Jazzia, slaavilaista melankoliaa ja silkkaa neroutta – arviossa mestariteoksen tehneen Saimaa-yhtyeen uusin




0,0

”Vapauksia otetaan niin paljon kuin pokkaa riittää”, kirjoittaa Jami Järvinen Saimaa-arviossaan.

Saimaa
Matka mielen ytimeen
Warner
Arvosana: 9,8

saimaalevykuvaTiedättehän tunteen, kun pistää toiveikkaasti biisin soimaan, mutta se kuulostaakin vain ponnettomalta pihinältä. Äänet ovat kuin puuroa, joka on jäähtynyt koppuraiseksi hyhmäksi. Sitten yhtäkkiä tajuaa, että ei kappaleessa mitään vikaa ole, kuulokkeiden liitin oli vain luiskahtanut puoliksi ulos kolostaan. Kun plugin tyrkkää takaisin jengoilleen, äänten loputon hyökyaalto huuhtelee kallon jokaisen kuopan ja sauman pakahduttavalla runsaudellaan.

Matti Mikkolan luotsaaman Saimaa-yhtyeen Matka mielen ytimeen -albumi on vertauskuvallinen pohjaan asti työnnetty audioplugi. Sen rinnalla muu tämänhetkinen radiosoitto on ujoa suhinaa. Cover-albumin aloittava Joutsenlaulu tyhjentää pajatson. Yö-yhtyeen tuskanparahdus on herätetty vegetatiivisesta tilastaan ja paisutettu keskisuuren valtion kokoiseksi funkahtavaksi progemyllytykseksi. Laulu on ymmärretty jättää tykkänään pois, jotta taitavien soittoniekkojen koko osaaminen saa enemmän tilaa loistaa.

Kappale on nopea, hieno, iso. Ja niin on koko levy. Totta puhuen kaikki albumin kappaleet ohittavat alkuperäiset tulkintansa korkealta ja kovaa. Biisejä on haalittu näennäisen päättömästi kaikkialta 1970-luvulta ja sen molemmin puolin. Keskenään täysin erilaisista kappaleista on silti rakennettu ehjä kokonaisuus. Tai, no, kokonaisuus.

Lasse Mårtensonin säveltämä Myrskyluodon Maija kuulostaa siltä niin kuin sen olisi pitänyt oikeasti kuulostaa. Samoin Coitus Intin Per Vers, runoilija. Jälkimmäinen voisi olla omana raitanaan vaikka vuonna 1978 äänitetyllä Jeff Wayne’s Musical Version of The War of the Worlds -teoksella.

Liki 11-minuuttiseksi junakompilla tykitellyksi progejazziksi levitetyn Lentävän Kalakukon (luitte oikein) päättää viittaus Juice Leskisen Bluesia Pieksämäen asemalla -kappaleeseen. Dingon Levoton Tuhkimo pannaan vielä muutamalla minuutilla paremmaksi. Mutta ei se pituus, vaan kuinka aika käytetään.

Kappaleesta toiseen yhtye jammailee (sattuneesta syystä kaihdan jamitella-verbiä) kuilun partaalla. Muusikot ajelehtivat näennäisen holtittomasti ulos kappaleiden teemoista kohti jazzin syövereitä. Vapauksia otetaan niin paljon kuin pokkaa riittää. Aika paljon tuntuisi riittävän.

Levy on saanut nimensä ja nimibiisinsä vainoharhaisena äärioikeistolaisena asefetisistinä sittemmin tunnetuksi tulleen, mutta alun perin toki muusikkona uransa aloittaneen Ted Nugentin The Amboy Dukes -yhtyeelleen kirjoittamasta kappaleesta Journey to the Center of the Mind. Jälleen kerran biisi kuulostaa tismalleen kaikelta 1970-luvulla suomeksi levytetyltä progelta. Melkein voisi kuvitella Z-Salamapartion Matsin ja Rauskin jahtaamassa hippejä kappaleen tahdissa.

Syvimmälle 1970-luvun todellisuuteen Saimaa uppoaa levyn lopetuskappaleessaan Matuska (Äitini mun). Venäläisestä kansansävelmästä sovitettu akustinen folk-balladi päättää täyteläisyydessään kaikin puolin ällistyttävän musiikkimatkan hellään syleilyyn. Siinä ne ovat, kaikki hipit ja maailmanrauha, slaavilaiseen melankoliaan ja kylmän sodan reaalipolitiikkaan käärittynä. Saa itkeä.

Jami Järvinen

Arvosteluasteikko:
0–1,9 p. hengenvaarallinen
2,0–4,9 p. kehno
5,0–6,9 p. keskinkertainen
7,0–8,9 p. hyvä
9,0–10 p. klassikko