Sannin esiintyminen Sideways-festivaalin lauantai-iltapäivänä on juuri päättynyt. Käännyn ympäri ja alan kävellä poispäin lavalta. Yhtäkkiä edessäni seisoo Dinosaur Jr:n basisti-laulaja Lou Barlow.
Hän näyttää hieman pöllämystyneeltä. Onko indierockin legenda ollut katsomassa Sannin esiintymistä? Ehkä tai ehkä hän on vain ohikulkumatkalla kohti backstagea.
Silti kohtaaminen tuntuu kuvaavan hyvin Sideways-festivaalia ja erityisesti Sannin esiintymistä siellä. Toisessa kulmauksessa on nuori, uutta suomalaista popsukupolvea edustava naistähti, toisessa amerikkalaisen vaihtoehtoisen kitararockin 50-vuotias miespuolinen legenda.
Mieleen tulee väistämättä jo 1980-luvun alusta peräisin oleva ja 2000-luvulla yleistynyt musiikkifanien jaottelu aitoutta, “oikeita soittimia”, perinteisyyttä ja miesneroja vaaliviin rockisteihin ja monimuotoisuutta, futurismia, tuottajalähtöisyyttä ja tanssittavuutta arvostaviin poptimisteihin.
Sannin esiintyminen Sidewaysissa sai sekä etukäteen että festareiden aikana muutaman kulmakarvan nousemaan. Oliko hän merkki Sidewaysin muuttumisesta liian valtavirtaiseksi? Kuinka Sannin pop toimisi yleisöön, joka oli tullut katsomaan artisteja, kuten Dinosaur Jr., Thurston Moore, Ceebrolistics tai DJ Shadow?
No, se toimi, koska Sanni laittoi sen toimimaan. Hänen keikkansa oli täynnä vastustamattomasti purskahtelevaa energiaa, periksiantamatonta yleisön laulatusta ja tarttuvan riehakasta asennetta. Sanni naureskeli omille mokilleen ja irvisteli laulaessaan Prinsessoja ja astronautteja -kappaleen naiivimpia kohtia (“Ennen syötiin lettuja, nyt lasketaan kaloreita”). “Seuraava biisi kertoo nussimisesta”, hän informoi avuliaasti yleisöä ennen Tahdon rakastella sinua -versiotaan.
Lopulta työ kannatti ja Sanni voitti yleisön puolelleen. Jos keikan alussa monet katsojat vaikuttivat vielä kohmeloisilta ja varautuneilta, sen päättäneeseen Että mitähän vittua -kappaleeseen tultaessa suurin osa yleisöstä lauloi jo innolla mukana.
Lopulta Sannin esiintyminen oli yksi vuoden 2017 Sidewaysin kohokohdista. Pop ei ole sidottu samanlaisiin cooliuden vaatimuksiin kuin vaihtoehtoisemmat musiikkityylit. Epäironiset tiluttelukitarasoolot tai häpeämätön yleisön kosiskelu ovat täysin sallittuja. Sannin keikkaa katsellessa oivalsi, kuinka hauskaa on välillä heittäytyä puhtaan popin nautinnon vietäväksi: hyppiä, heiluttaa käsiään ilmassa ja laulaa, kun artisti niin vaatii.
Sitä paitsi on Sannilla ja Lou Barlow’lla yhteistäkin. Jotakin sellaista, jonka vannoutuneinkin rockisti voi hyväksyä: he ovat kummatkin taitavia laulaja-laulunkirjoittajia. Sidewaysissa Sannin kolmelta tähän mennessä ilmestyneeltä levyltä oli koottu hänen taidoistaan näyttävä todiste.
Sannin musiikki on selvästi aikansa tuote. Hänen kappaleissaan on some-kelpoisia riimejä ja ajankohtaisia populaarikulttuuriviittauksia, jotka sopivat kuin nakutettu Spotify-popin, hashtag-hittien ja meemivideoiden aikakaudelle. Rakastetaan kuin Kanye Kanyee ja tinder rimmaa kinderin kanssa.
Ne ovat piirteitä, jotka tekevät Sannin musiikista iskevää, tuoretta ja sähäkkää. Samalla ne voivat myös sitoa hänen kappaleensa liikaa aikaansa ja vanhentaa ne ennenaikaisesti.
Sannin musiikissa on kuitenkin toinenkin puoli. Parhaimmillaan siinä on syvyyttä, jota ei löydy vaikkapa JVG:n bileräpistä tai Evelinan kesähiteistä. Hänen parhaissa kappaleissaan, kuten Vahinko, Että mitähän vittua, Jos mä oon oikee ja 2080-luvulla, riemu, rakkaus, elämänjano ja seksi kulkevat käsikkäin surun, menetyksen, huonojen ihmissuhteiden ja yksinjäämisen pelon kanssa. Toisinaan Sannin kappaleissa välähtää sekä henkinen että fyysinen väkivalta.
Hän saattaa kuvata oman sukupolvensa kokemuksia, mutta samalla hänen musiikissaan on myös jotain hyvin universaalia.
Yli kaksikymmentä vuotta sitten Lou Barlow lauloi johtamansa Sebadoh-yhtyeen kappaleella Willing to Wait kaipauksesta ja rakkaudesta, joka ei suostu sammumaan: ”So when you see him again, tell him everything that you told me / We’re more than friends / And maybe we should start again / Maybe you could love me again.”
2080-luvulla-kappaleella Sanni laulaa: ”En ehkä osaa sulle puhua / Jos annetaan ajan kulua / Mut kirjoitan susta lauluja / Vielä 2080-luvulla.”
Niin kauan kuin ihmiset tuntevat rakkautta, yksinäisyyttä ja kaipausta, he laulavat tällaisia kappaleita. Varmasti vielä 2080-luvullakin.
