Jästipään muotokuva – haastattelussa Mika Rättö

MIKA RÄTTÖ on Suomessa ja ulkomailla arvostettu muusikko, näyttelijä, ohjaaja, kuvataiteilija ja kirjailija. Tässä jutussa hän kertoo, mitä aikuistuminen oikeasti tarkoittaa, mikä on taiteilijan tärkein velvollisuus ja miksi koko maailman kannalta on parasta, että jotkut ihmiset ovat Rätön tapaan täydellisiä jästipäitä.

20.01.2017

Oli elokuu vuonna 1492, kun genovalainen tutkimusmatkailija Kristoffer Kolumbus oli saanut tahtonsa läpi.

Hirvittävän kinuamisen ja suostuttelun jälkeen – kuningatar oli epäluuloinen Kolumbuksen ajatusten suhteen – hän oli saanut komentoonsa kolme laivaa.

Hän oli lähdössä tutkimusmatkalle.

Kolumbus oli jästipäinen kaveri, mutta myös taitava hommassaan. Hän oli laskenut, että pasaatituulet kiidättäisivät laivueen nopeasti länteen, ja niin siinä kävikin. Sillä lailla Kolumbus läksi aikoinaan purjelaivalla Atlantin yli etsimään uutta meritietä Intiaan.

Häntä varmasti jännitti kovasti.

Laiva lähti kohti ulappaa, eikä ollut varmaa, löytyykö sitä mannerta koskaan – miehistölle oli kerrottu, että määränpäänä olivat ”tietyt valtameren osat”. Jos Intiaa ei löytyisi, Kolumbus ja miehistö voisivat kuolla surkealla tavalla nälkäisinä ja janoisina.

Silti Kolumbus meni. Hän lähti, koska hänestä tuntui, että se pitää tehdä. Maailman piti mennä eteenpäin.

Mika Rättö on porilainen tutkimusmatkailija. Rätön tutkimusmatkat eroavat Kolumbuksen matkoista sillä lailla, että Rätön reissut tehdään pään sisällä.

Hänenkin päämääränään ovat uudet maailmat: musiikin maailma, kuvataiteen maailma, kirjallisuuden maailma sekä näyttämötaiteen ja elokuvien maailma.

Rättökään ei yleensä tiedä, mitä uudesta maailmasta tulee vastaan. Toisin kuin Kolumbus, Rättö ei epäonnistuessaan kuole, mutta jos matkoista ei tule mitään, hankalaksi se elämä käy.

”Kyllä sitä on hetkiä, kun viideltä yöllä miettii, että huomenna on vuokranmaksupäivä. Mutta ei tämä voi pelolle perustua”, hän sanoo.

Sillä lailla Rättö lähtee reissuun: uudestaan ja uudestaan ilman varasuunnitelmaa.

”Ei tutkimusmatkalle mennä sillä lailla, että varmistellaan. Että jos tuosta nyt vähän länsivettä mennään, niin ainakin sieltä löytyy se Ruotsi.”

Tutkimusmatkalle mennään siksi, että siinä mahdollistetaan jonkin uuden, mielenkiintoisen, merkittävän tai vaikka kauniin asian esiintulo. Tutkimusmatkat vievät maailmaa eteenpäin. Parhaimmillaan tutkimusmatkailu on myös niin palkitsevaa, että vanha pysyy nuorena ja jopa syntyy uudelleen.

Sellainen elämä vaatii omanlaisensa luonteenpiirteen. Pitää olla helkkarinmoinen jästipää.

Aamupäivällä televisiossa on päällä Yle Teema. Siellä puhutaan tutkimusmatkailusta avaruuteen.

Olemme Porissa Mika Rätön luona kerrostaloasunnossa. Juodaan kahvia.

Rätön viimeisin tutkimusmatka on hänen ensimmäinen elokuvansa – tai filminsä, kuten Rättö elokuvia kutsuu. Rätön ohjaama Samurai Rauni Reposaarelainen valmistui hiljattain. Rättö esittää elokuvassa myös pääroolin.

Elokuva kertoo julmasta juoposta, Rauni-samuraista, joka on niin inhottava tyyppi, että äitikin hylkää tämän.

Elokuva on outoudessaan kaupallisesta näkökulmasta katastrofaalinen. Sen verran höyrypäinen sen idea on, ja sen verran erikoisella tavalla tarina kerrotaan.

Toisaalta, höyrypäinen se oli Kolumbuksenkin idea. Mutta Kolumbuksen jästipäisyys ja peräänantamattomuus innostivat silloin Kastilian kuningatarta, joten hän sai apurahan: neljän kuukauden palkan. Rättökin sai kerättyä budjetikseen 50 000 euroa.

Ajatus elokuvaan lähti, kun Rättö pohdiskeli maailman suurmiehiä, jotka jääräpäisesti tallovat ja tuhoavat kaiken edestään. Ja sitä, mitä näiden suurmiesten äidit ajattelevat lapsistaan.

”Rauni aina puhuu asiat itselleen edullisiksi ja tekee itsestään marttyyrin. Koko homma huipentuu siihen loppukohtaukseen äidin kanssa. Että hänkin yritti saada Raunia pois päiviltä, mutta ei sitä kukaan saa pois päiviltä, kun Rauni on sen verran mahtava. Mutta ei äiti voi enää olla Raunin äiti, ja olisi parempi, jos Raunikin ymmärtäisi sen: että maailma olisi parempi paikka ilman Raunia.”

Rättö miettii hetken.

Elokuvan teko oli mahtavaa puuhaa. Silti jotain hukkui valtavaan elokuvakoneistoon, jonka käyttöä Rättö tiimeineen opiskeli samalla, kun he kuvasivat elokuvaa.

”Siitä tuli sellainen, mihin pystyimme. Voi, kun sen olisi saanut tehtyä vielä hienoliikkeisemmin! Mutta toi on justiinsa se hankaluus, kun kaikki on uutta. Sitä hienosyistä ajatuksenjyvää ei saisi hukuttaa koneiston pyörään, muuten siitä tulee vain hieno kuvagalleria. Sisältö edellä sitä kuitenkin aina yrittää mennä.”

Vaikka elokuvasta ei tullut Rätön mukaan täydellinen, hän on filmistä kovasti innoissaan.

”On aika harvinaista, että saa tässä iässä uuden teini-iän. Kaikki oli uutta! Ihan suoraan kohti tuntematonta mentiin lapsen innolla ja ennen kaikkea lapsen uskolla. Ihan järkyttävällä hehkutuksella ja innolla – ja sitten lyötynä takaisin, ja sitten taas mentiin. On erittäin suuri etuoikeus saada elää uusia alkuja useamman kerran elämässä. Se vaatii sitä, että lähtee tutkimusmatkalle.”

Niitä tutkimusmatkoja on riittänyt. Karttaa Rätöllä ei tosin ole koskaan ollut mukana.

Kun Rättö oli lapsi ja nuori, koulu ei kiinnostanut. Hän sai peruskoulun jälkeen jotenkuten luettua itsensä sähköasentajaksi, koska joku ammatti piti saada.

Rättö ei ole koskaan pitänyt koulusta, armeijasta tai mistään tahansa muustakaan ”auktoriteettijohtoisesta laitoshommasta”.

”Kai minä olen nuorempana vain nieleskellyt karvalakki päässä kannon päällä ja kironnut itsekseni, että tällaista paskaa ihmisen pitää sietää. Mutta jos en olisi käynyt armeijaa, ei äiti olisi päästänyt minua sisään kotiin.”

Rättöä on aina ahdistanut, jos yritetään toppuutella jonkin sortin salonkikelpoisuuteen. Kun koulussa käskettiin soittaa orkesterissa, Rättö kyllä teki sen kerran väkisin.

Sitten, kun ei enää käsketty tekemään mitään, hän raahasi sähköpianon huoneeseensa.

”Ja reenasin itte!”

Bändihommissa, jotka alkoivat ammattikoulun aikoihin, hän soitti alun perin rumpuja. Silloinkin sanottiin, että älä soita noin. Älä soita liikaa. Ja kun hän alkoi laulaa, sanottiin, että älä nyt noin kovaa huuda.

”Sitä on aina jotenkin, vielä tänä päivänäkin sanottu, että ’ette te voi pojat näin tehdä’. Ihminen on sellainen matkija, että se koettaa normaalisti tehdä muiden silmissä uskottavaa. Sen on vain piru vie jotenkin onnistunut sivuuttamaan ja töötännyt menemään”, Rättö sanoo.

Hän on tosiaan töötännyt menemään ainakin musiikin saralla runsaasti. Rättö on vaikuttanut sellaisissa yhtyeissä kuin Circle, Eleanoora Rosenholm, Kuusumun Profeetta, Ektroverde sekä Röyhkä, Rättö ja Lehtisalo – onhan näitä.

Jos musiikki voi olla tutkimusmatka, näissä yhtyeissä se tosiaan on sitä. Sen verran hämärää tavaraa lähes kaikki Rätön tekemä musiikki on.

Vaikka Rätön projektit eroavat toisistaan kovasti, yhteistä niille on nimenomaan omanlaisensa äänimaailman luominen, oli kyse sitten krautrock-typpisestä tunnelmoinnista, jankkaavasta yhden riffin paahtamisesta tai silkasta ambientista.

Se on musiikkia, johon voi uppoutua.

Tuoreimpana aluevalloituksena Rätön taiteilijauralla on se elokuvataide. Hän ei muista, olisiko koskaan ollut mistään yksittäisestä teoksestaan näin täpinöissään. Tämä johtuu osiltaan siitä, että filmit ovat olleet ”vidiootiksi” itseään luonnehtivalle Rätölle aina tärkeitä.

Toiseksi innostus on verratonta siksi, että elokuvissa huipentuu kaikki, mitä Rättö on aikaisemminkin tehnyt.

”Jos mietit, mistä elokuva koostuu: musiikin tekemisestä, näyttelemisestä, tarinankerronnasta, kuvataiteesta.”

Levyjä, romaaneja, teatteria ja kuvataidetta tehnyt Rättö pääsi nyt yhdistelemään näitä kaikkia.

Ensi-ilta elokuvalle pidettiin saaressa Meri-Porissa, ja hämäräksi meni sekin.

Alun perin tarkoitus oli pitää ensi-ilta saaressa asustaville mufloneille eli villeille lammaseläimille. Mufloneita elokuva ei kuitenkaan harmillisesti kiinnostanut ollenkaan, vaan ne juoksivat karkuun.

Rättö tiimeineen järjesti toisenlaisen ensi-illan. Arvonnan kautta valitut yhdeksän ihmistä kuljetettiin saareen katsomaan ensimmäistä kertaa maailmassa samurai Raunin traaginen tarina. Heille järjestettiin myös luontoretki, kalasopat ja muuta ajanvietettä.

”Ai miksi tolla lailla? No, se oli hauskaa. Me saunottiin ja muuta siellä keskellä merta muutaman ihmisen kanssa.”

Pidetään tämä mielessä: ”no, se oli hauskaa.”

Elokuva on ollut tukitusmatka myös katsojille. Vastaanotto on nimittäin ollut ristiriitainen, ja osa on ylistänyt kokeellista elokuvaa, osa on tuominnut sen hölmöilyksi ja aivan liian erikoiseksi.

”Se reaktio kertoo enemmän suomalaisen elokuvan tilasta kuin tästä elokuvasta – että sitä pidetään niin omituisena”, Rättö sanoo.

Elokuvien tekeminen on Rätön mukaan niin kallista ja aikaa vievää puuhaa, että se on tasapäistänyt tätä taiteenmuotoa. Harva uskaltaa ottaa elokuvaprojektin hankaluuden ja kalleuden vuoksi riskejä.

Jos vertaa asiaa vaikka musiikkilevyn tekemiseen, niin tottahan se on. Levynkin tekeminen vie aikansa, mutta se ei ole mitään verrattuna kunnolliseen elokuvatuotantoon. Tämän vuoksi musiikkirintamalla syntyy paljon helpommin jotain uutta ja ihmeellistä, ja tämän vuoksi ihmiset ovat musiikkirintamalla myös paremmin tottuneet sellaiseen. Se pitää tämän taiteenmuodon viriilinä ja kehittää sitä.

”Mutta kun elokuvassa vähän poikkeat kaavasta, niin ihmiset hämmentyvät. Ei se muiden taiteenlajien kohdalla ole näin. On sitä musiikissa kuultu jos jonkinlaista Japani-noisea ja kaiken maailman sekoilijaa, kaatuilijaa ja puoliperformanssia ja yhden riffin jyystämistä. Ei siitä enää hämmästytä. Mutta elokuvan kohdalla hämmästytään.”

Elokuvan kohdalla ajatellaan siis entistä vähemmän, että tehdään jotain, koska se nyt vain on hauskaa tehdä.

Yleisön vastaanotolla ei tosin ole mitään merkitystä Rätölle, koska elokuvan tai minkään muunkaan taiteensa vastaanotto ei häntä pahemmin kiinnosta.

Tämä johtuu siitä, että Rättö tekee asioita lähtökohtaisesti itselleen.

”Ei siinä vaiheessa voi odottaa ihmisiltä mitään. Olennaisempaa on, että voimme todeta, että tämä on nyt sellainen, mihin pystymme ja olemme valmiita näyttämään sen yleisölle. Se, että lähtisi kyselemään ja kerjäämään muiden hyväksyntää tai ihailua, se on sivuseikka näin pitkän matkan jälkeen.”

Taas palataan Kolumbukseen.

”Kun Kolumbus tulee merireissultaan takaisin Euroopan satamaan, niin ei se lähtökohtaisesti ajattele, että mitähän ihmiset tykkää nyt minusta. Hän on siinä vaiheessa jo osuutensa tehnyt, ja muut saavat käyttää sitä niin kuin käyttävät.”

Ei Rättö täysin välinpitämätön ole muiden mielipiteistä.

”Jos ei ihmisistä yhtään välittäisi, niin sittenhän me laitettaisiin se filmi pöytälaatikkoon eikä näytettäisi sitä kenellekään. Mutta on se jotenkin hienoa antaa se nyt maailman käyttöön.”

Rätön filosofia on muidenkin taiteenalojen suhteen hyvin samanlainen. Musiikissa se näkyy paitsi siinä, että kaikkien Rätön projektien musiikki on hyvin omaehtoista, myös siinä, mistä asioista hän muusikkona nauttii.

Studiossa on kivaa ja säveltäessä on kivaa. Mutta esiintyminen, se ei maistu.

”Se on jokin hyvin persoonakohtainen juttu. Toisille se esiintyminen on juuri se tärkein asia. Minä en ole siitä koskaan oikein pitänyt.”

Tärkeintä on päästä luomaan jonkinlainen maailma ja ennen kaikkea uppoutua siihen ja inspiroitua siitä, koska silloin joku muukin ehkä inspiroituu.

Pitää olla jästipää, ja se on helppoa täällä Porissa muiden jästipäiden kanssa.

Moni ihmettelee, miten porilainen kulttuurikenttä on niin viriili. Osasyynä on eräs baari.

Porissa on eräs irkkupubi, joka perustettiin parikymmentä vuotta sitten. Rättö muistaa, kun hänen kaverinsa tuli silloin kertomaan innoissaan, että nyt Porista saa sitä tummaa kaljaa, mennään ostamaan.

Kaljat juotiin, ja siitä lähtien tämä irkkupubi on ollut kaikenlaisten taiteilijoiden ja muidenkin ihmisten kohtaamispaikka.

Siellä kohtaavat erilaiset ihmiset, eivät samanlaiset ja samalla tavalla ajattelevat ihmiset. Rättö uskoo, että tässä on avain siihen, miksi Porissa syntyy usein jotain uutta.

”Täällä ei ole sellaista jengikulttuuria, että saman piirin tyypit ovat omissa ympyröissään. Sakki käy irkkupubissa, ja peli on selvä: kaikki vänkää ja meuhkaa keskenään. Jollain runoilijalla on joku bändi, yksi poliitikko mouhuaa ja insinööri sohlaa. Väittelyn kautta se etenee. Täällähän kaikilla on viisi eri bändiä keskenään ja näin. Tällainen touhu pitää homman tuoreena.”

Rättö kertoo, että ollessaan erään kirjansa tiimoilta Helsingissä hän huomasi, että esimerkiksi kuvataidepiirit ja kirjallisuuspiirit eivät oikein tunnu kohtaavan.

”Mikä se sellanen meno on? Miksei siellä ole taiteilijaretkuja paikka täynnä?”

Porilaisesta ilmapiiristä johtuu paljolti myös se, ettei kukaan oikein viitsi välittää, mitä ihmiset ajattelevat siitä omituisesta taiteesta, mitä he puuhaavat.

”Se on joku joukkohypnoosi. Me psyykataan itsemme jonkinlaiseksi kummalliseksi moottoriksi. Kun mennään Lehtisalon kanssa vaikka mökille, niin ei me periaatteessa välitetä yhtään mistään mitään. Mennään vaan ja aletaan värkätä, ja siitä syntyy mitä syntyy. Jos me innostutaan, se on hyvä mittari. Jos me siellä vaahdotaan, että ’jumalauta poika nyt pannaan töötäten vaan’, niin siinä vaiheessa voi olla varma, että ainakin yksi ihminen jossain muuallakin innostuu siitä.”

Hän jatkaa:

”Ei siinä kysellä, että kuinkas monta prosenttia ihmisistä tästä voisi tykätä. Se veisi mielekkyyttä ja energiaa pois. Kylmäpäinen ja totaalinen heittäytyminen on meidän asenteemme ja työkalumme. Se on se, mitä meillä on annettavaa. Että ’nyt tehdään niin hämärää kuin onnistuu!’ Se on sitä tutkimusmatkailua.”

Mika Rättö on 43-vuotias mies, joka ”mouhuaa irkkupubissa” ja ”tööttää niin hämärää kuin mahdollista”. Mies, joka tekee asioita, koska ne tuntuvat hauskoilta jutuilta tehdä.

Joku voisi sanoa, että kasva aikuiseksi ja tee jotain järkevää. Että eläisit normaalia elämää.

”Mitä helvetin normaalia elämää? Joo, joskus nuorempana toki porukat ovat sanoneet noin, mutta sitten ne ovat nostaneet kädet pystyyn, että ei tuota jästipäätä pysty kääntämään.”

Moni ajattelee, että tietyssä iässä, ehkä 30- tai viimeistään 40-vuotiaana, olisi aika hommata itselleen puoliso ja lapsia, talo ja autokin. Se on sitä oikeaa elämää, vastuun ottamista ja aikuistumista. Ettei jatkuvasti hurahda uusiin asioihin kuin pahainen teini-ikäinen, vaan elää aikuismaisen järjellisesti.

”Tasapäistämistä. Sitähän se on, mitä aikuistumiseksi sanotaan.”

Tätä asiaa Rättö on miettinyt selkeästi enemmänkin, sillä nyt alkaa pitkä monologi:

”Niin sanottu normaali elämä on sitä, että on talo ja kaksi lasta. Mutta ei se ole yhtään enemmän merkityksellistä tai jotenkin oikeanlaista elämää.”

”Ihminen on laumaeläin, joka luonnollisesti yrittää samankaltaistaa laumaansa. Normaali elämä on sitä, mitä suurin osa laumasta valitsee. Käytännössä se tarkoittaa avioliittoa, kahta lasta, taloa ja autoa. Siihen vielä harrastuksia ja terveellinen ruokavalio. Jos ihminen haluaa jotain muuta tehdä, se on jästipää.”

Ei Rättökään ole sulkenut pois esimerkiksi lasten hankkimista – Lehtisalollakin on ”vesseli” – eikä hänellä ole minkäänlaisia antipatioita sinänsä sellaista elämää kohtaan, mitä pidetään normaalina.

Mutta ei voi olla niin, että kaikkien on pakko tehdä samalla tavalla.

”Pahimmillaanhan se menee näin: vanhemmat käyvät koulut ja valmistuvat ammattiin ja hoitavat elämän kuntoon. Ne tekevät lapsia ja laittavat lapset piano- ja jääkiekkokouluun ja toivovat, että niistä tulee jotain erityistä. Mutta sitten, kun ne lapset alkavat tehdä lapsia, niiden pitää hoitaa niiden elämä kuntoon, jotta niiden lapset voivat taas mennä piano- ja jääkiekkokouluun, jotta niistä voisi tulla jotain erityistä. Lopulta kaikki varmistelevat, eikä kukaan uskalla tehdä lopulta mitään. Sehän on ihan järjetöntä, jos sen purkaa logiikaksi.”

Taiteessa tällainen varmistelu ja turvallisuushakuisuus johtavat kompromisseihin, ja kompromissien pohjalta tehty taide ei ole kiinnostavaa.

Kuten Rättö sanoi, se näkyy jo pahalla tavalla elokuva-alalla ja siinä, miten ihmiset suhtautuvat ”omituisiin” elokuviin: niitä ei ymmärretä eikä niitä osata ottaa vastaan.

Niin ikään elämässä äärimmilleen viety turvallisuushakuisuus on vaarallista.

Jollakulla voi olla vakityö, jota hän vihaa. Mutta se on varma työ, ei siitä ole järkeä lähteä epävarmoille työmarkkinoille, yrittäjän hommiin tai vaikka taiteilijaksi.

Moni on tietenkin vastuussa muista kuin itsestään, jolloin saattaa olla vastuutonta jättää vakityö ja ryhtyä elämäntapaintiaaniksi. Mutta tässä kohtaamme sen Rätön argumentoiman noidankehän, jota hän kuvailee ”Danten helvetiksi”: kaikki varmistelevat viime kädessä jälkikasvunsa hyvinvointia silmällä pitäen, ja lopulta kukaan ei uskalla heittäytyä mihinkään.

Nyt joku voisi toki sanoa, että hyvähän siellä on kaiken maailman apurahoilla tehdä uusia asioita ja sitä, mikä tuntuu innostavalta ja hauskalta.

”Keskiluokka maksaa yhteiskunnan laskut ja pitää sitä pystyssä, se on ihan totta. Mutta lopulta ne ovat ne spesiaalit henkilöt, jotka vievät maailmaa eteenpäin. Paneutumisen kautta se tapahtuu eikä niin, että vähän nykerrellään. Ei olympialaisiin mennä sillä lailla, että käydään silloin vähän lenkillä, kun on omaa aikaa.”

Täytyy päättää tehdä jotain ja pysyä siinä päätöksessään: lähteä tutkimusmatkalle ilman varmuutta siitä, että sieltä tulee edes se Ruotsi vastaan.

Todennäköisesti tällaisen elämänasenteen takia Rätön taidetta rakastetaan niin paljon. Se on hyvin kompromissitonta. Esimerkiksi eräs ruotsalaistoimittaja sanoi Circlen Roskilden-keikan jälkeen, että näki juuri ei vain Suomen vaan koko maailman parhaan bändin.

Voiko tällainen omaehtoisuus ja erikoisuus johtua siitä, että Rättö on pitkälti itseoppinut? Hän on käynyt sähköasentajan koulun ja Kankaanpään taideopiston, mutta käytännössä kaiken instrumenteista elokuvantekoon hän on opetellut itse.

Olisiko klassinen koulutus ja tietoisuus teorioista rajoittanut häntä jollain tavalla?

”Minä en vain kykene siihen kouluun, mutta erittäin monelle tekijälle sanoisin, ettei kannata pelätä tietoa. Tietoa pitää kerätä niin paljon kuin mahdollista, mutta sitten pitää valmistella itsensä siihen, että siitä pitää uskaltaa luopua. Opettelee ensin kaiken, ja sitten unohtaa sen. Ei sivistystä kannata pelätä. Se, että tietäisi liikaa ja se jotenkin rajoittaisi tekemistä, se on legendaa.”

Rättö puhuu laajan perspektiivin puolesta. Pitää altistaa itsensä sellaisillekin asioille, jotka eivät tunnu miellyttäviltä. Jos joku äänikirja (Rättö on viimeksi innostunut äänikirjoista valtavasti) on ihan hirveä, se kuunnellaan silti loppuun.

Asia on lopulta yhteiskunnallinen.

Nykyään keskustelua käydään paljon sosiaalisessa mediassa, ja siellä ihmiset kuplautuvat helposti. Jos uutisia lukee vain omien mieltymyksenä mukaan, maailma käy hyvin kapean näköiseksi. Sitä saattaa huomata yhtäkkiä, ettei ymmärrä toisten mielipiteitä alkuunkaan.

Ja kun ei ymmärrä toisten mielipidettä alkuunkaan, sitä helposti leimaa sen vastakkaisen mielipiteen edustajan hyvin yksioikoisesti. Eri mieltä oleva typistyy tyhmäksi, pelottavaksi ja suorastaan pahaksi.

Todellisuudessa harva ihminen – oli mielipide mikä hyvänsä – on paha ja ilkeä. Kysymys on vain siitä, että näkee asian eri tavalla, tai sitten siitä, ettei näe asiaa kovin avarakatseisesti. Jos ei ole avarakatseisuutta ja perspektiiviä, monet asiat ovat uusia, jolloin ne ovat tuntemattomia, jolloin ne ovat pelottavia.

Kun vastustetaan maahanmuuttajia, homoja tai vaikka koulujen kasvisruokapäivää, kysymys on usein irrationaalisesta pelosta. Kuten Rättö sanoo:

”Sitä kutsutaan sivistyksen puutteeksi.”

Tästä päästään takaisin Poriin ja siihen irkkubaariin sekä siihen, miksi Rättö on osaltaan onnistunut pitämään taiteensa ja maailmansa avarakatseisena.

Kun insinööri, kuvataiteilija, runoilija, poliitikko, muusikko ja R-kioskin kassa huseeraavat parin tumman kaljan kumarassa maailman asioista, se on paljon avarakatseisempaa puhetta kuin vaikkapa monessa helsinkiläisessä toimittajapiirissä tai viitasaarelaisessa sahapiirissä.

Kun näin elämästä on ryhdytty puhumaan, on pakko puhua myös ikääntymisestä.

Kuten sanottua, Rättö on 43-vuotias. Se alkaa olla rockahtavan musiikin kohdalla jo aika korkea lukema, mutta ikä ei kuulemma tunnu millään muulla tavalla kuin palautumisajan pitenemisenä. Ei Rättö myöskään vaikuta millään tavalla kulahtaneelta kaverilta. Se on jännä juttu.

Jotkut rockmaailman tähdet, kuten vaikkapa David Bowie tai Nick Cave, ovat vanhoinakin relevantin oloisia. Toiset, vaikkapa Mick Jagger, vaikuttavat säälittäviltä vanhoilta rokuilta.

Tämä ei johdu ulkonäöstä tai iästä, vaan siitä, että he ovat kiinnostuneita asioista. He haluavat luoda uutta eivätkä sorru jyystämään sitä samaa vanhaa, mistä heidät tunnetaan ja mikä varmasti toimii ihmisille.

Se huokuu heidän taiteestaan, ja siksi se huokuu heistä itsestään.

”Me olemme velvollisia ruokkimaan itseämme koko elämämme ajan. Olemme kerta kaikkiaan velvollisia siihen. Jos lopetamme itsemme sivistämisen ja asioihin heittäytymisen, voimme syyttää vain itseämme. Minulla on nuo äänikirjat ollut se viimeisin. On formulaa ja sarjamurhaajaa ja tietokirjaa ja siinä vain kummastelee, että jumankauta, on se maailma loputtoman monivivahteinen vyyhti!”

Moni ei joko halua tai viitsi elää näin, koska se on raskasta. Rätön mielestä taas elämän ei tarvitse olla helppoa. Ei se oikeastaan edes saa olla helppoa. Ihmisellä on velvollisuus haastaa itsensä.

Ehkäpä suurin haaste Rätölle on ainakin viime aikoina ollut se elokuvaprojekti. Ei pelkästään siksi, että siinä piti oppia koko ajan uutta, vaan myös siksi, että Rättö joutui katsomaan elokuvassa omaa jästipäisyyttään silmästä silmään.

Elokuvan päähenkilö Raunihan on mitä jästipäisin tyyppi. Hän todistelee omaa totuuttaan karvaaseen loppuun saakka.

Raunin voi nähdä tällä tavalla Rätön pahana kaksoisolentona. Kuvana siitä, mitä jästipäisyys aiheuttaa, jos se valjastetaan väärin.

Tällaiset tutkimusmatkat itseensä – olivat ne sitten alitajuisia tai tietoisia – ovat ihmiselle raskaita. Mieluummin sitä antaisi olla ja eläisi vähän helpomman kautta. Omaa maailmankuvaansa ja totuttuja käyttäytymistapoja kun on hirvittävän raskasta lähteä kyseenalaistamaan.

Mutta jos hommat menevät liian helpoiksi, sitä saattaa ryhtyä mukavuudenhaluiseksi Mick Jaggeriksi, joka pelaa varman päälle ja soittaa Satisfactionia viimeisenä biisinä tuhannetta kertaa suurella areenakeikalla. Se on mukavaa, mutta siinä ei kehity sen paremmin Jagger, yleisö kuin maailmakaan.

Jotta elämä pysyy mielekkäänä ja jotain uutta syntyy, täytyy lähteä aina silloin tällöin oikealle tutkimusmatkalle.

Vaikka sillä lailla ei saavuttaisikaan sitä tavoitettua päämäärää, matkojen sivutuotteena voi syntyä uusia asioita, jotka johtavat taas uusin asioihin.

Sen tutkimusmatkan voi tehdä uudelle manterelle, kuten Kolumbus teki. Tai sitten sen voi tehdä vaikka porilaiseen irkkubaariin.

Aina tavoitteet eivät varmasti reissuissa täyty, mutta ei se haittaa. Tärkeintä on haastaa itsensä ja yrittää kehittää – jotain.

Eihän Kolumbuskaan löytänyt meritietä Intiaan, kuten olisi halunnut. Mutta hän löysi Amerikan. Kai siitäkin oli jotain hyötyä.

Julkaistu Rumbassa 5/2016. Artikkelin kuvat: Anu Leppäharju.

Lisää luettavaa