Sir Elwoodin hiljaiset värit palasi kaksikymmentä vuotta Varjoissa vapaan maailman -debyytinsä jälkeen rikospaikalle ja soitti hienon, nostalgiaa tihkuvan keikan. Jotain jäi kuitenkin fanipojalla hampaankoloon.
Sir Elwoodin hiljaiset värit
25.3.2011
Vantaa
Vernissa
Teksti: Jose Riikonen, kuva: EMI
Istuttiin Keken kanssa junassa. Oltiin menossa Vantaalle Vernissaan.
”Ne soittavat kuulemma uransa tärkeimmät biisit. Lisäksi ne soittavat koko Varjoissa vapaan maailman -levyn läpi uusin sovituksin”, Keke sanoi ja kaivoi taskustaan salmiakkiviinaa.
Kyllähän minä tiesin, mitä Sir Elwoodin hiljaiset värit aikoivat tänä iltana soittaa. Keke halusi vain muistuttaa asiasta, jotta tunnelma pysyisi katossa.
Me molemmat olemme nimittäin sitä mieltä, että Varjoissa vapaan maailman on edelleen yhtyeen paras levy. Se on ronskeilla soundeilla ja inhimillisillä virheillä silattu keskiolutjazz-albumi, jolla tuoksuu nuoren miehen seikkailunhalu ja hupsu romantiikka.
Tuona viikonloppuna levyn julkaisusta oli tullut kuluneeksi kaksikymmentä vuotta ja Sir Elwood päätti sen kunniaksi soittaa muutaman nostalgiakeikan Vernissassa – paikassa, missä albumi oli silloin aikoinaan äänitetty. Esiintymiset kuvattaisiin ja julkaistaisiin syksyllä.
Tultiin junasta pois ja Keke otti viimeiset kulaukset salmiakkiviinasta. Käveltiin Vernissan pihalle.
”Taidettiin tulla väärään paikkaan”, Keke sanoi.
”Kuinka niin?”
”No, tuolla ovien edessä on nuorisoa. Ei pitäisi olla nuorisoa Sir Elwoodin keikalla.”
Tiesimme tämän, koska olimme käyneet tapittamassa useamman kerran bändin keikkoja ja saaneet aina osaksemme kummastelevia katseita, koska emme olleet keski-ikäisiä miehiä tai naisia. Nuoriso ei jostain syystä ole löytänyt tätä yhtyettä.
Sisälle tultuamme yleisö alkoi kuitenkin näyttää tutummalta. Oli siellä muutama alle kolmekymppinenkin, mutta pääosin pöydissä istuva 80-päinen yleisö oli vanhempaa kaliiberia.
Narikassa Keke antoi takkinsa narikkatytölle, joka puolestaan antoi Kekelle valkoisen lappusen. Keke hämmästeli lappua, mutta takkityttö sanoi:
”Se on arpa. Ja se on sellainen arpa, että se voittaa varmasti.”
”Saisinko minäkin arvan?” kysyin, mutta takkityttö kertoi jakavansa arpoja vain lippuja vastaan. Olin ruinannut nimeni listaan, joten en omistanut lippua, mutta tässä vaiheessa asia ei vielä häirinnyt.
Narikasta selvittyämme menimme ostamaan oluet. Tarjolla oli ilmaista hernekeittoakin, mutta sitä emme syöneet.
Istuimme saliin, joka oli katettu pöydillä, jotka olivat katettu valkoisilla pöytäliinoilla. Pöytäseurueet keskustelivat keskenään hiljaa himmeässä valaistuksessa ja levyltä soi Tom Waitsin Closing Time -albumi. Tunnelma oli kuin työväentalolla, jossa järjestetään vähän prameammat kekkerit: näennäisen sliipattua mutta tarkemmin katsottuna erittäin rahvasta meininkiä. Se miellytti Kekeä ja minua.
Puhelin alkoi soida äänentoistolaitteista ja Juha Lehti lauloi ”Hei äiti, kohta ollaan levyllä”.
Näin silmieni edessä lavalla yhtyeen, jonka kolmekymppisten soittajien silmissä paloi menestyksenhalu ja idealismi. Soitosta huokui Tapio Rautavaaran vakava suomalaisuus ja Neil Youngin herkkä sydämellisyys. Juha Lehti vei kätensä rinnalleen, sulki silmänsä ja kajautti Tangon. Junnu Saaresaho tanssitti sormiaan koskettimilla silmät ummessa ja Arttu Leskinen soitti sutiensa kanssa skarppina rytmiä ja tarkkaili tilannetta. Riku Järvisen pitkänhuiskea hahmo liu’utti sormiaan basson kaulalla ja piti kappaletta kasassa varmoin ottein.
Noin se varmaan oli aikoinaan mennyt.
Nyt lavalle astui elämää nähneitä miehiä. Riku ei ollut enää paikalla, vaan basson varressa hyöri Puppe. Kitaraa soitti Jussi Virtanen. Rummuissa oli yhä Arttu, edelleen skarppina, ja pianoa pimputti Junnu, joka ei näyttänyt vanhenneen päivääkään. Juha Lehdellä oli jo vuosirenkaita vatsallaan, mutta taas hän nosti käden rinnalleen ja kajautti laulun ilmoille.
Bändi soitti hienosti ja Juha Lehti lauloi puhtaasti, ehkä puhtaammin mitä olin hänen suustaan aiemmin kuullutkaan. Keikkaa varten oltiin varmasti valmistauduttu huolellisesti.
Juha Lehti tarinoi vuolaasti kappaleiden välissä. Hän varmaan pörhisti ääntään tahallaan kuulostaakseen hieman karheammalta kuin olikaan, mutta se kuului asiaan.
Jossain vaiheessa hän alkoi pahoitella lippujen kallista hintaa.
”Jouduttiin hilaamaan lippujen hinnat välttämättä noin korkeiksi. Mutta päätettiin, että kun tästä julkaistaan se taltiointi, niin kaikki lipun ostaneet saavat sen kotiinsa postissa. Joten laittakaahan nimenne ja osoitteenne siihen lappuun, jonka saitte narikassa.”
Tässä vaiheessa tunsin piston sydämessäni ja katsoin Kekeä harmistuneena, sillä minulla ei tosiaan lippua ollut. Mutta Keke vasta surullinen olikin. Hän kulautti oluen kurkkuunsa, huokaisi ja sanoi katkerasti:
”Älä siinä valita. Minä sentään ostin lipun ja sain sen paperilappusenkin, mutta olen jo sutannut siihen hämähäkkejä väärinpäin ja kaikkea muuta törkyä, joten en kehtaa enää palauttaa sitä.”
Keikassa oli paljon hienoja hetkiä. Raukea Kirje Olsoon sopi kylmään kevätpäivään erinomaisesti ja huuliharppu lämmitti tunnelmaa kuin nuotio. Herkkä Neil Young -versiointi Älä itke vedettiin rockiksi ja Varjoissa vapaan maailman toimi edelleen syntisine jazz-tunnelmineen mainiosti.
Mutta olivatko nämä uusia sovituksia? Sitä en voi allekirjoittaa, sillä muistelin kuulleeni lähes kaikki versiot jo aiemmin keikoilla. Mutta olivathan ne uusia itse albumin alkuperäisiin sovituksiin verrattuna.
Ainoa oikeasti uutena versiona mieleen jäänyt laulu oli Lähtö-kappaleesta soitettu vähän menevämpi vetäisy, mutta se oli myös keikan pahin virhe. Kappale tulisi ehdottomasti soittaa mies ja kitara -meiningillä, korkeintaan pianon tai viulun avustuksella, mutta tällä kertaa koko bändi otti osaa biisiin ja pilasi sen. Tähän Keke sanoi:
”Mikä tragedia, että raiskasivat yhden parhaista lauluistaan.” Minä nyökyttelin.
Tilaisuus eteni siten, että bändi soitti kappaleensa ja yleisö istui tuoleillaan, ja kun kappale oli loppu, yleisö taputti. Missään vaiheessa ei tanssittu tai laulettu. Ehkä näin oli parempi. Tunnelman olisi kuitenkin toivonut olevan vapautuneempi, sillä vähän pönöttämiseksi homma meinasi mennä.
Onneksi yhtye oli varannut muutamia hupinumeroita settiinsä. Kuultiin esimerkiksi Hummani hei!, jonka aikana sedät lavalla yltyivät ihan rockaamaan ja heiluttamaan huvittavasti hiuksiaan.
Vaikka tarkoitus oli soitella esikoisalbumin biisejä, kuultiin vielä Neiti Kevät, mikä oli varsin sopivaa vuodenaikaan nähden. Hieno laulu.
Kun istuimme taas Keken kanssa junassa, puimme keikkaa.
”Ihan hyvä, muttei niin hyvä kuin olisi voinut olla”, sanoin. En kuitenkaan pystynyt esimerkein osoittamaan, mitä hampaankoloon oli jäänyt, sillä muodollisesti keikka oli liki täydellinen. Ehkä tunnelma ei ollut sittenkään paras mahdollinen.
”Pahinta oli se Lähtö. Ihan juosten kustu veto ja häväistys”, Keke sanoi ja olin samaa mieltä.
Mutta ei hyvä setti yhteen huonoon vetoon kaadu. Pääosin biisit toimivat mainosti, bändi soitti hyvin ja pieni tarinointi toi sopivaa nostalgiaa tilanteeseen. Setti oli paljon parempi kuin normaali klubikeikka, muttei siltikään jättipotti. Odotukset olivat niin korkeat, että en oikein itsekään tiedä, mitä niiden lunastamiseen olisi tarvittu.