Queen Beyn opetukset – Beyoncélla on asiaa

Vuosituhannen alussa BEYONCÉ KNOWLES lauloi siitä, kuinka hän haluaa olla mieliksi kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kymmenen vuotta myöhemmin hän on maailman vaikutusvaltaisimpia artisteja ja puhuu musiikkinsa kautta mustien oikeuksista ja feminismistä. Huhtikuussa julkaistu Lemonade-albumi teki viimeistään selväksi sen, että Beyoncélla on asiaa eikä hän aio vaieta.

Internetissä on kuolemanhiljaista. Kaikkialla leijuu painostava hiljaisuus, sellainen myrskyä edeltävä.

13. joulukuuta vuonna 2013, juuri ennen keskiyötä, se tapahtuu. Täysin puskista iTunesiin tupsahtaa albumillinen uutta musiikkia. Syntyy räjähdys, joka ei jää huomaamatta, sillä asialla on Beyoncé, nainen, joka ei ollut hiiskunut suunnitelmistaan mitään etukäteen.

Hetkessä alkoi hälinä kuningattaren paluusta. Beyoncé julkaisi kerralla 14 uutta biisiä ja musiikkivideota, kokonaisvaltaisen taideteoksen.

Ensin kohistiin levyn uudesta musiikillisesta suunnasta. Biisit olivat aiempaa synkempiä ja kunnianhimoisempia ja tuotanto kokeilevampaa. Laulusoundi oli raaempi. Mutta pian alkoi käydä selväksi, ettei albumi ollut käänteentekevä ainoastaan soundinsa vaan ennen kaikkea sanomansa puolesta.

Se aloitti uuden, avoimen poliittisen vaiheen Beyoncén uralla, ja viimeistään viime helmikuussa julkaistu Formation­-single teki selväksi asian, joka on leijunut artistin ympärillä jo pidemmän aikaa: Beyoncé on saanut valtaa ja haluaa nyt käyttää sitä.

Huhtikuun lopussa ote vallankahvasta vain tiukentui, kun Beyoncé julkaisi kuudennen studioalbuminsa Lemonaden ja sen mukana koko levyn kattavan, huikean visuaalisen elokuvan. Se syvensi ennestään artistin poliittista ja samalla hätkähdyttävän henkilökohtaista linjaa.

Kaikille tämä ei tietenkään sovi. Osalla on ikävä elämäniloista tyttöä, joka lauloi heteronormatiivisesta rakkaudesta ja oli hiljaa kaikesta muusta. Mutta Beyoncé haluaa olla muutakin: esikuva, suunnannäyttäjä, valtaapitävä. Hallitsija, jolla on agenda.

Beyoncé ei halua ainoastaan paistatella julkisuudessa, vaan hän käyttää näkyvyyttään johonkin suurempaan. Mutta miten hän on saavuttanut valta-asemansa? Ja mitä hän meille oikeastaan opettaa?

Tervetuloa kuningatar Beyoncén opetusten äärelle.

Opetus 1: Raha tuo itsenäisyyttä (ja vaikutusvaltaa)

Ymmärtääkseen Beyoncé Giselle Knowles-Carteria on hyvä ymmärtää jotain hänen suhteestaan rahaan.

Beyoncé ei ole pelkkä artisti, vaan kokonainen imperiumi ja yksi maailman rikkaimmista naismuusikoista. Hän omistaa Parkwood Entertainmentin, jonka kautta hän julkaisee sekä omaa että muiden artistien musiikkia.

Beyoncén tallissa ovat muun muassa räppäri Ingrid, laulaja-lauluntekijä Sophie Beem sekä teini-ikäiset siskokset Chloe x Halle. Beyoncé on osaomistajana miehensä Jay Z:n Tidal-musiikkipalvelussa, ja tänä keväänä hän laajensi bisnestään Ivy Park -treenivaatemallistoon.

Beyoncé-tyyliin merkin takana on tietenkin filosofia. Hän haluaa saada naiset arvostamaan vartaloaan ja tekemään töitä sen kanssa yhteistyössä, ei sitä vastaan.

Beyoncélle bisneksen pyörittäminen on olennainen osa hänen feminismiään: nainen on itsenäinen, kun hänellä on omaa rahaa. Ja Beyoncén maailmassa raha tulee kovalla työllä.

Artistin ymmärrys taloudellisesta vallasta on peräisin jo Destiny’s Childin alkuajoilta. Koska kukaan levy-yhtiössä ei ollut kiinnostunut suurelle yleisölle tuntemattoman bändin tekemisistä, saivat he itse tehdä päätökset videoiden, musiikin ja ulkonäön suhteen.

Kun bändi alkoi menestyä, Beyoncé tajusi, ettei hänen kannata eikä tarvitse luovuttaa valtaa takaisin muille. Oman pään pitäminen on kannattanut. Forbes-lehden mukaan Beyoncé oli vuonna 2015 maailman vaikutusvaltaisin naismuusikko. Time-lehden listalla hän on ollut useana vuonna sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen joukossa.

On selvää, että jo Destiny’s Childin aikoihin bändin kirkkain tähti oli juuri Beyoncé. Kelly Rowland ja Michelle Williams jäivät kolmikosta jatkuvasti taka-alalle.

Kyse tuskin oli mistään silkasta vahingosta, sillä Beyoncén isä Matthew Knowles toimi yhtyeen managerina ja äiti Tina Knowles teki bändin esiintymisasut. On sanottu, että Knowlesin perhe käytännössä katsoen dominoi koko bändiä.

Internet on täynnä Poor Michelle -meemejä, joissa listataan kertoja, jolloin Michelle joutui laulamaan taka-alalla, poseeraamaan Beyoncén varjoissa tai pukeutumaan äiti-Knowlesin valmistamaan rumaan kaapuun samalla, kun tytär Beyoncé loisti parhaissa kuteissa eturivissä soolo-osuuksia esittäen.

beyonce_web2

Opetus 2: Feminismi ei ole ruma sana

Vuonna 2013 julkaistu Beyoncé-levy on artistin uran vakavin ja samalla feministisin albumi. Feminismi ei ole läsnä vain sinne tänne ripoteltuna, vaan se läpäisee koko julkaisun.

Kappaleet käsittelevät ulkonäköpaineita (Pretty Hurts), palavaa rakkautta (Drunk in Love), heikkouksia (Jealous) sekä seksuaalista halua (Blow ja Partition). Pretty Hurts on Beyoncén protestilaulu täydellisyydentavoittelua vastaan. Kauneusleikkaukseen pitäisi Beyoncén mukaan laittaa vartalon sijasta täydellisyyttä tavoitteleva, ruma ihmissielu.

Levyä seuranneen kiertueen aikaan Beyoncén live-esitysten taustalla luki jättikokoisin kirjaimin ”feminist”, ja artistin agendalla on ollut avata suurelle yleisölle feministi-sanan merkitystä. Elle-lehden huhtikuisessa haastattelussa Beyoncé sanoo, ettei ymmärrä, miten sanalla voi olla joillekin negatiivinen klangi, sillä se ei poissulje toista sukupuolta.

”Jos haluat tyttärellesi samat oikeudet kuin pojallesi, olet feministi”. Piste.

Tämä termien määrittely ja rautalangasta vääntäminen toistuu Beyoncén biiseissä: ***Flawless sämplää nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien puhetta, jossa Adichien määrittelee feministiksi henkilön, joka uskoo sukupuolten taloudelliseen, sosiaaliseen ja poliittiseen tasa-arvoon. Jotain konkreettista myös tapahtui, sillä biisin julkaisun jälkeen Adichienin TEDx Talk -videopuheen katsojaluvut räjähtivät.

Beyoncén feminismi ei suinkaan ilmestynyt tyhjästä. Teema oli mukana jo Destiny’s Childin 1990-luvun levyillä, joiden tahdissa millenniaalit ovat kasvaneet.

Say My Name kehottaa olemaan sietämättä kumppanin uskottomuutta, ja Survivor tsemppaa eronnutta naista jatkamaan eteenpäin. Bills, Bills, Bills -biisillä ei suinkaan pyydetä miestä maksamaan laskuja vaan kerrotaan naisesta, joka joutuu vaikeuksiin miehensä rahankäyttösekoilun takia.

Independent Women Pt 1 neuvoo naista maksamaan itse omat laskunsa ja elämään suhteessa, jossa asiat tehdään fifty-fifty. The Oprah Winfrey Show’n haastattelussa Beyoncé sanoi, että naiselle on tärkeää hankkia oma elämä ennen kuin ryhtyy kenenkään vaimoksi.

Beyoncé on niiden suhteellisen harvojen superjulkkisten joukossa, jotka puhuvat feminismistä käyttäen itse termiä. Mutta hänen feminismiään on myös kritisoitu. Kaikki eivät näe, että Beyoncén hyperseksuaalinen kuvasto olisi paras väline edistää aatetta.

On kyseenalaistettu, onko Beyoncé uskottava nainen julistamaan patriarkaatin vastaista sanomaa, jos kaikki mitä hän ulkoisesti edustaa (kauniit kasvot, upeat hiukset, ­bootylicious-vartalo), ovat juuri tuon samaisen patriarkaatin vaatimusten mukaisiksi laitettuja?

Osa Beyoncén feminismin kohtaaman kritiikin terästä on kohdistunut vääriin asioihin. Esimerkiksi Single Ladies (Put a Ring on It) ei pintapuolen tulkinnoista huolimatta kerro naisesta, joka haluaa naimisiin hinnalla millä hyvänsä vaan naisesta, joka pitää hauskaa erottuaan miehestä, joka ei halunnut sitoutua.

Queen Bey on kohonnut modernin feminismin ylipapittareksi, mutta kiihkeimmänkin Beyoncén puolustajan on myönnettävä, että pientä sulattelua vaativat esimerkiksi Cater 2 U -biisin ”en halua tehdä mitään muuta kuin antaa miehelleni jalkahieronnan” -litaniat sekä Nasty Girlin slutshaming (”Nasty put some clothes on, I told ya / These men don’t want no hot female that’s been around the block”).

Vaikein pala lienee kuitenkin Ike ja Tina Turneriin viittaava Drunk in Love, jota on kritisoitu parisuhdeväkivaltaa trivialisoiviksi. Kakku on mennyt väärään kurkuun kohdassa, jossa Jay Z vaatii ”Eat the cake, Anna May” viitaten Tina Turneriin, jonka suuhun Ike väkivaltaisesti survoi kakkua.

Kriitikoille oli bensaa liekkeihin, kun Beyoncé nimesi vuoden 2013 maailmankiertueensa miehensä Jay Z:n mukaan The Mrs. Carter Show World Touriksi. Nainen, joka ei halua olla kenenkään pikkuvaimo, nimesi kiertueensa oman vaimoidentiteettinsä mukaan.

Kenties vastauksena tähän Beyoncén on kerrottu lähtevän tämän vuoden kiertueelleen ilman miestään.

Beyoncén feminismiä on syytetty paitsi antifeminismiksi myös pintatason feminismiksi, niin sanotuksi Spice Girls -feminismiksi, jossa keskitytään yksinkertaistettuun girl poweriin ja huudetaan ”Girls Run the World”, vaikka tosiasiassa maailmaa johtavat edelleen vanhat sedät. Mutta tuntuu oudolta, jos popmusiikilta kielletään eskapismi ja arjen yläpuolelle asettuminen. Ei kai musiikin ole tarkoituskaan kertoa maailmasta sellaisena kuin se on vaan myös siitä, millainen se voisi olla?

beyonce_web3

Opetus 3: Naisella on oikeus nauttia seksistä (ja sanoa se ääneen)

Seksuaalinen vapautuminen on Beyoncén feminismin ytimessä. Hän korostaa naisen itsemääräämisoikeutta, itsekontrollia ja voimaa, mutta myös seksuaalisuudesta nauttimista.

Varsinkin Beyoncé-levyllä on ihailtavan suorapuheista tekstiä naisen seksuaalisuudesta ja nautinnosta. Vai kuinka monta biisiä olemme kuulleet suihinotosta niin, että nainen on vastaanottavana osapuolena?

Blow-biisillä Beyoncé pyytää jatkamaan tyydytystään (”Keep me coming… Keep me humming, keep me moaning…”) ja jopa antaa ohjeita suuseksin antamiseen (”Can you lick my skittles? 
That’s the sweetest in the middle”).

Beyoncén suhde seksiin on simppeli: kyse on kahdensuuntaisesta diilistä. Biiseissä halutaan tyydyttää kumppania ja olla tälle mieliksi, mutta tulla myös itse tyydytetyksi.

Beyoncé ei ole madonna tai huora, vaan universaali sisko. Seksikäs, mutta ei seksistinen.

On totta, että Beyoncén seksikkyys on suhteellisen konventionaalista. Häntä ei nähdä Lady Gagan lihamekossa tai dildo housuissaan.

Perinteinen seksikkyys on iso osa Beyoncén imagoa, eikä kuva ole kovin laaja. Ne, jotka haluaisivat, että Beyoncélla olisi enemmän vaatteita yllään, voivat kysyä itseltään, eikö pukeutumiseen puuttuminen ole juuri naisen vapauden rajoittamista.

Olemme monesti myös kaksinaismoralisteja. Kun Lena Dunham seisoo Girls-sarjan kohtauksissa liian pienissä pikkuhousuissa, koetaan se feministisenä kannanottona, mutta kun Beyoncé tekee saman, sitä pidetään patriarkaatin odotusten noudattamisena. Eikö timmikroppaisella naisella ole oikeutta pukeutua miten haluaa?

Opetus 4: Hiljaisuus on kultaa (johon vain harvoilla on varaa)

On syyskuu 2015. Muotiraamattu Voguen kannessa poseeraa vakava Beyoncé hiukset märkänä, ja sisäsivuilla hän kertoo meille…

Hetkonen. Ei yhtään mistään.

Beyoncé suostui lehden kuvauksiin, mutta ei sanallakaan haastatteluun. Juttu tehtiin silti.

Jotain tapauksen harvinaisuudesta kertonee se, että viimeisen viiden vuoden aikana jokainen Voguen kannessa poseerannut henkilö on antanut lehdelle myös haastattelun. Jopa Michelle Obama.

Beyoncé antaa haastatteluja enää äärimmäisen harvoin, ja silloin kun hän niin tekee, on maailman huomio taattu. Beyoncén huhtikuussa 2016 Elle-lehdelle antamaa harvinaista haastattelua on siteerattu valtavan paljon. Myös tätä juttua varten se on koluttu moneen kertaan, vaikka vastaukset sinällään eivät ole mitään järin paljastavia.

On helppo löytää, mitä muut sanovat Beyoncésta, mutta hän itse tuntuu olevan lähes mykkä.

Hiljaisuus kertoo tietenkin vallasta. Beyoncé on hiljaa, koska hän voi. Kuningattaren tekemiset tuntuvat kiinnostavan sitä enemmän, mitä vähemmän hän niistä hiiskuu. Hän on saavuttanut aseman, jossa musiikki puhuu puolestaan.

Beyoncé on samaan aikaan kaikkialla ja täydellisen näkymätön. Vastikään hän pääsi otsikoihin twiitattuaan ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Kyse on tietenkin imagon ja myytin rakentamisesta. Beyoncé tietää, mitä tekee ja tuntee mekanismin: salaperäisyys saa vastaanottajan haluamaan lisää.

Ja kuten aina, poikkeus vahvistaa tämän säännön. Beyoncén oppikirjamainen ”särö”, inhimillinen ripaus tässä majesteetillisen huolitellussa imagossa, löytyy Instagramista. Siellä näkyy (kiiltävien promokuvien seassa) vilauksia jostain muusta. On Beyoncé kylpytakki päällä Airb’n’b-kämpän parvekkeella, pikselimähmäinen selfie ystävän kanssa, tytär Blue Ivy valitsemassa jätskiä ja pusukuva Jay Z:n kanssa.

Bisnesstrategin ja valtaapitävän voimahahmon seasta paljastuu äiti, vaimo, ystävä, sisko, tytär, ihminen. Tietenkin se Airb’n’b-kämppä maksoi 10 000 dollaria yöltä, mutta se nyt on sivuseikka.

Beyoncé ei ole ainoastaan lakannut antamasta haastatteluja, vaan hän toteuttaa samaa pidättyvää strategiaa myös musiikkinsa kanssa. Vuonna 2013 julkaistu Beyoncé-levy julkaistiin vailla minkäänlaista ennakkohypeä, samoin oli Formation-singlen ja videon laita. Uusinta Lemonade-albumiaan Beyoncé sentään vilautti muutama päivä ennen julkistusta.

Beyoncé tietää, että maailmassa, jossa kaikki tieto on saatavilla kaiken aikaa, arvokkainta tietoa on se, jonka pystyy pitämään itsellään mahdollisimman pitkään. Mihin tarvitsee ennakkomarkkinointia, kun video saa seitsemän miljoonaa Youtube-katselua vuorokaudessa joka tapauksessa?

Beyoncé-albumi nousi listaykköseksi ja myi nopeammin kuin yksikään albumi iTunesin historiassa. Yhtäkään ennakkomainosta se ei tarvinnut.

beyonce_web4

Opetus 5: Henkilökohtainen on poliittista

Tämän vuoden helmikuussa julkaistu Formation oli Beyoncén ensimmäinen single kolmeen vuoteen. Biisi on popstandardeilla vaikea. Sen tempo on haastava, teksti täynnä viittauksia eikä siinä ole helposti bailattavaa kertosäettä. Lahjakkaana laulajana tunnettu Beyoncé kuulostaa kappaleella upean kurkkukipuiselta.

Luultavasti pelkkä biisi ei vielä olisi jaksanut kuohuttaa maailmaa kovinkaan pitkään, vaan sen teki musiikkivideo, joka heti ilmestyttyään yhdistettiin käynnissä olevaan Black Lives Matter -keskusteluun. Samaa keskustelua on käynyt musiikkinsa kautta muun muassa Lemonade-levyllä vieraileva Kendrick Lamar.

Ei ollut sattumaa, että Formation julkaistiin helmikuussa, joka on Yhdysvaltojen Black History Month ja päivänä, joka olisi ollut vuonna 2012 ammutun mustan Trayvon Martinin 21-vuotissyntymäpäivä. Martinin äiti näkyy myös uuden Lemonade-levyn videomateriaalissa pitelemässä poikansa valokuvaa.

Formation-video on täynnä mustan Amerikan historiaa ja kuvastoa. Siinä on peruukkikauppoja, sukkia sandaaleissa, korsetteja ja päivänvarjoja, koripalloa, pikkulettejä ja syvää etelää. Videon ikonisimmassa kuvassa Beyoncé makaa neworleansilaisen poliisiauton katolla, kun auto hukkuu tulvaveteen.

Kuva viittaa hurrikaani Katrinaan sekä keskusteluun mustien unohtamisesta katastrofin jälkihoidossa ja jälleenrakennuksessa. Poliisiauto on symboli mustiin kohdistuneelle poliisiväkivallalle, samoin kun rynnäkköpoliisien edessä tanssiva poika ja ”Stop shooting us” -kyltti.

Tai oikeastaan symboli on täysin väärä sana, sillä nämä nimenomaan eivät ole symboleja. Poliisi edustaa poliisia, ja kyltissä on iskulause eikä kryptistä morsetusta.

Huhtikuun lopussa julkaistulla Lemonade-albumilla sekä koko levyn kattavalla visuaalisella teoksella, reilun tunnin mittaisella elokuvalla, Beyoncé vakiinnuttaa asemansa nimenomaan tasa-arvon ja mustien historian äänitorvena. Kun vielä Drunk in Love, ***Flawless ja Partition kertoivat Beyoncén omasta sukupuolesta, itsekunnioituksesta sekä äitinä ja vaimona olemisesta, ottaa Lemonade askeleen selvästi yhteiskunnallisempaan suuntaan.

Lemonadella Beyoncé sijoittaa itsensä ensimmäistä kertaa selvästi mustien historiaan.

Videoilla vierailee muun muassa Serena Williams, ja levyllä Beyoncé siteeraa Malcolm X:ää (”The most disrespected person in America is the black woman. The most unprotected person in America is the black woman”). Enemmän kuin itsestään, Beyoncé puhuu nyt myös yhteisöstään.

Poliittisuuden lisäksi Lemonade on Beyoncén henkilökohtaisin levy. Koko levyn alkupuoliskon voi nähdä Beyoncén viestinä miehelleen Jay Z:lle, jonka on huhuttu pettäneen vaimoaan. Petetyn naisen tuska ja tuhkasta nousu visualisoituvat syvään veteen hukkumisena, pesismailan kanssa autojen hakkaamisena ja naisyhteisön kollektiivisena tukena.

Mutta jos tulkitsemme Lemonaden kertovan vain Beyoncén henkilökohtaisesta elämästä, unohdamme, että taiteessa tekijän, esittäjän ja syntyvän teoksen kertojan identiteetit sekoittuvat.

Beyoncé on varmasti ennustanut nousevan spekulaation, mutta ei tietenkään kommentoi sitä millään tavalla. Hallitsija kommentoi asioitaan miten itse haluaa, ja Beyoncé tekee sen musiikkinsa kautta. Tulkinnat ovat vapaita, mutta ne ovat vain tulkintoja.

Lemonadella Beyoncén henkilökohtaisuus ei ole kadonnut mihinkään, mutta se on asetettu poliittiseen kontekstiin. Tässä uudessa henkilökohtaisessa on kyse ennen kaikkea siitä, millaisen maailman jätämme jälkipolvillemme.

Formationilla Beyoncé laulaa: ”I like my baby hair, with baby hair and Afros / I like my Negro nose with Jackson 5 nostrils”, ja videolla on oma tytär Blue Ivy. Juuristaan ylpeä artisti kehottaa muitakin kohottamaan päänsä puskasta.

Opetus 6: Jos sinulla on ääni, käytä sitä

On 7. helmikuuta vuonna 2016. Käynnissä on Super Bowlin väliaika, yksi maailman seuratuimmista televisiotapahtumista. Coldplayn Chris Martin laulaa värikästä rakkauden ilosanomaa, kun esiin astuu Beyoncé.

Seuraavan minuutin aikana konservatiivisten katsojien hermoradoissa kihisee. Beyoncén taustatanssijat ovat pukeutuneet Mustien panttereiden nahka-asuihin, ja Formation-biisin sanoma ei jätä paljon arvailujen varaan.

Beyoncé on mustien ja tasa-arvon asialla, ja nyrkit ilmassa esiintyminen saa konservatiivit ajattelemaan, että esitys yllyttää ihmisiä väkivaltaan. Syntyy Beyoncéa vastustava mielenosoitus New Yorkissa.

Anti-Beyoncé-mielenosoitukseen ei lopulta osallistunut kuin kourallinen ihmisiä. Mielenosoittajien perusteluihin kuului muun muassa närkästys siitä, että urheilu muuttuu poliittiseksi.

Yksi The Guardianin haastattelemista mielenosoittajista sanoi toivovansa, että Beyoncé rakentaisi mieluummin rauhaa eikä vastakkainasettelua. Toinen puolestaan uskoi, että menestys on noussut Beyoncén päähän: ”Ennen hän oli nöyrä ja levitti rakkauden sanomaa. Nyt hän ’runs the world’”.

Kun pari päivää myöhemmin tennesseeläisen seriffin Robert Arnoldin kotia kohti ammuttiin, antoi mies medialle lausunnon, jossa hän yhdisti iskun Beyoncéen ja tämän aloittamaan ”poliisinvastaiseen” liikehdintään.

Kommentit osoittavat sen, että Beyoncén vallankäyttö pelottaa. Niin kauan kuin hän oli amerikkalaisten oma kiltti tyttö, tarpeeksi valkoisen näköinen ja lauloi halustaan tehdä miehensä olon kotoisaksi, kaikki oli hyvin. Mutta ehkä Beyoncén suunnitelma oli koko ajan tämä: saada yleisön huomio olemalla kiltti ja perinteisellä tavalla seksikäs, ja valta-aseman saavutettuaan käyttää sitä vakavien aiheiden esille nostamiseen.

Tämä ei onnistuisi ilman valtavaa medianäkyvyyttä, jota ei olisi ilman valtavaa kansansuosiota, jota taas ei olisi ilman pitkäaikaista työtä.

Beyoncén vastaisen protestin sanoma tuntui olevan Beyoncén vaientaminen. On epämiellyttävää, kun nainen, joka on ennen viihdyttänyt meitä, ottaa nyt yhteiskuntamme epäkohtia esille. Se ei tunnu kivalta. Nyyh.

On kuvaavaa, ettei Beyoncé suinkaan ollut Super Bowl -show’n pääesiintyjä, vaan Coldplay. Mutta puhuiko kukaan seuraavina viikkoina Chris Martinista? Ei tietenkään. Maailma oli liian kiireinen puhuessaan Beyoncésta ja epätasa-arvosta.

Super Bowlin puoliaikaesityksen selvät viittaukset Mustiin panttereihin, Malcolm X:ään ja Black Lives Matter -liikkeeseen olivat kenties poliittisinta, mitä lähetyksessä on koskaan nähty. Esityksen jälkeen taustatanssijoista levisi sosiaalisessa mediassa kuva, jossa he pitelevät lappua, jossa lukee ”Justice 4 Mario Woods”. Teksti viittaa poliisien ampumaan 26-vuotiaaseen mustaan mieheen.

Suomen mittakaavassa vertailukohtia ei juuri ole. Tuntuu lähes utopistiselta ajatella, että Chisu tai Robin aiheuttaisivat Emma-gaalaesiintymisillään mielenosoituksia Kansalaistorille.

Lähin vertailukohta löytyy ehkä näyttelijä Antti Holmasta. Holma nousi koko kansan lemmikiksi pukeutumalla naiseksi farkkuhameessa. Tehtyään sen maan suosituimmassa viihdeohjelmassa Holma käytti saamansa julkisen tilan yhteiskunnalliseen keskusteluun: maan ahtaan keskusteluilmapiirin esille nostamiseen, yhteiskuntamme rasismista puhumiseen, hallituksen kritisoimiseen, seksuaalivähemmistöjen asioihin.

Joitain Holman Putous-faneja tämä varmasti ärsytti, mutta on hatunnoston arvoista käyttää julkisuus johonkin tällaiseen. Yleisön kaikkoamista pelkäävälle mainstream-julkkikselle on riski alkaa poliittiseksi. Vaatii rohkeutta puhua ääneen.

Beyoncé on lahjoittanut seitsemän miljoonaa dollaria kotikaupunkinsa Houstonin kodittomille, ja yhdessä Jay Z:n kanssa he maksoivat takuita Black Lives Matter -protestoijien vapauttamiseksi. On kiinnostavaa, että tämä kaikki tapahtuu juuri nyt, Yhdysvaltain presidentinvaalien aikaan, kun rotukeskustelu polarisoituu koko ajan. Donald Trump on kutsunut Black Lives Matter -liikettä ”vaaralliseksi”.

Beyoncén, Janelle Monaén ja Kendrick Lamarin kaltaisten artistien kautta on tullut selväksi, että taantumuksesta huolimatta yhdessä asiassa on menty eteenpäin. Nämä artistit eivät enää pyydä päästä osaksi kulttuuria, vaan he ovat sitä jo.

He eivät kuiskaile marginaalista, vaan ovat keskiössä ja yleisömassojen rakastamia.

Aikaamme parjataan jatkuvasti pinnalliseksi, mutta Beyoncén kaltaiset artistit luovat uskoa triviaalilta tuntuvan maailmanmenon keskelle.

Beyoncé on uransa huipulla: näkyvämpi, seuratumpi ja suositumpi kuin koskaan, eikä suunta näytä heikkenemisen merkkejä. Feministinen hän on ollut koko uransa ajan, mutta siinä, missä tasa-arvoon pyrkivä sanoma saattoi aiemmin olla pieninä vihjeinä alaviitteessä, lukee se nyt jättikokoisin kirjaimin kaiken keskiössä.

Beyoncé Giselle Knowles-Carter on kerännyt ääntään Destiny’s Childin ajoista lähtien. Ja nyt, vuonna 2016, hän käyttää ääntään voimakkaammin kuin koskaan ennen.

Artikkeli on julkaistu Rumbassa 2/2016.