feminiininen puoli tulee esiin runollisuudessa, intuitiivisessa herkkyydessä ja häpeämättömässä tunteellisuudessa, kun taas maskuliininen puoli antaa Gracelle tukevan ja dynaamisen selkärangan. Hätkähdyttävimmin nuo kaksi puolta kohtaavat Benjamin Brittenin Corpus Christi Carolin neitseellisen kauneuden vaihtuessa rujon metalliseen Eternal Lifeen.

Isäpapan geenien ja musiikin (turhaan Jeff sen kieltää) lisäksi on levyltä helppo poimia vaikutteita Jeff Buckleyn suosikeilta, ennen kaikkea Led Zeppeliniltä (hän onkin kuin puuttuva linkki Robert Plantin ja Tim Buckleyn välillä). Levyn aloittava loistavan tehokas kolmikko Mojo Pin, Grace ja Last Goodbye ovat kuin 90-luvun Led Zeppelinin kosmista bluesia. Anteeksi vain Chris Cornell ja kumppanit, kyllä Jeff Buckley vie jutun vielä pidemmälle!

Muista biiseistä Lilac Wine on kuin Moulin Rouge (Tim Buckley / Starsailor), hempeä levähdys intensiivisemmän menon keskellä. Leonard Cohenin Hallelujahin läsnäoloa voisi kritisoida, mutta tarkemmin ajateltuna se sopii hyvin albumin henkeen. Jotenkin tästä definitiivisestä versiosta mieleen hiipii visio enkelistä, joka erehdyttävästi muistuttaa Freddie Mercurya! Kun vielä loputkin biisit ovat hienoja, on pakko puhua vuoden debyytistä.

Kalervo Koskela