Dinosaur Jr. -fanit ovat nähneet ja kuulleet paljon. Kukaan ei varsinaisesti havahda, kun J Mascis ilmaantuu lavalle koirannaamalla kuvioidussa t-paidassa, oitis tunnistettavine kuontaloineen, täysin vailla elkeitä tai draamaa. Eturivin näköhavainnosta kiirii kohtelias suosionosoitusten aalto, joka saavuttaa miksauskopinvieren viiveellä. Ei riehaantumisena, vaan tunnustuksena sille, että yhtye on lavalla ja seitsemältä illalla täydellisessä kesäsäässä yksi ohjelmanumero muiden joukossa on alkamassa.
Kopinvierustalla keskitytään lähinnä ihailemaan Mascisin pinkkiä Telecasteria ja osoittelemaan mikityksestä kertovien gafferi-teippien paikkoja vahvistimissa. Edemmässä rivissä arviolta 20-vuotias poika rässiliiveissä sentään toteaa Mascisin nähdessään kaverilleen vahvalla ärrävialla pärisyttäen: “Maailman palas kitalisti!”
Juuri näin Dinosaur Jr. -keikan kuuluu toteutua. Lähteä käyntiin lähes huomaatta, vakaasti edeten, huojumatta. Kaikkeen massaansa nähden siinä kyse on taikatempusta: yhtyeestä joka piilottaa lukemattomien silmäparien edessä paistattelevan valtavan elefanttinsa näkymättömäksi. Ei tarvitse järjestää spektaakkelia, pelkkä suoritus riittää. Tekisi mieli puhua rutiinista, mutta se kuulostaa moitteelta, kun kyse on zeniläisen rauhallisesta painolastin kannattelusta ilman pelkoa balanssin menettämisestä. Raskasta musiikkia, joka saadaan oma työläytensä kätkemällä vaikuttamaan täysin vaivattomalta.
Kepeys ja raskaus. Se on Mascisin maantieharmaan hiuslaitteen lailla asiallinen ja samalla kuulijan ihohuokosissa värisevä ristiriitainen vaikutelma, joka pääsee kunnolla irti setin toisena biisinä kuultavassa Going Downissa. Yllättäen helisevä, kepeä versio tuoreimman Give a Glimpse of What Yer Not -albumin suoraviivaisesta johtokappaleesta, joka nyt soi rikkaasti grungea kuunnelleelta Byrdsiltä tuntuen. Se on nykyisen Dinosaurin kypsää vastakohtien tasapainoon asettelua. Rujon yhdistämistä herkkyyteen. Se on keski-ikäistyneen yhtyeen onnistuneen paluun mahdollistanut tekijä, vuoden 2007 Beyondista eteenpäin vallinnut uusi seesteisyys ja sävykkyys.
Bändi on myöhemmillä päivillään onnistunut luomaan riipivistä lähtökohdista huolimatta onnelliselta kuulostavaa musiikkia. Siksi uusimman levyn toinen poiminta I Walk for Miles onnistuu sekin yllättämään, vaihteeksi kolkkoudellaan. Siinä kaikuu ääni menneisyydestä, kuin tarpeellisena muistutuksena siitä, että yhtyettä seuranneen grunge-sukupolven artisteista kaikki eivät saavuttaneet elämässään yhtä onnellista tasapainoa.
Viimeiset kymmenen vuotta Dinosaur Jr. on kuitenkin ollut – samoista osasista koottunakin – eri olento kuin You’re Living All Over Men ja Bugin turhautuneeseen, nuoren angstin värittämään ääneen assosioituva yhtye. Jos sen energianlähteinä olivat maailmantuska ja miksei myös Mascisin ja Barlow’n välinen viha-rakkaussuhde, ei näiden haavojen umpeutuminen ole vienyt bändin tehosta mitään, vaan lisännyt näkemyksen määrää.
Beyondista alkanutta kehityskulkua ei enää kaikkien vuosien jälkeen halua kutsua latistavan kuuloisesti comebackiksi, vaan uudeksi aluksi. Väsyneen kertaamisen sijaan Dinosaur Jr. on onnistunut kääntämään oman kellonsa ajassa taakse ja elämään uudelleen ja viisaammin kerran kesken jääneen luomiskautensa, kuin oman vaihtoehtoisen historian itselleen kirjoittaen. Farm ja I Bet on Sky ovat levyjä, jotka olisivat voineet syntyä yhtä hyvin 1990-luvulla jossain omastamme haarautuneessa toisessa universumissa.
Uustuotannon tasaisesta laadusta huolimatta klassikkomateriaali on se, millä tämän vuoden Sidewaysin kotoisin ja vaivattomin keikkailmapiiri lopulta rakennetaan. Little Fury Things tulee täysin lihasmuistista, viimeistään kaikki odotukset lunastaen. Ja vaikka itselleni Just Like Heaven kuuluu aina erottamattomasti alkuperäiselle esittäjälleen, on se jälleen tarpeellinen näyte Mascisin kyvystä tuottaa romanttisen metelin symbiooseja.
Keikan ainoaksi kouriintuvaksi pettymykseksi jää sen huipentaminen Freak Sceneen: vaikeasti ylitettävä rima ja suorituksessa läpivedon tuntua, vaikka toki olennainen viimeinen lisä kaanonin vaalijoille.
Heille todellinen fan service tarjotaan The Wagonin muodossa. Mascisin stoalaiseen tyyneyteen vahvistimiensa varjossa sopii vaitonainen, ammattimaisesti vedetty esitys. Muusikon harkittu hiljaisuus tuottamaansa äänivallia vasten. Hän on tullut vain soittamaan. Wagonin edellä kuitenkin kuullaan lyhyt ja ytimekäs spiikki: ”We’re gonna play the Sub Pop 7 inch version of The Wagon, which had two drummers, and a little electric sitar.” Pedantti lisäys.
Mikserikopin vierellä kaksirumpalisen version ihastelu on ehkä jopa itse kappaletta tärkeämpi yhteisöllinen hetki. Ollaan salatiedon äärellä. Rässiliivinuorisolla ei tästä timantista liene edes hajua…
Lavalla soittaa äänenkäytössään legendaarisen raaka yhtye, joka ei enää ole niin raaka. Kerran pitissä kyynärpäänä tyrkkinyt soundi suorastaan hellii mikserikopilla. Aurinko paistaa, kello tulee vasta kahdeksan. Puhutaan lisää kitaroista ja seiskatuumaisista. Ne ovat edelleen kovaa valuuttaa. Todiste siitä, että jotain on yhä tallella eturivin kaksikymppisten fanaattisesta innostuksesta. Eikä tämä yleisö ole tullut omimaan tai kadehtimaan sitä.
Dinosaur Jr:n ja Mascisin nykyinen inkarnaatio ja asenne ovat lopulta myös malliesimerkki siitä, miten vapauttavaa on lopulta itse elää ilman kaksikymppisten ongelmia.
