Teemu Purhonen on nähnyt rockin tulevaisuuden ja sen nimi on Red Fang. Tutustu tästä Suomessa tuntemattomaan yhdysvaltalaisbändiin, joka rockaa kuin eläin ja ”näyttää siltä miltä Rytmihäiriö haluaisi näyttää.”
Teksti: Teemu Purhonen, kuva: ©Rexroad-Higgins
Red Fang
La Rivera
Madrid 23.1.2011
Red Fangia ei tunneta (vielä) hirveän hyvin Yhdysvaltain rajojen ulkopuolella, joten lienee paikallaan sanoa bändistä pari sanaa.
Se on helvetin hyvä.
Jos et ole samaa mieltä, suosittelen lääkärin vastaanotolla käyntiä, sillä otsalohkosi on mitä luultavimmin mennyttä. Toinen vaihtoehto on Red Fangin keikalle suoriutuminen. Sitä herkkua joutuu tosin odottamaan kevääseen asti, sillä bändi perui molemmat Suomen keikkansa tammikuussa Mastodonin lämppärinä.
On aika helppoa ymmärtää Red Fangin viehätyksen päälle. Ensinnäkin bändi soittaa juuri sellaista rouheaa, hienoa ja konstailemattoman raskasta rockia, josta ei yksinkertaisesti voi olla pitämättä. Samantyyppinen efekti on koettavissa esimerkiksi Kyussin musiikissa, vaikka musiikillisesti bändit eivät täydellisesti kohtaa. Toivottavasti Red Fang ei päädy samaan kulttibändin kohtaloon, jossa se päätyy lopullisesti tuomituksi tuntemattomuuden synkkyyden vesille, vaikka sen musiikista tuntuu pitävän jokainen sille altistuva.
Toisekseen bändi näyttää siltä miltä Rytmihäiriö haluaisi näyttää. Kun Red Fang tuli La Rivieran lavalle, oli kuin ryhmä keikkapaikan takana asuvia vanhoja pultsareita olisi eksynyt tiluksille kaatopaikalta löydettyjen soittimien kanssa. Eli siis täydelliseltä, sillä eihän Red Fangin musiikissakaan turhia kikkailla, joten miksi vaivautua esittämään jotain teennäistä. Jätettäköön se niille ankeille dorkille joita nykyään kutsutaan hipstereiksi.
Mastodonin lämppäripaikalla operoiva Red Fang –nelikko oli selvästi päättänyt olla laskematta ilomielisiä espanjalaisia helpolla. Puolen tunnin keikka oli sullottu lähes poikkeuksetta täyteen viime vuonna Relapsen toimesta julkaistun Murder The Mountains –pitkäsoiton materiaalia. Levyltä, jonka laulut on kyllästetty korisevalla pahuuden lahjalla ja siunattu tyylikkäästi laahaavalla juoppohulluudella.
Hieno esimerkki siitä oli avausviisu Malverde, jonka pimeä louhiminen on pahuudessaan sitä tasoa, että sen pelkää olevan kotoisin suoraan kielletyistä syvyyksistä. Vaikuttaa siltä, että Red Fangia piinaa samat demonit kuin Melvinsiä. Erityistä sympatiaa sai osakseen se, ettei Malverdea saatu liikkeelle ensimmäisellä yrittämällä, sillä vihaisen Nalle Puhin näköinen bassosankari Aaron Beam ei ollut aivan messissä. Mutta mitäs pienistä, sillä koneiden sijaan rockia soittavat ihmiset.
Murder the Mountains ei ole se kaikkein helpoin tapa tutustua Red Fangin musiikkiin, mutta bändi ei siitä selvästikään piitannut. Mastodonia kärsimättömästi odotteleva yleisö tuntui saavan otteen lämppäribändistä vasta Red Fangin tuoreinta videoteosta tahdittavan Wiresin lähtiessä käyntiin, jos silloinkaan. Groovepommi räjähti lopullisesti vasta viimeisellä biisillä, eli vanhemmalta levyltä tutun Prehistoric Dogin aikana, jonka musiikkivideo kertoo täydellisesti mistä Red Fangin musiikissa on oikein kyse.