Black Magic Six on (kai) päässyt turvallisesti Itä-Euroopan-kiertueensa finaaliin ja kirjoitti loppureissun kuulumiset. Bändien, jotka suunnittelevat reissua samalle alueelle, kannattaa varmaan miettiä itselleen joku toinen kuskivaihtoehto kuin tässä jutussa esiintyvät organisaattorit.
Teksti ja kuvat: Black Magic Six
19.4. Pancevo
Yö Tranzit hotellin bisnesluokassa ja nokka kohti Serbiaa. Auto on pelannut toistaiseksi mukavasti, tosin matkustusolosuhteita heikentää organisaattoreiden tapa ketjupolttaa autossa, ja ikkunaahan ei voi aukaista. Menisi hyvät savut hukkaan. Hyvä asia taas on se, että näistä mukavista ihmisistä on tullut yhdessä yössä navigaattoriuskovaisia, eli nyt vedellään mutun sijaan koneen ehdoilla.
Nukuttua tuli ja löysimme itsemme ajamasta perunapeltoa muistuttavalta pikkutieltä. Navigaattori kuulemma käski. Otimme uudelleen ohjat haltuumme ja palasimme takaisin isolle tielle.
Belgradin ruuhkien jälkeen pääsimme Pancevoon. Kuten Serbiassa on tapana, navigaattorista ei löydä isoltakaan kadulta montaakaan katunumeroa, joten kevyen haravoinnin jälkeen kaappasimme paikallisen futishuligaanin autoon ja näyttämään tietä klubille.
Paikalla odottikin britannialainen yllätys, sillä paikalle oli saapunut myös lontoolainen orkesteri (Djuvara?). Alkuun vaihdettiin sotajutut, joiden perusteella extremematkailu oli myös Englannin miekkosilla hallussa: Kroatian poliisi oli takavarikoinut yhtyeen auton puutteellisten papereiden vuoksi, ja nyt pihassa seisoi kroatialainen vuokra-auto sekä uusi slovenialainen vuokra-auto kuskeineen. Tämän logistiikan loogisuudesta en sano mitään, mutta kyseisen sekoilun vuoksi paikalla oli jonkun verran jengiä kaikkine säätäjineen.
Itse iltamiin myytiin yksi kokonainen kahden euron lippu, joten löimme kevyesti edellisen käänteisennätyksen. Vastoin belgradilaisen buukkarimme tahtoa spilttasimme massiiviset rahat puoliksi. Miten meidän mahtaa nyt käydä, kun meidän pitäisi suorittaa huomenna 20 prosentin komissio kyseiselle taholle?
20.4. Zrenjanin, Serbia
Kävimme Belgradissa tarkastamassa paikallisen keskustan turistiset ja kulinaristiset olosuhteet. BM6 antoi kylälle puhtaat paperit, mutta kuskaavat isäntämme alkoivat käydä hermoille: meidän mielestämme kannattaa seurata navigaattoria, ja nämä soittelevat ja meilaavat ympäri maailmaa todistaakseen nykyteknologian olevan väärässä. Zrenjaniniin olisi pitänyt ajaa mielummin tuplamatka ja -aika. Kyllähän me pidetään autossa istumisesta, mutta lopulta pariskunta taipui navigaattorin ikeen alle.
Vaan osattiinhan me silti ajaa harhaan. Oltiin kuulemma klubin pihassa. Ei muuten oltu. Pihalla leikki koiranpentuja ja maailman huonokuntoisimmalla kadulla ajettiin karjalaumaa meitä kohti. Katsottiin parhaaksi häipyä paikalta, tsekattiin navigaattori uudelleen ja otettiin kuskin kanssa uusi laitteenkäyttökurssi.
Paikallisessa keikkamestassa oli heti sisään tullessa hyvä meininki. Puuttuva kitaranuppi toimitettiin pyydettäessä. Alkukankea yleisö lämpesi mukavasti, kun J-Tan sai katkaistua kitarasta kielen. Varakitaran puuttuessa rumpukomppia ei katkaistu, vaan yleisö otettiin mukaan J-Tanin kitarankielenvaihtokouluun. Kömpelöllä stand-upilla viimeisetkin paikallaolijat raahautuivat lähemmäs lavaa, ja siitä edespäin homma oli hyppysissä. Encoret vedettiin, vaikka monitorit olivat jälleen kerran monitorikaupan hyllyllä ja loppuvaiheessa laulajan kurkku alkoi kyrvähtää pahan kerran.
Mitä iltatoimiin tulee, saimme tietää, että majoitus on klubissa ja tarkemmin sanottuna lavalla. Mitään petivehkeitähän ei ollut olemassa, joten BM6 päätti turvautua muutamaan yömyssyyn ja kerrospukeutumiseen – aka kaikki liikenevät vaatteet päälle ja pötköttämään.
Iltamaidon yhteydessä tutustuimme paikalliseen sotaveteraaniin, joka kertoi aika rajuja tarinoita omasta sodastaan: äiti ja isä tapettiin heti sodan alkuvaiheessa, yhdeksän vuotta sen jälkeen sotilaana, lahtaamassa milloin ketäkin. Joku kuulemma tuli leiriin, löi rahaa kouraan ja käski mennä tappamaan. Sen mielestä koko homma oli poliitikkojen tyhmyyden ja mafiosopäällikköjen sota, jossa jälkimmäiset kahmivat sodan varjolla omaisuudet omiin taskuihinsa. Vaikeahan tämän alueen vaikeuksia on ymmärtää. Suomi tuntuu aika kaukaiselta lintukodolta.
Yhdistetty lava ja makuuhuone. Maankiertäjän karua arkea.
21.4. Joku mesta jolla oli helvetin vaikea nimi, Serbia
Heti aamusta oteltiin BM6 vastaan järjestystoimikunta -maaottelu. Nyt oli meilattu, soitettu ja laitettu savumerkkejä jokaiseen maailmankolkkaan, jotka kaikki kuulemma vastasivat niin, että navigaattori ja googlemaps ovat molemmat väärässä ja mutulla vuorten yli ilman karttaa on se oikea tapa päästä Bukarestiin.
Orkesterin käämit paloivat useampaan otteeseen ja lopulta annettiin niiden pitää tunkkinsa – naama punaisena huutamalla. Seuraava idea oli se, että koska seuraava keikkapaikka on pieni kaupunki, niin parasta on peruuttaa keikka ja ajaa heidän kotiinsa hengaamaan. Ilmoitimme suoraan, että tuo on niin nynny ehdotus, että mitäs jos veisitte meidät lentokentälle. Ihmiset olivat tehneet promootiota ja duunia keikan eteen ja nämä kermaperseet halusivat pelkän karttakirjan pallukan mukaan peruttaa keikan. Eivät muuten saaneet.
Lyhyen neuvonpidon jälkeen päätettiin mennä paikalle, ja ihan mukavan oloinen Pulse-klubihan sieltä löytyi. Pienen neuvottelun jälkeen saimme jykevämmän neuvostovahvistimen combovahvistimen tilalle ja paikallinen emäntämme Maria hoiti kaikki asiat majoitusta myöten kuntoon. Majoitus olikin mielenkiintoinen, sillä se sijaitsi huoltoaseman yläkerrassa ja respana palveli huoltoaseman baari – jossa majaili kokonainen romanisuku soppaa särpimässä.
Ensin alkuun näytti, ettei paikalle tulisi ketään. Pikku hiljaa paikalle valui porukkaa, ja kun aloimme soittaa, paikalla oli torstaiksi mukava puolikas tupa. Huutoa ja möykkää riitti molemmin puolin, pedaalien virtalähde irtisanoutui tehtävästään, patterit kehiin, encoret ja sitten miljardi yhteyskuvaa paikallisen nuorison kanssa. Ei hullumpaa.
Hieman hullumpaa oli vähän myöhemmin, kun paikallinen huligaaniskini koetti luolamiehen englannillaan kertoa, kuinka se rakastaa Adolf Hitleriä ja Serbia kuuluu serbialaisille. Toinen kaveri tappelukoiransa kanssa komppasi vieressä. Päätimme toivottaa tyypeille yöt ja painuimme pehkuihin. Villi itä.
21.4. Bukarest, Romania
Aamulla organisaattoripariskunta oli saanut hyvän vihjeen: kannattaa ensin ajaa 300 kilometria väärään suuntaan pohjoiseen ja ajaa sieltä sama matka seuraavalle keikalle kuin lähtöpisteestämme on Bukarestiin. Vaikka rakastamme autossa istumista näillä reikäisilä teillä, päätimme kuitenkin esitellä googlemapsin/navigaattorin suositteleman reilusti lyhemmän vaihtoehdon.
Ihmeeksemme se jostain syystä kelpasi. Tien päällä tuli ihmeteltyä pariinkin otteeseen, miten helvetin romuna nämä tiet ovat isommillakin stradoilla. Ja olisi pitänyt vielä kartan mukaan pienemmille vuoristoteille mennä. Jep jep.
Tulliviranomaisistakaan ei välity huikea kunnianhimo duuneihinsa. Tulevat kun tulevat, tekevät kun tekevät. Yllättävintä on huomata, että saat odotella kahden EU-maan rajalla puoli tuntia, jotta joku tulisi edes paikalle. Ja sitten alkaa pienimuotoinen simputus ja kamojen perkaaminen. Romanian rajalla näimme ikkunasta, kun kaveri vei passit sisälle, laittoi ne pöydän kulmalle, murjaisi vitsin kaverilleen ja toi sitten passit takaisin tekemättä niillä mitään.
Päivä vaihtui illaksi ja lopuksi tiet veivät Romaniaan: 13 tunnin ajon jälkeen pääsimme klubille ja suoraan lauteille. Romaniaan saakka ei ollut kulkenut tieto siitä, että tarvitsemme kunnon vahvistimen, joten paikalla odotti matolaatikko eli combovahvistin. Siinä vaiheessa ei auttanut ruveta nillittämään, vaan piuhat kiinni ja mökää pönttöön. Romanialainenhan alkoi tanssaamaan ja opetti orkesterille, että ”no rock” tarkoittaa paikallisella kielellä ”kiitos”. Me ei suostuttu siihen, vaan opetettiin niille, että oikeasti kiitos sanotaan ”More rock”.
Ylimääräisiä ralleja olisi saanut vetää Budapestin keväiseen yöhön reilusti lisää, mutta paikallisen äänimiehen matolaatikko alkoi vedellä viimeisiä basso-oktaverin taajuuksien alla. Oli paras häipyä takavasemmalle, lahjoa äänimies yhdellä paidalla ja kaupata loppuja paitoja paikalliselle nuorisolle, jotka sijoittivat leinsä mieluusti BM6:n pohjattomaan kassakirstuun.
Huomattavaa on kuitenkin se, että meillä oli mahdollisuus peruuttaa Bukarestin keikka ja soittaa Skopjessa Handsome Fursin kanssa 800 hengen klubilla… Mutta buukkarien mukaan Romanian-keikkaa ei saanut missään nimessä peruuttaa. No. Onneksi saimme Skopjessa (lue blogin ensimmäinen osa) diilattua homman kuntoon ja Romaniassa on nyt uusia ystäviä sekä paikka, jossa soittaa uudelleen.
Keikan jälkeen järjestäjä maksoi kiltisti liksat, osoitti lavaa ja toivotti hyvää yötä. Me ihmettelimme, että pitääkö tässä vielä soittaa uudelleen. Ei todellakaan. Meidän hostellihuoneemme varaus oli kuulemma ”kadonnut” ja uusi yöpaikka on yllättäen keikkapaikan lava. Meillähän ei lentokonemiehinä ole mitään petivehkeitä mukana, joten nynneröinä varasimme huoneet Ambassador Hotellista kulman takaa. Siitäs saatte punkkarit. Papat lähti nukkumaan silkkilakanoiden väliin.
22.4. Plovdiv, Bulgaria
Asiaan kuuluvan puolentoista tunnin odottelun jälkeen pääsimme sitten lähtemään. Jäi Ceausescun palatsi näkemättä. Tämän lisäksi auto ei startannut, joka aiheutti hieman eteiskammiovärinää. Lopulta auto heräsi henkiin ja pääsimme baanalle – jossa kaahasimme moottoritien tukkona seitsemääkymppiä sadankolmenkympin alueella. No, on ainakin turvallista kyytiä.
Plovdivissa asiat olivat mainiosti: mukava pieni klubi, hyvä PA, Chelsea Hotel (oikea nimi muuten! ) ja innokas yleisö. Lätkytimme kaikki biisit mitä oltiin reissuun treenattu, ja enemmänkin olisimme saaneet soittaa. Illan päätteeksi kävimme paikallisessa tinatuopissa illallisella ja siitä sitten taksilla hotellille.
Mutta perästä kuuluu. Paikalliset ihmiset olivat valittaneet odottaneensa keikkaamme kolme ja puoli tuntia. Olimme kuulemma vaan juoneet kaljaa ja katsoneet telkkaria sen ajan, kun yleisö sai odottaa aloittamistamme. Vapiskaa palovaarat ja merimaat! Vastedes BM6 ei tottele mitään aikataulua, vaan mieluummin katsellaan jalkapalloa telkkarista, juodaan kaljaa helvetin täydessä klubissa jossa musiikin täytyy soida aivan liian kovaa, ja menemme lavalle kun meitä kiinnostaa. Ok?
Koska rocktähteys on noussut kuulaan raketin lailla, muutimme jo taiteilijanimemmekin muotoon J-Rose ja Axl Siffer. Seuraava Loosen-keikka alkaa baarin aukeamisajan jälkeen.
Ja mitä todella tapahtui? Buukkari antoi meille kolme vaihtoehtoa: a) soittaa ennen puolenyön pääsiäismessua eli suunnilleen samaan aikaan kuin asia meille esitettiin, b) soittaa kaksi settiä tai c) soittaa puolenyön messun jälkeen eli puoli yhdeltä. Koska laulajan kurkku sanoi Bukarestissa poks ja muutenkin kahden setin soittaminen on tosi nihkeää näillä tempoilla, annoimme natiivin päättää koska soitetaan, meille käy koska vaan. Mielummin ajoissa. Totta kai buukkari otti sen myöhemmän ajan ja vei meidät hotellille, jossa sitten makoilimme odottamassa keikkaa.
Keikkapaikalla toinen järjestäjistä alkoi kysellä, mitäs jos soittaisitte kohtapuoleen. Me ilmoitimme, että käy meille, mutta toinen buukkari sopi meidän kanssa soittoajan puoli yhdeksi, jotta järjestäjät voivat kertoa ihmisille milloin keikka alkaa. Ennen puoltayötä yksi paikallaolijoista tuli vaatimaan, että meidän pitäisi soittaa pian tai ihmiset lähtevät pois. Me ihmettelemme, mistä oli kyse, meillehän kerrottiin keikan alkavan puoli yhdeltä. Sekoilun jälkeen ravasimme heti lauteille ja aloitimme setin vähän yli kahdentoista.
Lopuksi
BM6 haluaa muistuttaa kaikkia, jotka jaksoivat kahlata tämän litanian läpi: ensi kerralla kun luette jonneaaronien ja muiden maailmanvalloituksista, joissa kerrotaan ”varmasta läpimurrosta”, jetset-tason glamourelämästä, ennakkoon loppuunmyydyistä rundeista ja kaikesta muusta hyvästä, niin muistakaa se, että siellä kulisseissa on kuitenkin kaikilla jossain vaiheessa paskat housussa, itkettää, oksettaa, vituttaa, paikat ja kamat hajoaa sekä äitiä on oikeasti ikävä. Don’t believe the hype.
Paikallinen versio Silja Linesta. Näinkin pääsee Bulgariasta Romaniaan.