Sylje ja potki takaisin – haastattelussa Sonic Visions

SONIC VISIONS on nouseva helsinkiläisbändi, jolla on kaksi elämänohjetta nykynuorisolle: harrastakaa rappiota ja kuunnelkaa Hanoi Rocksia.

06.12.2016

Viisi nuorta miestä vaeltelee mustavalkoisella kuvaruudulla pitkin Helsingin Kalliota punaviiniä juoden ja röökiä poltellen. Taustalla soi kitaravetoinen rockbiisi, jonka englanninkielisissä lyriikoissa koetaan ahdistusta lähinnä omasta saamattomuudesta.

Sellainen on musiikkivideo, joka esittelee helsinkiläisbändi Sonic Visionsin toista singlejulkaisua Lights Go Out. Bändi on ollut aktiivisena reilun vuoden ajan, ja suunnilleen yhtä pitkään se on kuulunut kotimaisen Solitin artistirosteriin.

Asenne ja mystiikka ovat niitä tekijöitä, joiden ansiosta Solitin johtaja Nick Triani kiinnitti kokoonpanoon alun alkaen huomiota. Sonic Visions on kuulemma bändi, joka jättää aina jotakin avoimeksi.

Trianin kertomuksen sekä pienen taustatutkimuksen perusteella Sonic Visionsista on kuitenkin haastavaa muodostaa kokonaiskuvaa. Koska bändi on uusi, tietoa heistä on olemassa melko vähän. Sen vuoksi on istuttava alas ja selvitettävä, mistä yhtyeessä on oikein kyse. Ovatko he oikeasti niin mystisiä tyyppejä?

Sonic Visionsin musiikkiin on ammennettu vaikutteita niin postpunkista, noise rockista, psykedeliasta kuin shoegazestakin. Viimeksi mainittuun tyylisuuntaukseen Sonic Visions ei tosin halua tulla rinnastetuksi, sillä heidän kohdallaan shoegazen läsnäolo perustuu lähinnä musiikilliseen apatiaan.

”Me nyt vain soitetaan vitun rankkaa rockia”, oikaisee bändin rumpali Waldemar heti alkuun.

Pelkotilat, kaipuu ja muutos ovat keskeinen osa sitä sielunmaisemaa, jonka inspiroimana Sonic Visionsin kappaleet ovat syntyneet. Tällaiseen tematiikkaan pohjautuu myös yhtyeen ennen vuodenvaihdetta julkaistava debyytti-ep.

Päävastuu kappaleiden toteutuksesta kuuluu laulaja-kitaristi Sandylle. Koska kaikki tehdään alusta alkaen itse, luomisen tuska on jatkuvasti läsnä.

”Pakkohan tässä on olla kova itsekritiikki, kun ei ole tuottajia tai mitään. Täytyy pitää huoli siitä, ettei tule suollettua mitään skeidaa”, Sandy toteaa viileästi.

”Se olisikin hyvä, jos luomisen tuskan pystyisi erottamaan kaikesta muusta tuskasta. Helpottuisi moni asia”, naurahtaa bändin kitaristi Lou.

Sonic Visionsin periaatteet kumartavat vanhan kunnon rock’n’roll-kulttuurin suuntaan, ja juuri sen olemattomuus tämän ajan musiikinkulutustrendeissä saa bändin jäsenet masentuneiksi.

”Nuorten urbaanien ihmisten keskuudessa vallitsee nykyään semmoinen fiilis, että kaiken pitää olla koko ajan ihan vitun kivaa ja ihanaa. Eihän rokkenroll ole mitenkään kivaa ja ihanaa. Rock’n’roll on semmoista, että se vähän sylkee päällesi ja potkii sinua naamaan, mutta sitten pitää sylkeä ja potkia takaisin”, Waldemar toteaa.

Kritiikkiä bändi ei kuitenkaan halua kohdistaa mukavuudenhaluisille, hauskoja kissavideoita kotisohvillaan tuijottaville yksityishenkilöille. Yhtyeen mukaan rockkulttuurin tuhoa ovat edesauttaneet nimenomaan artistit ja muut taiteentekijät, jotka käyttävät sosiaalisen median kanavia kuin henkilökohtaisina päiväkirjoinaan.

”Bändeillä on sellainen asenne, että niiden pitää olla koko ajan helvetin kiitollisia kaikesta. Joka helvetin keikan jälkeen pitää tehdä joku postaus, että kiitti kaikille, kun jaksoitte vaivautua. Ihme anteeksipyytelyä. Tuommoiset bändit eivät saa mitään rispektiä minulta ainakaan”, Waldemar lisää.

Muut nyökyttelevät.

Nyt puhutaan siis indiekulttuurista, joka tunnetaan Sonic Visionsin kesken myös nimellä villatossukulttuuri. Aihe on sellainen, josta bändin jäsenten mukaan ei pitäisi periaatteessa edes keskustella. Mutta koska tällä hetkellä yhä useampi ihminen odottaa kuulevansa idolinsa kuulumiset viikoittain Snapchatissä, on sitä pakko vielä vähän ruotia.

”Ei minua ainakaan henkilökohtaisesti kiinnosta semmoiset artistit, joista voisin ajatella, että ne ovat jotenkin mun frendejä. Yleisö ja artisti ovat kaksi ihan eri asiaa. Artistin pitäisi olla yläpuolella”, jatkaa Waldemar.

Sonic Visions ei pidä itseään vanhoillisena, vaikka haastattelun yhteydessä he muutamaan otteeseen myöntävät kaipaavansa entisaikojen rappiota. Myös Andy McCoy ja Hanoi Rocks mainitaan monesti.

”Rock’n’rolliin on aina liittynyt sellainen mystiikka. Ei voi läväyttää itseään pöydälle, että tässä meitsi on. Ei siitä jää mitään käteen. Yleisöä pitää haastaa.”

Reilun puolen tunnin mittaisen keskusteluhetken jälkeen kaikki Trianin kertoma osoittautuu niin todeksi, että se alkaa jo melkein huvittaa. Ainakin bändin presenssi on täydessä linjassa itse musiikin kanssa. Se ei kerro kaikkea, mutta vetää kuitenkin täysin odottamattomissa tilanteissa mutkat suoriksi.

Tulevaisuuden suhteen ulkomailla keikkailu on Sonic Visionsille niin selkeä itseisarvo, ettei kuulemma siitäkään kannata edes keskustella. Myös muista unelmista bändi on harvinaisen vaitonainen.

”Jos joulupöytään selviäis hengissä, niin se olisi ihan kova.”

Lisää luettavaa